Siviilit kertovat, mitä Ukrainassa nyt tapahtuu: ”Nuo lapset eivät koskaan tule näkemään rauhan aikaa – sitä ei voi antaa anteeksi”
Kolme viikkoa sitten Venäjän hyökkäyksen alettua Apu haastatteli ukrainalaisia siviilejä Kiovassa ja Užhorodissa. Selvitimme, mitä Marinalle, Filipille ja Maxille kuuluu nyt.
Siitä on lähes kolme viikkoa, kun viimeksi juttelin Marinan kanssa. Silloin Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli alkanut vasta muutamaa päivä aikaisemmin ja tilanne Kiovassa oli todella kaoottinen. Sota oli uusi asia, eikä kukaan tiennyt kuinka kauan se tulisi jatkumaan.
Nyt, kolme viikkoa myöhemmin sota on yhä käynnissä. Puhelimeen vastaa kuitenkin paljon rauhallisempi ääni.
Marina aloittaa puhelun kiittämällä toimittajan työstä ja siitä että jaamme tietoa Ukrainan tilanteesta.
– Se on meille todella arvokasta, että ihmiset saavat tietää mitä täällä tapahtuu. Te autatte meitä, kiitos siitä.
Puhelun ajaksi Marina, 23, on noussut pommisuojasta ylös kadulle, jotta kuuluvuus olisi parempi, sillä kellarissa sijaitsevassa pommisuojassa yhteys on huono. Tilanne Kiovassa on nyt kuitenkin aikaisempaan verrattuna rauhallinen. Viikkoa aikaisemmin hälytyssireenit soivat Kiovassa 10–13 kertaa päivässä, mutta viime päivinä hälytys on tullut vain 4–5 kertaa päivässä.
– Tilanne on nyt rauhallisempi, kiitos sotilaidemme, jotka puolustavat Kiovaa, Ukrainan sydäntä.
Marinan mukaan hälytyssireenien kuuleminen harvemmin ei tunnu ainoastaan rauhoittavalta, vaan se aiheuttaa myös paljon keskustelua siitä, mistä hiljaisuus johtuu.
– Mietimme johtuuko se siitä, että vastapuoli kerää voimia suurhyökkäystä varten? Vai ovatko he jo väsyneitä, eikä heillä ole enää motivaatiota hyökätä?
Yhä edelleen lähistöltä kuuluu silloin tällöin kovia räjähdysääniä. Kovat äänet pelottavat ja Marina sanoo, että hän perheineen pyrkii viettämään mahdollisimman vähän aikaa pommisuojan ulkopuolella.
Marina on nukkunut jo kolme viikkoa talon kellarissa suojassa pommeilta. Tällä hetkellä hänellä on kuitenkin mahdollisuus poistua ulos useammin kuin aikaisemmin. Hän nousee aamuisin kellarista omaan kotiinsa aamiaiselle ja syö muutkin päivän ateriat kotona. Hälytyssireenien alkaessa soida hän palaa takaisin suojaan. Yöt Marina nukkuu perheineen kellarissa, jonne ovat tuoneet myös rakkaan kissansa. Naapurustossa moni on kuitenkin jo siirtynyt asumaan pommisuojista takaisin koteihinsa, eivätkä he enää tule aina suojaan silloinkaan, kun kuuluu hälytyssireeniin ääni.
Kuolleiden lasten kohtalo surettaa
Marina kehuu keväistä säätä. Se on merkki siitä, että akuutein hätä on hellittänyt hetkeksi.
– Meillä on täällä todella hyvä sää, monet ovat lähteneet ulkoilemaan lasten kanssa. Hyvä sää on kuin toivon kipinä.
Ruokaa ja lääkkeitä on Marinan mukaan nyt tarpeeksi ja tällä hetkellä pienemmätkin kaupat ja kioskit, jotka sodan alkaessa menivät kiinni, ovat avautuneet. Naapurustossa tehdään yhä vapaaehtoisvoimin ruokaa myös sotilaille.
– Tarkastuspisteillä olevat sotilaat ovat jopa sanoneet, että ruokitte meitä ihan liikaa, Marina naurahtaa.
– Hallituksemme ilmoitti tänään, että maan ruokavarastot riittävät useaksi vuodeksi. Nälkää me emme ainakaan tule näkemään.
Marina opiskelee lääkäriksi ja lääkärin opinnot jatkuvat tällä hetkellä etäopetuksena, joskin vaihtelevalla aikataululla.
– Tunnit pidetään skypen tai zoomin välityksenä, eikä niitä pystytä järjestämään joka päivä, koska kaikilla opettajilla ei ole mahdollisuutta olla yhteydessä päivittäin.
Vaikka Kiovassa on haastatteluhetkellä rauhallisempaa, Marina on huolissaan tilanteesta muissa ukrainalaisissa kaupungeissa, kuten Harkovassa, Mariupolissa ja Tšernihivissä. Niissä tilanne on todella vakava. Marina pitää yhteyttä ystäväänsä, joka asuu Tšernihivin kaupungin laitamilla. Ystävän mukaan kaupunki on saarrettu, eikä sieltä pääse nyt pois suojaan lähikyliin.
Moni Marinan naapureista on lähtenyt Kiovasta pakoon muualle Ukrainaan ja Eurooppaan. Marina on itsekin miettinyt lähtemistä.
– Tämä on ollut minulle todella vaikea kysymys. Vanhempani eivät halua lähteä, he haluavat jäädä puolustamaan kotiaan.
Marinan vanhemmat haluaisivat, että hän lähtisi siskonsa kanssa pakoon, mutta sisko kieltäytyy ajatuksesta jyrkästi.
– Siskosta on tullut hyvin isänmaallinen, eikä hän halua lähteä. Enkä minä voi lähteä yksin, en voi jättää heitä. Siksi me olemme kaikki päättäneet jäädä tänne, Marina sanoo.
– Omat tunteeni lähdön suhteen ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Laittaako oma elämä ja turvallisuus etusijalle ja lähteä pois täältä, vai jäädäkö perheen luo? Mutta kuinka voisin asua jossain muussa maassa tietäen, että olen itse turvassa, mutta perheeni ei?
Tällä hetkellä Marinaa vaivaa eniten sodassa kuolleiden lasten kohtalo ja suru kuolleiden lasten vanhempien puolesta.
– Nuo lapset eivät koskaan tule näkemään rauhan aikaa ja Ukrainan voittoa. Sitä ei voi antaa anteeksi, enkä ymmärrä miten näiden kuolleiden lasten vanhemmat voivat jatkaa elämäänsä.
Marina uskoo Ukrainan voittoon
Marina on varma, että Ukraina ja ukrainalaiset voittavat tämän sodan. Hän luottaa yhä Ukrainan armeijaan.
Kun puhumme Venäjästä ja venäläisistä, Marina on vihainen ja pettynyt. Hän kuitenkin ymmärtää, että osa venäläisistä sotilaista ei ole tiennyt mihin heidät on lähetetty.
– Vähiten tällaista olisi odottanut kansalta, joka kutsui itseään meidän veljeskansaksi. Tämän jälkeen emme enää koskaan tule olemaan Venäjän kanssa veljeskansoja.
Kaikesta huolimatta hän tuntee myös sääliä niitä venäläissotilaita kohtaan, jotka ovat vasta 18–20 vuotiaita ja nyt jo kuolleet sodassa.
– He ovat vasta alkaneet elää omaa elämäänsä ja heidät on nyt jo lähetetty tappamaan toisia ihmisiä.
– Osa antautuneista venäläissotilaista on kertonut etteivät tiedä miten voivat elää tästä eteenpäin ja voivatko palata koskaan takaisin Venäjälle. Jotkut ovat jopa sanoneet, että ovat valmiita jälleen rakentamaan kaiken tuhoamassa, Marina kertoo.
Marinalla on sukulaisia, jotka asuvat Moskovassa, mutta jo Krimin miehityksen jälkeen vuonna 2014 he ovat olleet todella vähän yhteydessä toisiinsa. Se tuntuu hänestä ikävältä.
– Siskoni kummitäti asuu Moskovassa. Venäjän hyökättyä Ukrainaan he eivät ole olleet meihin missään yhteydessä. Hei eivät ole edes kysyneet mitä meille kuuluu, onko heidän kummityttönsä elossa.
Marina miettii, että yhteydenpidon vähäisyys voi johtua myös siitä, että sukulaiset pelkäävät Venäjän turvallisuusviranomaisten seuraavan viestinvaihtoa.
Marina pitää venäläisten vastarintaa liian mitättömänä. Hän on pettynyt siihen, että iso osa venäläistä uskoo, mitä heille televisiossa näytetään.
– Mielenosoitukset Venäjällä eivät ole mitään verrattuna niihin, joita järjestetään ympäri eurooppaa ja yhdysvalloissa, Israelissa. Noissa maissa ei pelätä osoittaa tukea Ukrainalle, toisin kuin Venäjällä.
Marina elää nyt päivä kerrallaan, sillä tulevaisuutta on todella vaikea ennustaa. Hän kertoo, että kiovalaisten keskuudessa kuulee arvailua sodan kestosta, mutta moni arvaus on jo osoittautunut vääräksi. Nyt puhutaan siitä, että sota loppuisi huhtikuussa.
Haastattelu Marinan kanssa tehtiin sunnuntaina 20.3.2022. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Kiovaa pommitettiin taas. Aamulla viestittelin Marinalle kysyäkseni, onko hänellä kaikki kunnossa.
Marina vastaa viestillä:
“Yöllä pommitettiin ostoskeskusta, joka sijaitsee kolmen kilometrin päässä kodistani. Räjähdyksen voimasta läheisten kerrostalojen ikkunoista särkyivät lasit, meidän talomme ja ikkunamme tärisivät. Myöhemmin räjähdyksiä tapahtui Kiovassa toisella alueella, jossa eräs ystäväni asuu. Hänen kotinsa viereinen talo paloi.”
FiIip on kuullut huhuja, että sota loppuisi kuukauden sisällä
Filip, 24, on yhä Užhorodissa, jonne pakeni kotikaupungistaan Kiovasta sodan alettua. Hänen äitinsä ja siskonsa ylittivät tuolloin rajan Unkariin ja ovat yhä siellä. Filip jäi isänsä ja veljensä kanssa Užhorodiin, sillä miehet eivät tällä hetkellä pääse ylittämään rajaa pois Ukrainasta.
Filip kertoo, että hänen tilanteensa on vakiintunut näiden viikkojen aikana “uuteen normaaliin”.
– Olemme pikkuhiljaa tottuneet asumaan täällä.
Filipin perhe on löytänyt Užhorodista asunnon ja Filip on palannut leipätöihinsä ohjelmoijana. Hän tekee töitä etänä. Uudesta normaalista kertoo myös se, että Filip sanoo alkaneensa lenkkeillä aamuisin.
Filipin sisko on aloittanut koulunkäynnin Unkarissa, hän on seitsemännellä luokalla. Nyt sisko opiskelee myös unkarin kieltä. Filip on iloinen siitä, miten Euroopassa nyt autetaan Ukrainalaisia pakolaisia.
Vapaa-ajallaan Filip yhä harrastaa venäläisten nettisivujen hakkerointia. Hän on myös osallistunut erilaisiin vapaaehtoisprojekteihin ohjelmoijana.
– Teimme taannoin botin, jonka kautta voi automaattisesti laittaa soimaan rauhoittavaa musiikkia tai tuutulauluja, jos ihminen saa paniikkikohtauksen. Se on tarkoitettu erityisesti Itä-Ukrainassa olevia varten.
Vapaaehtoiset ohjelmoijat ovat olleet sodan aikana mukana kehittelemässä erilaisia applikaatioita ja ohjelmia, joiden tarkoitus on helpottaa esimerkiksi asunnon löytämistä pakoon lähteneille.
Slovakian rajan tuntumassa sijaitsevan Užhorodin kaupungin läpi kulkee yhä pakolaisia kohti muuta Eurooppaa. Autojonot rajalle ovat kuitenkin lyhentyneet. Sen sijaan Užhorodiin on kertynyt yhä enemmän Filipin kaltaisia ihmisiä, jotka ovat tulleet sinne pakoon muualta Ukrainasta, kuten Kiovasta ja Harkovista.
Myös täällä hälytyssireenit soivat välillä keskellä yötä, mutta Užhorodia ei ole pommitettu, vaan sireenit kertovat yleisestä hälytyksestä koko maassa.
Filip toivoo, että tilanne rauhoittuisi pian. Hänen näkee mahdollisena skenaariona sen, että jonkin ajan päästä Venäjä ei enää taloudellisista syistä pysty jatkamaan sotaa ja ilmoittaa, että Ukrainan demilitarisaatio ja “erityisoperaatio” on ohi.
– Se tarkoittaisi myös meidän voittoamme.
Filip kertoo kuulleensa samanlaisia arvailuja kuin Marina siitä, että sota loppuisi kuukauden sisällä. Mutta hän pitää myös mahdollisena, että sota pitenee.
– Kaikki riippuu rauhanneuvotteluista.
Filip sanoo olevansa yhä valmis tarttumaan aseisiin, jos tilanne sen vaatii.
Max on asunut koko sodan ajan työpaikallaan sairaalassa
Max, 23, asuu yhä työpaikallaan kiovalaisessa sairaalassa teho-osastolla. Heti sodan alettua tehdyssä haastattelussa Max suhtautui ensin epäilevästi venäjänkieliseen haastattelijaan ja pyysi todisteita siitä, että haastattelija on todella Suomesta. Nyt tilanne on erilainen. Max juttelee luottavaisesti ja sanoo, että ensimmäisten päivien paniikki on nyt ohi.
– Kun soititte viimeksi, olimme vielä aika sekavassa olotilassa, emme tienneet miten tilanne kehittyisi. Nyt tilanne on selvästi vakaampi, Kiovassa on suhteellisen rauhallista, vaikka pommitukset ovat välillä jatkuneet yhä.
Max viittaa muun muassa Venäjän tekemään iskuun Kiovalaiseen ostoskeskukseen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä 20.maaliskuuta.
Max on asunut koko sodan ajan, nyt jo lähes kuukauden ajan sairaalassa.
– Tulin tänne 25. helmikuuta ja asun täällä yhä. Meidän koko osastomme asuu täällä sairaalassa.
Maxin mukaan sairaalassa on nyt ihan hyvä asua. Nukkumapaikkoja ja ruokaa riittää ja jonkinlainen arki on alkanut, joskin uudenlaisessa todellisuudessa.
Maxin koti on sairaalaan nähden toisella puolen Dnepr-jokea, joka virtaa Kiovan läpi. Toiselle puolen jokea on tällä hetkellä vaikea päästä, sillä julkinen liikenne ei kulje. Hän on kuitenkin päässyt muutaman kerran käymään kotonaan hakemassa vaatteita ja tavaroita väliaikaiseen kotiinsa sairaalalle.
"Ukraina tunnetaan nyt ympäri maailmaa"
Sairaala toimii yhä normaalisti. Enimmäkseen teho-osasto, jossa Max työskentelee, hoitaa tällä hetkellä tavallisia potilaita, mutta myös muutamia sodassa haavoittuneita on tuotu osastolle. Maxin mukaan kaikki heille tuodut haavoittuneet ovat selvinneet.
Vaikka Maxilla on nyt aikaa myös nukkua sekä silloin tällöin viettää vapaa-aikaa, töitä on kuitenkin paljon ja työnteko on intensiivistä. Teho-osastolla päivystysvuorot kestävät vuorokauden.
– En ikinä kuvitellut tekeväni joskus näin paljon töitä, mutta en valita.
Max haaveilee, että sitten kun sota loppuu ja tilanne rauhoittuu, hän pääsisi lomalle Eurooppaan.
– Kunhan tämä kaikki on ohi, olisi ihana reissata eri puolilla Eurooppaa.
Myös Max kehuu säätä Kiovassa. Rauhallisina päivinä ihmiset viettävät aikaa puistoissa ja kaupungin läpi virtaavan Dnepr-joen varrella, kuten normaalisti tähän aikaan vuodesta keväisessä Kiovassa. Tänään kaupunkiin on kuitenkin julistettu ulkonaliikkumiskielto alkuviikon pommitusten takia.
– Tänään emme voi poistua ulos, mutta hyvinä päivinä olemme käyneet ulkona. Muutama päivä sitten kävimme jopa pelaamassa jalkapalloa.
Max on edelleen tyytyväinen maansa presidenttiin. Ukrainan presidentinvaalit vuonna 2019 olivat ensimmäiset vaalit, joissa Max äänesti. Hän antoi silloin äänensä Zelenskyin puolesta.
– Vaalien jälkeen tietysti mietin, että äänestinköhän oikein vain teinkö virheen. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että se päätös oli oikea. Zelenzkyi on yhä Kiovassa eikä hän pelkää. Se on tuntuu tärkeältä.
Max arvelee, että sota loppuisi muutamien kuukausien sisällä ja hän on yhä varma Ukrainan voitosta. Hän on myös todella iloinen siitä, miten Euroopan maat ovat tukeneet Ukrainaa ja auttaneet ukrainalaisia pakolaisia.
– Suhtautuminen ukrainalaisiin on muuttunut ja Ukraina tunnetaan nyt ympäri maailman. Se on hieno asia.
Max kertoo lukeneensa uutisista myös Suomen pääministerin ilmoittaneen, että maa on valmis vastaanottamaan entistä enemmän ukrainalaisia pakolaisia. Hän on siitä kiitollinen ja kuitenkin toivoo, että kaikki Eurooppaan lähteneet pakolaiset voivat palata Ukrainaan kunhan sota loppuu. Sota on saanut monet arvioimaan Ukrainan tilannetta ja menneisyyttä uudella tavalla ja Maxin mukaan ukrainalaiset ovat nyt suuntautuneet yhä voimakkaammin kohti Eurooppaa. Hän pitää tätä hyvänä asiana.
