Kaikki alkoi Messenger-viesteistä – Nyt loviisalainen Anne Törönen on viiden ukrainalaislapsen sijaismummi

Alina Kalashnikova, 31, hänen miehensä Anton, 36, ja parin viisi lasta lähtivät sotaa pakoon vuosi sitten maaliskuun lopussa. Perhe asui Itä-Ukrainassa Siby Kharkivin kaupungissa, josta on vain 26 kilometriä Venäjän rajalle. He pääsivät pois aivan viime hetkillä. Perhe oli kellarissa suojassa, kun pommi osui kotitaloon ja tuhosi sen.

He pakenivat ensin metroasemalle. Perheellä ei ollut enää mitään mahdollisuutta jäädä kotikaupunkiinsa. Lasten koulu ja päiväkoti oli pommitettu maan tasalle, samoin moni kaupungin historiallisista vanhoista rakennuksista.

Paikalliset ystävät auttoivat, kun perhe suuntasi kohti Puolaa. Isä Antonin ei tarvinnut lähteä rintamalle, koska perheessä on niin paljon lapsia. Anton oli työskennellyt lentokonetehtaassa ja Alina hoitanut lapsia kotona. Kuopus Bogdan on 2-vuotias, esikoinen Kiril 11-vuotias.

Perhe jäi Puolaan puoleksi vuodeksi. Anton sai töitä telakalta, mutta työmatka oli uuvuttavan pitkä. Isä lähti kotoa aamuviideltä ja palasi vasta iltayhdeksältä. Lisäksi 20 neliön yksiö oli seitsenhenkiselle perheelle ahdas. Perhe alkoi suunnitella muuttoa, ja Suomi tuntui hyvältä vaihtoehdolta.

Viime lokakuussa Alina perheineen muutti Loviisaan. Pikkukaupungissa toimii pakolaisten vastaanottokeskus, ja sinne oli jo asettunut ukrainalaisia.

– Suomessa meidät on otettu hyvin vastaan. Loviisassa on paljon ihmisiä, joilta olemme saaneet tukea, Alina kertoo.

Perhe majoittui aluksi Ruotsinpyhtään ruukin alueelle, josta on Loviisan keskustaan reilut kymmenen kilometriä. Pian saapumisensa jälkeen Alina liittyi Apua Loviisan Ukrainalaisille -Facebook-ryhmään. Siellä hän näki myös ruukin seudulla asuvan Anne Törösen viestin. Siinä kerrottiin, että eläkkeellä oleva pariskunta haluaa tukea ukrainalaista perhettä. Alina vastasi viestiin.

– Saimme yhteydenottoja useilta perheiltä, mutta Alina ja Anton olivat ensimmäiset. Tartuimme viestiin heti, Anne, 65, kertoo.

Alina Kalashnikovan ja Anne Törösen yhteinen toive on, että Alina ja hänen viisilapsinen perheensä saavat elää tavallista arkea kaukana Ukrainan sodasta.

Kutsu kahvipöytään

Aluksi Alina ja Anne viestittelivät Messengerin kautta. Alina ymmärtää englantia, mutta puhuu sitä vain vähän. Messenger kääntää viestit suomesta ukrainaksi ja toisinpäin.

– Käännökset eivät ole täydellisiä, mutta niiden avulla pärjäämme hyvin arjessa, Anne kertoo.

Viestittely johti muutamien päivien kuluttua Annen ja Alinan ensimmäiseen tapaamiseen. Alina kutsui Annen kotiinsa. Perhe oli leiponut ukrainalaista kakkua ja leivoksia. Annen mielestä tutustuminen oli alusta lähtien luontevaa.

– Menin ensimmäiseen tapaamiseen yksin, koska mieheni Olli oli vatsataudissa. Myöhemmin myös hän on saanut tutustua lapsiin.

Ensitapaamisen jälkeen perheet alkoivat pitää yhä enemmän yhteyttä. Aluksi he tapasivat noin kerran viikossa. Anne muistelee, kuinka he valmistautuivat perheen ensimmäiseen jouluun Suomessa.

– Leivoimme meillä pipareita. Olli kaivoi esiin lastemme vanhan ahkiopulkan ja vei lapset mäenlaskuun. Kävimme myös yhdessä joulumyyjäisissä ja joulukirkossa, Anne kertoo.

Anne ja Olli ovat kasvattaneet kolme omaa lasta ja kaksi sijaislasta, jotka kaikki ovat jo aikuisia. Lapsenlapsia pariskunnalla ei ole. Anne teki työuransa alakoulun opettajana ja jäi eläkkeelle viime vuoden elokuussa. Siksi hänellä on nykyisin enemmän aikaa avustustyöhön.

Annen ja Alinan tutustumisen syy oli se, että Alinan perhe tarvitsi apua asettuessaan uuteen maahan. Annen mielestä ystävyyssuhde antaa kuitenkin molemmille osapuolille paljon. Mummin rooli on Annelle nykyisessä elämäntilanteessa tärkeä. Myös Olli on iloinen, kun saa puuhastella lasten kanssa.

– Lapset ovat olleet alusta saakka todella avoimia meille. Muistan, kun 4-vuotias Angelina nukahti joulukonsertissa syliini, Anne kertoo.

Hän on ollut kutsuvieraana kaikissa lasten syntymäpäiväjuhlissa, joita perhe on ehtinyt viettää Suomessa.

Ukrainan sodan syttymisen vuosipäivä 24. helmikuuta on jäänyt syvästi ystävysten mieliin. Silloin Ruotsinpyhtään kirkolla järjestettiin kynttiläkulkue, johon Annekin osallistui monien ukrainalaisten rinnalla.

– Se oli erittäin liikuttava tapahtuma.

Polina, 8, ja Veronika, 7, keksivät tekemistä Loviisan luonnossa. Lapset ovat esittäneet vanhemmilleen toivomuksen, että perhe jäisi pysyvästi Suomeen. Annesta on tullut heille sijaismummi.

Sota häilyy ystävyyden taustalla

Helmikuussa Alinan perhe muutti Loviisan keskustaan, jossa koulu ja päiväkoti ovat lähellä. Sen jälkeen Annen ja Alinan tapaamiset ovat harventuneet, mutta he viestittelevät toisilleen yhä lähes päivittäin.

Anton opiskelee suomea ja etsii töitä. Perhe uskoo, että isä löytää Suomessakin töitä esimerkiksi laiva­telakalta.

Venäjä tekee edelleen jatkuvasti ohjusiskuja perheen kotikaupunkiin Ukrainassa. Alinan äiti asuu siellä yhä eikä halua lähteä pois. Alina on häneen yhteydessä päivittäin. Moni Alinan ja Antonin ystävistä on rintamalla.

Alinan ja Annen ystävyys toimii pitkälti lasten ehdoilla. Alinalla on kuitenkin harrastuksia, joissa lapset eivät ole mukana. Anne näyttää vihreäksi lakattuja rakennekynsiään, jotka Alina on hänelle tehnyt. Alina harrastaa myös valokuvausta ja on ikuistanut paljon perheiden yhteisiä hetkiä Suomessa.

Yhteisissä tapaamisissa on koettu paljon iloa, mutta taustalla häilyvät aina perheen kotimaan tapahtumat.

– On järkyttävää katsoa videoita heidän kotikaupungistaan, jossa kauniit vanhat puistot ja rakennukset on tuhottu, Anne sanoo.

Annen kotona maalla tytöillä on paljon tilaa leikkiä. He odottavat vierailuita sijaismummin luo innolla.

Suomen kieli tarttuu

Anne sekä Alina ovat yllättyneet siitä, miten nopeasti lapset ovat oppineet suomea.

– 11-vuotiaan Kirilin kanssa puhumme suomea, ja myös 7-vuotias Veronika ja 8-vuotias Polina osaavat kieltä jo hyvin. Nelivuotias Angelina saattaa yhtäkkiä alkaa luetella: maanantai, tiistai…. Kaksivuotias Bogdan moikkaa aina iloisesti, kun tulen heille kylään, Anne kertoo.

Lapset ovat Alinan mukaan onnellisia, kun he pääsevät kyläilemään Annen luona. Talossa on paljon huoneita ja jännittäviä uusia leluja sekä kissa. Vielä lapset eivät ole olleet Annen luona yökylässä, mutta sekin aika ehkä tulee, viimeistään kesällä.

Lapset ovat löytäneet Suomesta vähitellen myös harrastuksia. Kiril käy nyrkkeilemässä, Veronika ja Polina haluaisivat pelata jalkapalloa. Perhe aikookin ottaa yhteyttä paikalliseen jalkapalloseuraan.

Alinan mukaan lapset ovat sopeutuneet suomalaiseen kouluun todella hyvin. Toistaiseksi he ovat olleet valmistavassa opetuksessa. Kun suomen kielen taito on riittävän hyvä, he voivat siirtyä samoille luokille suomalaislasten kanssa. Kiril käy sekä suomalaista koulua että ukrainalaista etäkoulua.

– Tytöt tykkäävät erityisen paljon suomalaisesta koulusta. He kertovat hämmästyneinä, että koulussa voi uida ja pelata jalkapalloa, eikä siellä tarvitse opiskella yhtä paljon kuin Ukrainan kouluissa. Myös läksyjä on täällä vähemmän, Alina kertoo.

Alinan mielestä suomalaiset ovat avoimempia kuin ukrainalaiset ja heidän kanssaan on helppo tulla toimeen. Ruotsinpyhtäällä asuville ukrainalaisille on järjestetty mahdollisuuksia tutustua paikallisiin ihmisiin. Ukrainalaiset järjestävät kerran viikossa Ruotsinpyhtään ruukin Kylistalossa Ukraina-­illan, johon suomalaisetkin ovat tervetulleita. Anne toimii kyläyhdistyksen hallituksessa.

Ruukin vastaanottokeskuksessa voi hoitaa paperiasioita kahdesti viikossa. Ukrainalaiset ovat myös pitäneet ruukissa pop up-kahvilaa, jossa voi maistella ukrainalaisia leivonnaisia. Alina rakastaa leipomista ja tekee kakkuja oman isoäitinsä reseptillä. Annekin on saanut maistaa niitä.

– Ukrainalaiset kakut ovat kerrostäytekakkuja, joiden välissä on muun muassa vaniljakastiketta. Ne ovat herkullisia, mutta täyttäviä.

Alina Kalashnikova on onnellinen, että lapset ovat turvassa. Huoli rintaman läheisyyteen jääneistä omaisista ja koti-ikävä ovat silti läsnä koko ajan.

Toiveena matka Ukrainaan

Anne on kohtaamisten kautta oppinut paljon ukrainalaisuudesta. Hänen mielestään ukrainalaiset ovat avoimia, ystävällisiä ja rehellisiä.

– Minulla on esimerkki rehellisyydestä. Kun naapurini joutui hoivakotiin, hän ilmoitti Facebookissa, että hänen kotoaan voi hakea tavaroita. Yksi ukrainalainen nainen kysyi, saako hän ottaa ompelutarvikkeita, ja sai luvan. Pian hän palasi takaisin tuomaan nappilaatikosta löytämänsä kultaisen vihkisormuksen, vaikka kukaan ei olisi osannut kaivata sitä, Anne kertoo.

Alina ja Anton haaveilevat paluusta kotimaahansa. He ovat puhuneet siitä myös Annen ja Ollin kanssa. Kaikki tietävät, että eron hetki koittaa jossain vaiheessa.

– Olen sanonut Alinalle, että tulemme heidän vieraakseen Ukrainaan matkailuautollamme.

Kukaan ei vielä tiedä, milloin tämä vierailu voidaan tehdä. Annen jääkaapin ovi on täynnä Alinan lasten piirustuksia. Ne muistuttavat siitä, että lapsilla on Suomessa hyvä olla.

– Lapset ovat kyselleet minulta, voisivatko he jäädä tänne, Alina kertoo.

Nyt lapset odottavat kesää, jolloin pääsee uimaan ja retkeilemään. Äidin mielestä lapsille ei tarvitse juurikaan keksiä tekemistä, koska he löytävät sitä itse. Anton-isä aikoo hankkia vanhoja polkupyöriä ja kunnostaa niistä kesäksi perheelle toimivat menopelit.

Anne haluaa vielä jakaa yhden hänen ja Alinan ystävyydestä kertovan viestin. Hän sai sen Alinalta heti Ukrainan sodan vuosipäivän jälkeen.

”Olen kiitollinen, että saamme olla Suomessa. Lapset rakastavat teitä. Kiitos, että olet olemassa Anne.”

Antonilla on Suomessa enemmän aikaa olla perheensä kanssa kuin Ukrainassa. Isä etsii kuitenkin töitä. Kesäksi hän aikoo kunnostaa perheelle polkupyörät, jotta he voivat retkeillä enemmän.