Matkailu
Mondo

Ukkoslohikäärmeen valtakunta

Ukkoslohikäärmeen valtakunta

Mitä ajatella maasta, jossa tv-lähetykset alkoivat vuonna 1999? Pieni, eristäytynyt Bhutanin kuningaskunta avautuu nyt maailmalle. Kiersimme Himalajan huippujen ja temppeleiden salaperäistä vuoristomaata.
Teksti Tomi Kontio
Kuvat Kimmo Räisänen
Mainos

Pieni, eristäytynyt Bhutanin kuningaskunta avautuu nyt maailmalle. Kauniit temppelit ja Himalajan rinteet kiehtovat kävijöitä, mutta vielä maasta löytyy paimentolaisten rauhallista arkeakin.

Lentokoneen vasemmanpuoleiset ikkunapaikat ovat nyt kullankalliit. Kun kapteeni kuuluttaa Mount Everestin näkyvän horisontissa, painuvat kamerat ikkunoihin. Käytävän toisen puolen matkailijat kallistelevat päätään kuin strutsit yrittäessään nähdä vilahduksen planeettamme korkeimmasta huipusta.

Everest unohtuu äkkiä, kun Airbus alkaa laskeutua. Muutama jyrkkä kaarros kapeassa solassa. Joku peittää käsillään kasvonsa, kun siivenkärki näyttää tekevän jakausta metsäiseen vuorenrinteeseen. Pehmeän laskeutumisen jälkeen koneessa kajahtaa huokausten fuuga variaatioineen.

Paron lentokenttää Bhutanissa pidetään yhtenä maailman hankalimmista kentistä laskeutua, sijaitseehan se syvässä laaksossa yli kahden kilometrin korkeudella. Ympärillä on Himalajan lumihuippuisia vuoria. Paroon saavutaan taidolla, ei autopilotilla.

Kenties tänne kuuluukin saapua vähän hankalasti. Koko eristäytynyt, vain Pohjois-Pohjanmaan kokoinen Bhutan on vasta muuttumassa länsimaisittain ajateltuna kehittyneeksi ja kansainväliseksi maaksi.

Vai mitä ajatella maasta, jonka ensimmäinen päällystetty tie valmistui vuonna 1962? Maasta, jonka ensimmäinen radioasema perustettiin vuonna 1973 ja jossa televisiolähetykset alkoivat 1999?

Kenelläkään ei tunnu olevan kiire pois lentokentältä. Vuoristoilman ja kerosiinin juovuttama matkailijajoukko jää seisoskelemaan ja mittailemaan katseellaan laaksoa, jonka poimuista Airbus pujahti kentälle.

Valtavassa mainostaulussa näkyy kaunis nuoripari, katseessaan autereista harmoniaa. Kuvassa on Bhutanin viides kuningas, lohikäärmekuningas, ja hänen vaimonsa.

Vuoristo on suojannut vuosisatoja Intian ja Kiinan välissä sijaitsevaa Bhutania ulkoisilta valloittajilta, mutta samalla se on estänyt uusien vaikutteiden leviämisen maahan. Nykyisen kuninkaan isä Jigme Singye Wangchuck toi Bhutanin poliittiseen järjestelmään muutoksia ja modernisoi valtiota. Jigmen vuonna 1972 alkaneella valtakaudella maahan saatiin sähkö, terveydenhuolto, perustuslaki ja ensimmäiset vapaat vaalit. Samalla hän purki monarkian rajoittamattomat valtaoikeudet, ja vuonna 2008 hän luopui kruunusta poikansa hyväksi.

Jigmen käsialaa on myös maassa yllä pidetty erikoinen brutto­kansan­onnellisuuden käsite. Sen mukaan politiikan päämäärä on olla vahingoittamatta ketään ja sen on tuotettava hyvää kaikille elollisille olennoille. Taloudellinen kasvu ei ole itsessään välttämätöntä, vaan perusteltua ainoastaan silloin, jos se täyttää yllä olevat kriteerit.

Buddhalainen Bhutan on maa, johon matkustaessa tulee mieleen vanha klisee: tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Vaellus Himalajalle kasvaa vaellukseksi omaan itseen.

Matkalla voi saada oppitunnin vaikkapa jousiammunnassa.

Pienessä putiikissa Paron kaupungin pääkadulla on esillä erilaisia jousiaseita, perinteisiä bambusta tehtyjä pitkäjousia ja moderneja taljajousia epäkeskopyörineen.

Tiskin takana istuu tyttö vihreässä hupparissaan. Sormet kietovat näppärästi mustaa punosta.

”Mitä sinä teet?” kysyn.

”Teen jouseen jännettä.”

”Harrastatko jousiammuntaa?”

”Girls don’t play in Bhutan”, hän hymähtää ja jatkaa työtään.

Jousiammunta on bhutanilaisten kansallisurheilulaji, jota voi seurata vaikka maan pääkaupungin Thimphun jousiammuntastadionilla. Kun siellä kaksi joukkuetta valmistautuu kisaan, kilpailun aloitusaika päätetään konsultoimalla astrologeja parhaasta hetkestä.

Kansallispukuun ghohon pukeutuneet miehet käyskentelevät talja­jousiensa kanssa stadionin maalialueella. Nuoli lentää läpi ilman. Hiekka pöllähtää 40 senttimetrin kokoisen maalin vieressä. Huti.

Vastapuolen joukkue aloittaa ilkkuvan tanssin. Kuuluu huutoja ja laulua. Polvisukkien peittämät sääret noudattavat hidastetun rivi­tanssin koreografiaa laiskasti. New Balance- ja Nike-logoilla varustetut tossut rummuttavat maalialueen hiekkaa. Rukousliput lepattavat.

Pölyn laskeuduttua kirkkaanpunaisen Coca Cola -kyltin vieressä istuvat munkit oikovat syvänpunaisia kaapujaan. He siirtävät kiinteän katseensa seuraavaan ampujaan.

Jousiammuntaa Bhutanissa leimaa kiireettömyys. Kilpailu voi kestää useamman päivän. Kilpailijoiden vaimot hoitavat ruuat ja juomat, ja alkoholin nauttiminen on osa yhteisöllistä tapahtumaa. Myös kilpailijat saavat – tai heidän kuuluu – juoda, kunhan eivät tule liian humalaan.

Thimphun jousiammuntastadion on sekoitus perinteitä ja nykyaikaa. Vasemmassa kädessään jousta roikuttavalla kilpailijalla on oikeassa kädessään älypuhelin. Tämä sama perinteen ja modernin maailman sekoittuminen näkyy vielä selvemmin Thimphun katukuvassa.

Alle sadan tuhannen asukkaan Thimphua kutsutaan maailman ainoaksi pääkaupungiksi, jossa ei ole liikennevaloja. Silti kaupungissa on urbaania sykettä.

Kun hämärä laskeutuu kaupungin ylle, pääkadun varret täyttyvät väestä. Nuorista vetelehtijöistä, papatteja paukuttelevista lapsista, höyryävien soppakanisterien ympärille kokoontuneista kadun asukeista ja karmiininpunaisiin kaapuihin pukeutuneista munkeista, joiden kasvojen valaistuneisuutta täydentää heidän puhelintensa näyttöjen loiste.

Mäkkäreitä ei ole, ei henkkoja ja maukkoja. On pieniä nuhjuisia kahviloita ja konditorioita, joiden askeettisille seinille on teipattu kakkujen kuvia. On baareja ja sekatavarakauppoja, ja pienten kioskien puisilla tiskeillä karamelleja muovipurkeissa. Thimphussa valtaosa ihmisistä on vaihtanut perinnevaatteet farkkuihin ja pusakkaan. Miesten mustissa hiuksissa säihkyy vaha, naiset kipittävät korkkareissaan.

Seuraan yhtä juhlahumussa rupattelevaa paikallisten porukkaa baariin, jonka kyltissä lukee karaoke.

Kaiuttimista raikaa diskohumppa itämaisilla mausteilla. Musiikkiin sekoittuu välillä kiljahduksia ja karjahduksia. Baaritiskin takana häärää nuori nainen limenvihreässä toppatakissa. Hyllyllä on juomavalikoimaa paikallisesta K2-viskistä Foster’sin lageriin.

Erään pöydän edessä seisoo kaksi miestä toisiaan kaulaillen. Yksi pitelee mikrofonia, toinen oluttuoppia, ja molemmat laulavat. Kun musiikki loppuu, he saavat raikuvat aplodit.

Viereeni ilmestyy mustavalkoiseen neuleeseen pukeutunut nuori nainen. Hän laskee jääteetölkkinsä oluttuoppini viereen.

”Voit kutsua minua Kessyksi”, nainen sanoo ja hörppää jääteetään.

Kessy kertoo opiskelevansa Intiassa elokuvaleikkaajaksi. Käydessään Thimphussa perheensä luona hän pistäytyy usein laulamassa karaokea.

”Rakastan laulamista”, Kessy toteaa. ”Haluaisin laulajaksi.”

”Porukka juo täällä aika paljon, mutta sinulla on jääteetä”, sanon.

”Tulen tänne laulamaan, en juomaan”, Kessy vastaa. Sormukset helähtävät jääteetölkin alumiinipintaan.

Laulavatko ihmiset Bhutanissa karaokea vain paikallisilla kielillä, dzongkhaksi tai hindiksi, kysyn.

Kessy hymyilee: ”Minä laulan sinulle englanniksi.”

Kun Kessyn vuoro tulee, hän tarttuu sensuellisti mikrofoniin ja painaa sen suutaan vasten. Biisi on Didon White flag.

”I’m in love and always will be”, Kessy laulaa viimeisen säkeen, ­laskee mikrofonin ja vilkaisee minua arasti.

Thimphun sykkeestä huolimatta kaupunki­matkailijan ei kannata lähteä Bhutaniin. Maa ei myöskään sovi improvisoivalle reppureissaajalle, sillä tulijan on varattava matkansa virallisesti hyväksytyiltä matkan­järjestäjiltä. Maassa ei myöskään saa kiertää ilman opasta.

Ruokaintoilijallekaan Bhutan ei ole oikea paikka. Matkailijat syövät täällä lähes poikkeuksetta heille varatuissa buffetravintoloissa, joiden menyy on joka paikassa miltei samanlainen. Ruoka on konstailematonta, paikallinen punainen riisi maukasta, chiliä käytetään paljon.

Mutta alle 800 000 asukkaan Bhutan on luonnon rakastajan paratiisi, ja se on aarreaitta buddhalaisuudesta ja buddhalaisesta taiteesta ja ­arkkitehtuurista kiinnostuneille.

Kun Thimphu on koettu, matkailijan kannattaa ennen kaikkea keskittyä Bhutanin luontoon – ja kulkea jalan, niin kuin vaeltavat munkit. Ainakin muutama temppeli tai linnoitus kannattaa bongata.

Bhutanilaiset linnoitukset eli dzongit ovat suuria rakennuksia, jotka on jaettu uskonnolliseen ja hallinnolliseen osaan. Nämä valtavat rakennelmat valkoisiksi kalkittuine seinineen ja kiinalaistyyppisine paanukattoineen asettuvat pehmeän harmonisesti jokien varsille ja vuorien ympäröimiin laaksoihin.

Samanlaista perinteiden ohjaamaa arkkitehtuuria noudattavat myös pienemmät luostarirakennukset eli goembat. Kuuluisin näistä on Taktshang goemba, joka tunnetaan myös nimellä Tiikerinpesä. Taktshang goemba on rakennettu yli 3  000 metrin korkeuteen jyrkkien vuorenrinteiden ympäröimälle kallionkielekkeelle. Legendan mukaan buddhalainen ylimys guru Rinpoche lensi paikalle naarastiikerin selässä kukistamaan demonia. Tämän jälkeen hän jäi meditoimaan lähellä olevaan luolaan kolmeksi kuukaudeksi.

Ilman tiikeriäkin luostareihin kyllä pääsee, kunhan jalassa on hyvät kengät ja kädessä vaeltajan sauva.

Lähelle Punakhan kaupunkia on rakennettu luostari lama Drukpa Kunleyn kunniaksi. Paikka sijaitsee kukkulalla, jota tämä bhutanilaisten rakastama uskonoppinut kuvaili naisen rinnan muotoiseksi. Luostarin edustalla on muhkea bodhi-puu eli temppeliviikuna. Sen lehtien levolliseen lepatukseen sekoittuu rukousmyllyjen kitinä, kun ripeä­jalkainen munkki kulkee myllyrivistön ohitse ja laittaa ne pyörimään.

Drukpa Kunley syntyi vuonna 1453, ja hänen erikoisten elämän­tapojensa ja opetustensa ansiosta bhutanilaiset alkoivat kutsua häntä ”jumalalliseksi mielipuoleksi”. Kunley vaelteli ympäri Bhutania koiransa kanssa ja käyttäytyi kuin pahainen boheemirunoilijan arkkityyppi: sepitti ruokottomia säkeitä, vietteli naisia ja ryyppäsi viinaa. Hän kutsui sukuelintään ”liekehtivän viisauden salamaksi”.

Kunleyn mukaan ”paras viini on kiulun pohjalla ja onnellisuus navan alapuolella”. Kunleylle omistetun temppelin alttarille ovatkin kävijät tuoneet riisin ja hedelmien lisäksi alkoholipulloja. Yksi Bhutanin rakastetuimmista pyhimyksistä on kyltymätön juoppo.

Kun seisoskelen hämärässä temppelissä ja mietiskelen Buddhan erilaisia inkarnaatioita ja neljää jaloa totuutta, tulee opas luokseni ja kysyy hiljaa, haluanko siunauksen. Mikäs siinä, nyökkään.

Munkki kaivaa punaisen kaapunsa liepeistä puisen, mustan, kolmekymmentäsenttisen falloksen ja kopauttaa sillä minua otsaan.

Enpä olisi uskonut, että koittaa päivä, jolloin voin rehellisesti sanoa, että minua on siunattu peniksellä.

Luostarin lähellä sijaitsevan pienen kylän talojen seinille on maalattu suuria ejakuloivia kaluja, joille on piirretty ilmeikkäät silmät. Ne tuovat taloon hyvää onnea ja karkottavat pahoja demoneja. Mutta ne tekevät myös kunniaa jumalalliselle hullulle, joka ravisteli aikanaan sovinnaista tapakulttuuria ja buddhalaista keskitien filosofiaa.

Kylän turistikaupassa on myynnissä monenlaisia penisveistoksia. Hyllyltä ne tarkkailevat kulttuurisen löytämisen huumaamaa turistilaumaa kuin surrealistiset mangustit. Naiset tirskuvat pujottaessaan etusormeensa penisavaimenperiä.

Hotellin ovi Parossa käy jälleen, sisään saapuu saksalaisia patikoijia. He näyttävät siltä kuin heitä olisi vihmottu lumella ja ruoskittu kylmällä tuulella. Ja kun kuulee heidän tarinoitaan, niin juuri on käynyt.

Bhutanissa voi tehdä niin helpohkoja patikkaretkiä kuin vaativia vaelluksia. Kuuluisin niistä on Lumimiehen vaellus, joka kestää yli kolme viikkoa. Sen aikana käydään yli 5  300 metrin korkeudessa. Noin puolet kulkijoista joutuu keskeyttämään vaelluksen.

Meidän ryhmämme lähtee oppaan kaitsemana helpolle vaellukselle. Matkaa kertyy seitsemän kilometriä, jonka aikana noustaan kilometrin verran lähes neljän kilometrin korkeudessa sijaitsevalla leiripaikalle.

Reitti kulkee enimmäkseen metsäisessä maastossa, kyynelmäntyjen, hemlokkien ja alppiruusupensaiden keskellä. Puiden oksilla roikkuu monikymmensenttisiä naavoja, joita kutsutaan vanhuksen parraksi.

Välillä on pysähdyttävä tasaamaan hengitystä. Täällä yli kolmen kilometrin korkeudessa ilma on puhdasta mutta ohutta.

Metsä muuttaa muotoaan edetessämme, ja ilma viilenee. Naavojen harmauden tilalle tulee syvä ja pehmeä vihreys. Vääntyneisiin asentoihin jähmettyneitä puita peittää tuuhea sammalpuuhka. Opas osoittaa sormellaan puiden välistä näkyvää louhikkoista vuorenhuippua, jota koristaa rukouslippujen rivistö. ”Tuolla on taivashautauspaikka.”

Taivashautauksessa ruumis jätetään lintujen syötäväksi, opas kertoo. ”Bhutanissa niin haudataan yleensä vain alle 5-vuotiaita lapsia.”

Kuuntelen hätkähdyttävää selitystä, ja samalla saavumme ulos ­metsästä ja silmieni eteen avautuu koko Himalajan pyörryttävä ­kauneus. Horisontti, joka muistuttaa epäsäännöllistä sydänkäyrää. Vuorten ympärillä halkeilevat pilvet, joiden välistä valo suihkuaa kuin vuotavasta leilistä, hopeanhohtoisena, ­harittavana sateena.

Hetki on ylevä. Siihen sisältyy niin kauhua kuin kauneuttakin.

Lähellä leiripaikkaamme on vaeltavien paimentolaisten asumus. Sen seinät on tehty kivistä. Kattona on sininen pressu. Keskellä maalattiaa on tulisija, jonka liekit lepattavat kattilan alla.

Nuori nainen kuivattelee pitkiä mustia hiuksiaan tulen lämmössä. Hänen vieressään istuu vanhempi nainen, jalat piilossa kira-asun alla. Päälaen suippokärkinen hiustöyhtö ja suora ryhti saavat naisen näyttämään šakkinappulalta. Naisen hymy paljastaa betelpähkinän punaamat hampaat. Kaksi pientä poikaa kirmaa ympärillä suu täynnä karkkia.

Majan perällä makaileva mies kertoo, että heillä on noin sata jakki­härkää. He siirtyvät laidunmaalta toiselle vuodenaikojen mukaan.

On epävarmaa, jatkavatko nämä juoksevat pikkumiehet koskaan isiensä ammattia: laidunmaasta on pulaa ja ilmastonmuutos uhkaa ekologisesti herkkää vuoristoaluetta. Urbaani elämä vetää nuoria, ja jakkituotteiden markkinat ovat vaatimattomat.

Katoksen alla on orsia, joista riippuu jakin lihaa. Juustokuutiot ­kuivuvat naruissa. Ne riippuvat oviaukolla kuin helmien verho.

Yöllä on pakkasta. Herään siihen, että oikea käteni sojottaa jäykkänä ja kylmänä makuupussin ulkopuolella. Kömmin ulos teltasta.

Katson Orionin vyötä ja Linnunradan härmää. Tuhansia ja taas tuhansia tähtiä tuikkii yläpuolellani. Mietin paimentolaisperhettä, joka nukkuu vaatimattomassa majassaan jossain huudonkantaman päässä.

Ehkä he ovat kietoutuneet toisiinsa pysyäkseen lämpiminä. Tämä on heidän taivaansa ja maansa. Olen onnellinen siitä, että he ovat minussa tämän hetken. Suljen silmäni. Minun ei tarvitse haluta muuta.

Julkaistu: 6.8.2015