Toksisesta miehuudesta puhutaan jo liikaa, sanoo ongelmanuorten elämien kuvaaja Visa Koiso-Kanttila
Isättömyys, huono-osaisuus, hyväksynnän tarve. Ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan uusinkin elokuva sisältää tutut teemat, jotka kumpuavat hänen omasta nuoruudestaan.
Kaksi asiaa on seurannut elokuvaohjaaja Visa Koiso-Kanttilaa koko hänen uransa ajan.
Yksi: hän on halunnut kuvata syrjäytettyjä, ulkopuolisia ihmisiä.
Kaksi: hän on halunnut tutkia elokuvissaan miehuutta, myös omaa miehuuttaan.
Kummallisella tavalla nämä kaksi liittyvät yhteen. Mutta miten?
Koiso-Kanttila keittää pannullisen teetä omakotitalon keittiössä. Talo on vanha, 1930-luvulta, ja se on Koiso-Kanttilan ja hänen vaimonsa, ohjaaja Iiris Härmän, ensiasunto. Pariskunta osti sen 90-luvun laman aikaan “tontin hinnalla”, rakennus itse oli luokiteltu asuinkelvottomaksi. Mutta Visa ja Iiris olivat nuoria, vahvoja ja hyvin rakastuneita, joten he alkoivat remontoida talovanhusta huone kerrallaan isät apunaan. Juoksevaa vettä ei ollut, välillä palelsi, ja pian syntyi lapsikin, vanhin kolmesta pojasta.
Mutta talo on pysynyt lujana. Aivan kuten liittokin.
Ehkä elämän vakaat peruspilarit ovat yksi syy siihen, miksi Koiso-Kanttila on jaksanut käsitellä taiteessaan niin paljon ihmiselämän varjopuolia: eriarvoisuutta, syrjintää, hyväksynnän ja rakkauden kaipuuta, turvattomuutta. Koiso-Kanttilan mukaan hänen elokuviaan luonnehditaan usein adjektiivilla “raadollinen”. Mutta ne ovat sitä tavalla, jota ei voi verrata vaikkapa true crimeen, jolla ihmiset viihdyttävät itseään. Koiso-Kanttilan raadollisuus on epämukavuutta, joka panee ajatukset liikkeelle.
Kevätaurinko paistaa talovanhuksen seinustaan. On ihmeen lämmin, likimain kuuma. Pihaan on noussut valkeita krookuksia.
Tee höyryää kannun nokasta.
Tällaisessa paikassa on hyvin helppo puhua varjoista.
Kun Koiso-Kanttila teki ensimmäistä pitkää dokumenttielokuvaansa Karkotetut, hän oli 26-vuotias. Elettiin niitä samoja 1990-luvun laman vuosia, jolloin kotitalokin ostettiin. Lama kuritti rankalla kädellä suomalaisia, ja Koiso-Kanttila arveli, että syvimmät haavat näkyisivät lapsissa ja nuorissa. Hän löysi itähelsinkiläisten nuorten porukan ja alkoi seurata heitä kameroineen. Toisinaan mukana oli myös Iiris.
Kesken kuvausten elokuvan päähenkilö Krisse ampui itsensä.
Oliko kuolema vahinko vai tarkoituksellinen, siitä ei ole varmuutta vieläkään. Mutta Koiso-Kanttilaan se jätti jäljet.
Nuoret tukeutuivat ohjaajaan, vaikka tämä oli vain kuusi, seitsemän vuotta heitä vanhempi. He olisivat esimerkiksi halunneet, että Koiso-Kanttila ryhtyisi vetämään salibandyjoukkuetta, kun aiempi valmentaja oli luovuttanut. Mutta esikoinen oli ilmoittanut juuri tulostaan.
Tällaiset seikat painavat aika ajoin Koiso-Kanttilaa. Kun on seurannut monta vuotta, vähimmillään vuoden, enimmillään kaksi tai kolmekin vuotta dokumenttiensa henkilöitä, heistä alkaa tuntea vastuuta. Miten irrottautua ihmisistä? Onko oikein, että ensin kuvaa ja tulee lähelle ja sitten yhtäkkiä lähtee ja jättää eräällä tavalla oman onnensa nojaan?
Koiso-Kanttila on tehnyt siinä suhteessa kaksi ratkaisua.
Toinen on moraalinen velvoite asettua itsekin alttiiksi. Siksi hän on tehnyt kaksi elokuvaa: dokumentin Isältä pojalle, jossa hän tarkasteli kipeää isäsuhdettaan sekä autofiktiivisen elokuvan Kaiken se kestää. Jälkimmäinen puolestaan kertoi 70-luvun aikuisten seksuaalisesta vapautumisesta sekä lapsista, jotka jäivät tärkeysjärjestyksessä toiseksi. Tapahtumat olivat keksittyjä, mutta tunnelma omasta lapsuudesta.
Toinen ratkaisu on ollut siirtyminen osin fiktiivisiin elokuviin. Tänä keväänä ensi-iltansa sai Uhma, joka kertoo huostaanotettujen ja laitokseen sijoitettujen nuorten tarinan. Vaikka tarina on kuviteltu, on elokuvalla silti vahva dokumentaarinen pohja. Koiso-Kanttila valmisteli Uhmaa peräti viisi vuotta, haastatteli laitoksiin päätyneitä nuoria ja perehtyi oikeusasiamiehelle tehtyihin kanteluihin. Ensin valmistui kuunnelmasarja Huostassa (2020), sitten aineisto tiivistyi elokuvaksi.
Mutta olennainen kysymys jää yhä.
Koiso-Kanttila arvelee, että dokumentit ovat kuitenkin jollakin lailla tukeneet ja auttaneet. Ne ovat voineet toimia niissä esiintyville henkilöille peilinä, jonka kautta on ollut mahdollisuus nähdä itsensä ulkopuolisen silmin. Ja toisaalta katalyyttina elämänmuutokselle.
– Ja aina lähtökohtana on ollut myös näiden ihmisten kunnioittaminen, hän muistuttaa.
Juuri kunnioitus pelastaa siltä, että elokuvien “raadollisuus” kääntyisikin sosiaalipornoksi. Ei käänny.
Miehuus. Mitä se on?
Sitä kysymystä Koiso-Kanttila on pohtinut lähes koko elämänsä. Lapsuutta varjosti vaatelias ja kurinalainen häpeäkasvatus, sitten vielä muutettiin ykskaks etelään – Espooseen. Koiso-Kanttila puhui hassua Oulun murretta ja oli lisäksi epätavallisen tumma. Murrosiän kynnyksellä olevat 12-vuotiaat pojat haistoivat myös Visan herkkyyden ja haavoittuvuuden. Alkoi viheliäinen koulukiusaaminen.
Vaihtoehtoja oli kaksi: joko alistua ja nöyrtyä tai muuttua. Visa valitsi jälkimmäisen, hänestä sukeutui “kova jätkä”. Sen myötä hän löysi päihteet, alkoholin ja lääkkeet. Tuohon aikaan 1980-luvulla – “luojan kiitos”, hän sanoo – kovat huumeet olivat suht harvinaisia, muuten olisi tullut varmaan tartuttua niihinkin.
Kova jätkä Visa oli itsetuhoinen. Läheltä piti -tilanteita oli useita.
Oikeastaan vasta rakastuttuaan Iirikseen 21-vuotiaana hän tajusi lopullisesti erehdyksensä. Että oli pohjimmiltaan herkkä ja kiltti – ja että kovanaaman rooli oli pelkkä suojautumiskeino.
Useimmiten pojan kasvukivuissa on kyse siitä, että positiiviset miehen mallit puuttuvat. Koiso-Kanttila sanoo, että tuo puute on näyttäytynyt uudelleen ja uudelleen hänen kuvaamissaan miehissä ja pojissa. Usein nimenomaan isättömyys – se, ettei ole koskaan saanut kokea aikuisen miehen hyväksyvää katsetta. Siitä on seurannut pahoinvointia, rettelöintiä, mielenterveysongelmia, erilaisia riippuvuuksia.
Toksisesta miehuudesta kyllä puhutaan, Koiso-Kanttilan mukaan jo liikaakin. Semmoinen tartuttaa nuoriin miehiin uhmaa: hyvä on, tätähän te kerjäätte – ja tätä te myös saatte.
– Pitäisi puhua enemmän positiivisesta miehuudesta. Mitäkö se on? Välittämistä, luotettavuutta, lempeyttä, rakentavuutta. Esimerkiksi, ohjaaja luettelee.
Toisaalta kaiken tutkiskelun ja elokuvien jälkeen Koiso-Kanttila ei ole varma, ovatko miehet ja naiset lopulta niin erilaisia. Noh, seksuaalisesti varmaan. Ja fyysisesti. Mutta missä muussa?
Koiso-Kanttila puistelee päätään.
Ei hän oikein tiedä.
Myös yhteiskunnan reunoille tai sen ulkopuolelle sysittyjen ihmisten kuvaaminen limittyy Koiso-Kanttilaan itseensä. Hänkin on kokenut koko elämänsä erilaisuutta. Missä suhteessa? Vaikea analysoida. Ehkä juuri herkkyytensä tähden – ja sen, miten huonosti herkkyys sopii perinteiseen miehuuteen.
Hän näkee samaa tukahdutettua herkkyyttä myös kuvaamiensa kovanaamaisten tyyppien panssarin alla. Hyvyyttä ja herkkyyttä, aika usein.
Silti hän ei suostu näyttämään elokuviensa henkilöitä uhreina, se on selkeä arvovalinta. Harva heistä on edes kokenut itseään pelkästään uhriksi. Uhri kun ei ole oikein mistään vastuussa.
Ja jos elokuvat ovat muuttaneet kuvaamiaan ihmisiä, niin samalla ne ovat muuttaneet myös ohjaajaa itseään – tai ainakin antaneet hänelle uusia tapoja katsella maailmaa.
Yksi tärkeimmistä hetkistä oli kun Koiso-Kantola teki pikkuveljensä Kallen tiestä oopperalaulajaksi dokumentin Talvinen matka. Se oli yksi osa hänen niin sanottua “miehuustrilogiaansa”, johon kuuluivat Isältä pojalle (2004), edellä mainittu vuodelta 2007 sekä Miehen kuva (2010). Pikkuveljeä opetti kaksi miespuolista oopperalaulajaa. Ja millä tavalla! Lempeästi ja herkästi, uskomattomalla huolenpidolla. Että sellaisia miehiä oli olemassa ja että hän sai todistaa sen.
Koiso-Kanttilan silmät alkavat kiillellä.
– Se oli uskomatonta ja itselleni hirmuisen tärkeää ja eheyttävää, hän sanoo.
Toinen vavisuttava kokemus oli tutustua Ellen Vuosaloon, joka oli Iiriksen ohjaaman elokuvan Kurkien äiti päähenkilö (Koiso-Kanttila toimi elokuvan kuvaajana ja tuottajana). Ellen oli 92-vuotias ja kokenut elämässään käsittämättömän järkyttäviä asioita. Samalla hän oli yksi positiivisimmista ja optimistisimmista ihmisistä, jonka Koiso-Kanttila oli koskaan tavannut.
On hyvä välillä hellittää omista kipuiluistaan ja saada suhteellisuudentajua. Niin, siitä huolimatta, ettei elämä ole mikään kärsimyskilpailu. Jotkut ovat herkempiä kuin toiset.
– Vaikka maailma ja muut ihmiset kohtelevat huonosti, ei pidä ottaa liikaa itseensä. Loppujen lopuksihan jokainen on vastuussa omista tunteistaan, Koiso-Kanttila sanoo.
Hän pelkää, että moinen kuulostaa ääneen lausuttuna “ihan hirveältä kliseeltä”. Mutta sellaisiahan elämän perusasiat usein ovat.
Uhman jälkeen on seurannut sama tuttu tyhjyyden kokemus kuin aina elokuvan valmistuttua. Viisikymmentäviisivuotiaana siihen osaa kuitenkin jo suhtautua niin, ettei usko luovuuden lopullisesti kadonneen. Nuorempana tuli usein pudottua tässä vaiheessa mustaan aukkoon. Että siinä se nyt sitten oli.
Nyt Koiso-Kanttila tietää, että projektista toipuminen vaatii oman aikansa.
No, vene odottaa paraikaa vesille laskua. Kyllä ne uudet aiheetkin pulpahtavat kohta pinnalle.
Itsestään Koiso-Kanttila ei aio ihan heti ammentaa. Ainakaan hänelle ei tule mieleen, mitä pitäisi vielä käsitellä. Rakkautta? No, mitäpä kerrottavaa olisi heidän pitkässä, “suht harmonisessa” liitossaan? Ehkä se voisi olla kiinnostavaa, miten vanhat ihmiset – kaksi saman alan taiteilijaa, joiden elämät limittyvät niin tiiviisti yhteen, että joskus vuoteessakin puhutaan työstä – rakastavat. Mutta vasta sitten, kun ollaan oikeasti vanhoja.
Muutenkin Koiso-Kanttilaa vähän häiritsee tässä ajassa vellova minäkeskeisyys, jopa narsismi. Tämä on osin seurausta siitä, että yhteisöt ovat hajonneet.
– Olen sitäkin miettinyt, kumpi on loppujen lopuksi kiinnostavampaa: todellisuus vai fiktio. Olen tullut siihen tulokseen, että todellisuus. Kaikkein uskomattomimmat tarinat ovat tapahtuneet oikeasti.
Leffan jälkeistä toipumista on auttanut myös se, että hän on saanut niin hyvää palautetta Uhmasta. Yhden tärkeimmistä hän sai noin 60-vuotiaalta naiselta, joka toimi vartijana ja joka oli kohdannut Helsingin yössä ryhmän uhkaavalta vaikuttaneita, päihtyneitä nuoria. Nuoret olivat opastaneet tätä katsomaan Uhman. “Nyt ymmärrän”, vartijanainen oli todennut itkua pidätellen.
Että jos Koiso-Kanttila onkin joskus epäillyt, ovatko hänen elokuvansa vain huutoja tuuleen, niin tällaiset hetket todistavat toista.
– Elokuvahan on yksi parhaista taidemuodoista elää elämää hetken toisen ihmisen nahoissa, hän sanoo hymyillen.
Ja sitähän tämä aika nimenomaan kaipaa. Ymmärrystä ja empatiaa.
Katsetta poispäin itsestä.
