Helsinki tukee eri kulttuuritaustaisten tyttöjen liikuntaa – Mutta hyväksytäänkö samalla heihin kohdistuvat rajoitteet?
Helsinki haluaa saada maahanmuuttajataustaiset tytöt liikkumaan enemmän. Tavoitteena on estää eriytymistä. Hanke ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, kirjoittaa Ujuni Ahmed.
Viime viikolla Helsingin Sanomat uutisoi, että Helsinki alkaa jakaa rahaa eri kieli- ja kulttuuritaustaisten tyttöjen liikuntaan. Tavoitteena on ehkäistä epätasa-arvoistumista ja eriytymistä, sillä artikkelin mukaan kulttuuriset esteet hankaloittavat näiden tyttöjen osallistumista harrastuksiin. Helsingin liikuntajohtajan mukaan kaikkien suomalaisten pitäisi liikkua enemmän pysyäkseen terveinä, mutta aivan erityisesti tämä pätee maahanmuuttajataustaisiin tyttöihin, jotka liikkuvat ja osallistuvat harrastuksiin muita ryhmiä vähemmän.
Olen liikunnanjohtajan kanssa samaa mieltä siitä, että yhteiskuntana meidän on tunnistettava ne esteet, jotka hankaloittavat erityisesti monikulttuurisista taustoista tulevien tyttöjen liikunta- ja harrastusmahdollisuuksia. Tämän niin kutsutun segregaatioavustuksen pyrkimys on nimenomaan poistaa näitä esteitä. Avustuksen tavoite, tasa-arvo, on oikea. Mutta avustus itsessään ei silti ole täysin ongelmaton.
Artikkelissa puhutaan ”kulttuurisina esteinä ja haasteina” asioista, jotka tunnistan kontrollin muodoiksi. Näitä ovat esimerkiksi tytöille asetetut roolit ja rajat, joita määrittelevät kunnia- ja siveyskäsitykset. Useilla tytöillä on esimerkiksi veljiään isompi vastuu pikkusisaruksista ja kotitöistä, eikä siksi mahdollisuuksia harrastaa. Samalla tietyt harrastustilat kuten uimahallit tai punttisalit voivat olla kiellettyjä.
Kun tällaiset tyttöjen asemaan ja rooliin liittyvät asiat yhdistetään tiettyihin kulttuureihin, syntyy vaikutelma maahanmuuttajataustaisiin tyttöihin kohdistuvien rajoitteiden hyväksymisestä. Tämä tasa-arvoon liittyvien ongelmien niin kutsuttu kulttuuristaminen voi johtaa siihen, että hyväksymme maahanmuuttajataustaisiin tyttöihin kohdistuvat rajoitteet kulttuuriin kuuluvina asioina. Monelle tytölle se tarkoittaa sitä, ettei heillä ole mahdollisuutta tavoitella omia unelmiaan tai oppia päättämään itse omasta kehostaan. Pahimmillaan se voi tarkoittaa jopa sitä, ettei yhteiskunta suojele maahanmuuttajanaisten ja tyttöjen oikeuksia ja puutu heihin kohdistuvaan kontrolliin ja väkivaltaan kuten pakkoavioliittoihin, silpomiseen ja kunniaan liittyvään väkivaltaan.
Ongelmien tunnistaminen ja niistä puhuminen on vaikeaa, koska keskustelu on niin polarisoitunutta. Kärjistyneessä keskusteluilmapiirissä osa keskustelijoista käyttää maahanmuuttajien keskuudessa esiintyviä ongelmia perusteluna vähemmistöjen syrjinnälle tai sille, ettei ongelmia edes pitäisi yrittää ratkaista. Toisessa ääripäässä kaikista ongelmista helposti vaietaan, ettei vastapuoli voi käyttää niitä lyömäaseena vähemmistöjä vastaan.
”Ongelmien tunnistaminen ja niistä puhuminen on vaikeaa, koska keskustelu on niin polarisoitunutta”
Keskustelussa, jossa ongelmat sekä tunnistetaan että yritetään oikeasti ratkaista, myös Helsingin kaupungin ehdottama segregaatioapu voidaan nähdä monella eri tavalla. Yhtäältä sitä on helppo kritisoida ja nähdä se tyttöjen alistamista tukevana käytäntönä. Samaan aikaan se on kuitenkin välttämätöntä juuri näille tytöille, jotka muuten jäisivät vailla mahdollisuuksia osallistua mihinkään harrastustoimintaan. Se puolestaan vahvistaa entisestään heihin kohdistuvaa kontrollia ja näköalattomuutta.
Tiedän omasta kokemuksestani, miten tärkeitä tukitoimet ovat. Minä olin juuri yksi näistä tytöistä, joille Helsingin tyttöjentalo oli ainoa paikka kokea yhteenkuuluvuutta ja ennen kaikkea löytää muita ihmisiä, joiden kautta rohkaistuin löytämään oman ääneni. Siksi tämän kaltaiset avustukset, jotka tukevat tyttöerityistä toimintaa joissa tunnistetaan erityistarpeita ovat korvaamattomia juurikin näille tytöille.
Kunnian ja yhteisöllisen väkivallan vastaisessa työssä pidän silti tärkeänä, että tällaiset toimet eivät jää kuitenkaan ainoaksi ratkaisuksi. On tärkeää tunnistaa vähemmistöyhteisöissä olevat syrjivät rakenteet ja epätasa-arvo, jotta niitä ei yhteiskunnan toimilla epähuomioissa vahvisteta suoraan tai epäsuoranaisesti.
Ensimmäinen askel on kuitenkin se, miten niistä puhumme. Jos emme puheessamme tunnista tyttöihin kohdistuvia rajoittavia kontrollimuotoja, on niihin mahdotonta puuttua.
