Rakas lapseni.

Luet tämän kirjeen todennäköisesti noin kymmenen vuoden kuluttua. Vielä kuljeskelet merirosvopuvussasi ja katselet Ryhmä Hauta, etkä onneksi ymmärrä keskustelua, jota ympärilläsi käydään.

Kirjoitan sinulle nyt siksi, etten välitä ehkä muistella näitä asioita enää vanhempana, mutta haluan sinun tietävän, millaiseen maailmaan synnyit ja miten merkittävistä asioista minä ja toinen äitisi taistelimme silloin.

Olen tuntenut itseni koko elämäni ulkopuoliseksi normeista ja odotuksista, ja uskon sen jättäneen jälkiä. Nyt toivon, etten ole siirtänyt niitä sinuun, joka olet tärkeä ihminen siinä pitkässä prosessissa, joka tekee minusta yhteiskunnan täysivaltaisen jäsenen.

Marraskuussa 2014 – samana vuonna, kun Suomen sen hetken suosituin artisti Cheek esiintyi Olympiastadionilla, yksi viimeisistä elossa olevista sotaveteraaneista, 101-vuotias Hannes Hynönen, hurmasi kaikki Linnan juhlissa ja uuskonservatismi oli nousussa koko Euroopassa, eduskunnan oli määrä äänestää tasa-arvoisesta avioliittolaista.  

Vaikka emme toisen äitisi kanssa ole varsinaisia kansalaisaktivisteja, tuntui tärkeältä mennä Eduskuntatalon viereiselle Kansalaistorille seuraamaan äänestyksen tulosta.

Sillä nyt äänestettiin siitä, tarvitseeko sinun koskaan selittää kenellekään, mikseivät vanhempasi saa mennä naimisiin.

Torille oli kerääntynyt nuoria ja vanhoja, heteroita ja homoja. Moni oli huolissaan, koska äänestyksen kerrottiin olevan äärimmäisen tiukka: eduskunnan lakivaliokunta oli äänestänyt lakialoitteen kumoon viimeksi viikkoa aikaisemmin.

Mutta Tahdon2013-kansalaisaloitteen myötä lakiehdotus oli edennyt suureen saliin.

Ilmassa oli myös toivoa. Kahdeksankymppinen naispari puristi toisiaan kädestä niin lujaa, että he näyttivät jähmettyneiltä vahakabinetin nukeilta. Mietin, olisinko toisen äitisi kanssa juuri tuollaisena, hauraana ja harmaana lehtikuvassa, kun homoliitot hyväksytään joskus 2060-luvulla: Vihdoinkin he saivat toisensa! Kuolisin hääjuhlan loppupuolella vanhuuteen.

Äänestystä oli vaikea seurata huonon äänentoiston takia, mutta yhtäkkiä Eduskuntatalon ovesta juoksi ulos kädet tuuletukseen nostanut mies puvuntakin liepeet hulmuten. Tajusimme, ettei hän todennäköisesti tuuleta Eduskuntatalon edessä lakia vastustavalle kymmenpäiselle herran ristiretkueelle, vaan meille. Lakialoitteen kannattajajoukossa levisi korviahuumaava hurraus. Monet itkivät ilosta, mutta myös väsymyksestä. Hoimme toisillemme, että nyt se vihdoinkin tapahtuu, tämä ei voi olla totta.

Vasta myöhemmin ymmäsin, että ehkä se ei ollutkaan.

Poikaseni. lain läpimeno oli minulle henkilökohtaisesti valtavan suuri asia siksi, että olin ensimmäistä kertaa elämässäni samalla viivalla kuin kaikki ”tavallisetkin”. Ei olisi enää juuri mitään, joka voisi erottaa minut muista ihmisistä, jonka perusteella minulle ei kuuluisi jotain mitä muillekin.

Ajattelin jo taaperona, etten sovi joukkoon.

En ollut yksi tytöistä, mutten yksi pojistakaan. Vietin päiväkodissa aikaa puuverstaassa, jonka tuoksua rakastin. Mutta erityisesti rakastin sitä, että sain olla rauhassa. Pidin kyllä päiväkotikavereistani, mutta joskus leikkiminen oli hankalaa. En tiennyt olisinko kotileikissä isä vai äiti, koska äidin rooliin kuuluvat kotityöt ja isän rooli oli lähinnä tulla töistä kotiin.

En pitänyt saduista, koska niissä tytön rooli oli usein pelätä tornissa tai maata sata vuotta unessa. Kerran päiväkodin hoitajat vetivät minut väkisin tyttöjen Prinsessa Ruusunen -leikkiin, ja päälleni puettiin prinsessamekko ja kruunu. Vaikka olin vasta viisivuotias, tunsin itseni tytöksi puetuksi pojaksi. Käytin mieluummin poikien vaatteita, sillä niissä oli enemmän taskuja ja helpompi liikkua. Hameet tuntuivat naamiaisasulta, enkä pitänyt siitä, miten reidet hankasivat toisiinsa.

Kadehdin poikia, koska he saivat seikkailla.

En pystynyt ottamaan vastaan minulle tarjottua roolia, ja ymmärsin, että se oli ongelma myös muille. Päiväkodin henkilökunta olisi varmasti vain halunnut, että viihdyn, mutta siitä, miksi vetäydyn, ei koskaan keskusteltu. Lapsuudenkotini oli turvallinen, eikä siellä huomattu erilaisuuttani, mutta sisälläni kohisi.

Se, etten halunnut olla poika tai tyttö, jätti lapselle kovin vähän vaihtoehtoja: mikä ihme minä sitten oikein olin?

Ajattelin, ettei tämä maailma ole minua varten.

Keksin selviytymiskeinon vahingossa tarhan puheopetuksessa. Puheterapeutti lupasi ”kivan yllätyksen” sille, joka oppii ensimmäisenä r-kirjaimen, ja harjoittelin vimmaisesti. Ryhmäänsä motivoidakseen opettaja raotti kaapinovea, jotta tietäisimme, mikä meitä odottaa: lasten kansallispuku, joka roikkui henkarissa kuin hirtetty tanhuaja.

Sorautin ärrän kuukausia kehnosti, etten voittaisi kisaa. En jäänyt kiinni tahallisesta oppimattomuudestani. Se oli hieno oivallus: saatoin solahtaa joukkoon, valheellisesti ja huomaamattomasti, mutta kuitenkin.

Olet nyt samanikäinen kuin minä olin erakoituessani päiväkodin puutyöhuoneeseen. Katson, kuinka rakennat keskittyneesti korkeaa legotornia. Me muodostamme nyt perheen, jolla on melkein kaikki samat oikeudet kuin muillakin perheillä. Silti kuka tahansa voi ruotia perhemuotoamme, ja foorumeita sille riittää tässä ajassa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Luin äskettäin Helsingin Sanomien verkkosivuilta lukijan mielipiteen siitä, kuinka epänormaaleja olemme: Silloin kun minä olin pikkupoika, homoja ei ollut olemassakaan, ja kaikki perheet olivat normaaleja isän ja äidin muodostamia perheitä. Nykyään nämä sateenkaariperheet ovat ylpeilyn kohde ja muoti-ilmiö, ja osoitus moraalisesta velttoilusta. Ikään kuin ihmisen pitää saada tehdä ihan kaikki mikä vain päähän sattuu pälkähtää, nimimerkki pohti.

Keskustelua homojen oikeuksien ympärillä on käyty rakentavasti myös valtiotasolla. Pentti Oinosen (ps.) mielestä on ollut riskinä, että seuraavaksi vaaditaan ihmisen oikeutta avioitua rakastamansa hauvelin kanssa (2009). Mika Niikon (ps.) mielestä tasa-arvoinen avioliitto on vähän sama kuin jokamiehenoikeuksia laajennettaisiin niin, että telttailla saisi missä vain (2012). James Hirvisaaren (ps.) mielestä homoparit haluavat oikeuden ostaa itselleen kaupasta lapsia vähät välittämättä lasten oikeudesta isään ja äitiin (2012).

Monet tuntuvat olevan erityisen huolissaan siitä, mitä sinusta sateenkaariperheen lapsena oikein tulee.

Se huolestuttaa näiden mielipideautomaattien takia myös minua.

He ovat tulleet myös katukuvaan. ”Aidon avioliiton ja lasten oikeuksien puolesta” kampanjoiva Aito avioliitto -liike alkoi kerätä nimiä tasa-arvoisen aviolittolain kaatamiseksi pian eduskunnan äänestyksen jälkeen. Se järjesti nimenkeruukiertueita ja -tapahtumia ja levitti kampanjan huipentumaksi valtavan mainoslakanan Tuomiokirkon portaille ilman lupaa. Olen onnellinen siitä, että Helsingin tuomioseurakunnan kirkkoherra Matti Poutiainen kertoi lehdessä, ettei sitä olisi myönnettykään.

Aito avioliitto oikeuttaa toimintaansa argumenteilla, joita on vaikea yhdistää itse asiaan: rekisteröidyn yhdistyksen mukaan ”sukupuolineutraali aviolittolaki on uhka sanan- ja mielipiteen vapaudelle ja uskonnonvapaudelle”.

Tasavertaista avioliittoa vastustavilla on oikeus näkemykseensä, mutta näyttävä kampanjointi tuntuu rakkauden vastaiselta.

Koska kultaseni, kaikessa on oikeastaan kysymys vain rakkaudesta. Minäkin olen rakastanut montaa miestä, mutta minä en rakastu miehiin. Siksi sinulla ei ole isää. Ja jos minulla olisi mies, minulla ei olisi juuri sinua. Se on onni siinä asiassa, minkä tunsin niin monta vuotta onnettomuudeksi.

Kun tulin 1980-luvun lopussa murrosikään, omaan identiteettiin liittyvät asiat muuttuivat monimutkaisemmiksi kuin lapsena. Ulkopuolisuuden tunne kasvoi, mutta en vieläkään ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Pukeuduin muiden lailla baseball-takkiin, laitoin huulikiillettä ja nostin etuhiukseni levottomaksi teinitortuksi, mutta se tuntui näytelmältä. Kirjoitin teinikalenteriini ”poikaihastuksistani” ja laskin rakkausprosentteja, mutta tiesin, etteivät tunteeni laskemalla syvene. En tiennyt, että muunlaisia tunteita voisi olla.

Jälkeenpäin ajateltuna olin teininä ihastunut muihinkin tyttöihin kuin Roseanne-sarjan Roseanne Barriin, mutta en ymmärtänyt sen olevan ihastusta.

Homoseksuaalisuudesta puhuttiin vain välitunneilla, kun poikia haukuttiin homoiksi. Kukaan tuskin ymmärsi syvällisesti, mitä se edes tarkoittaa. Opetusmielessä asiaan viitattiin yhdessä terveystiedon kirjan kappaleessa, jossa homoseksuaalisuus selitettiin kliinisesti kahdella lauseella.

Televisiosarjoissa ei ollut samaistuttavia homohahmoja. Hyvissä herroissa oli kiekuva ja seksuaalisia vihjauksia tekevä tarjoilija Håkan, lesboja ei ollut ollenkaan. Lähimpänä oli Dallasin J.R., jolla oli kaikki lesbokliseet: lyhyt tukka, sekavat ihmissuhteet, narsistinen luonne ja epäilyttäviä bisneksiä. Valitettavasti hän oli kuitenkin mies.

 Julkkishomojakaan ei ollut, mutta Freddie Mercurysta supistiin. Onneksi oli kuitenkin Madonna. 1990-luvun alussa Suomen televisiossa näytetyssä In Bed With Madonna -dokumentissa hän nosti homot jalustalle ja piti heidän kanssaan hengailua maailman coolimpana asiana. Se oli vallankumouksellista. Madonnan merkitystä nuorten homojen identiteetin kehitykseen ei voi koskaan aliarvioida.

Ulkopuolisuuden tunne on nimittäin vaaraksi, kultaseni. Se aiheuttaa paljon surua ja itsetuhoa. Columbian yliopistossa Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan homovastaisessa yhteisössä eläminen vie homojen eliniästä keskimäärin 12 vuotta verrattuna siihen, jos he eläisivät sallivassa yhteisössä.

Homot kuolevat kirjaimellisesti särkyneeseen sydämeen. Yleisin kuolinsyy homovastaisilla alueilla ovat psykososiaalisen stressin aiheuttamat sydänsairaudet, seuraavaksi itsemurhat.

Voin vain kuvitella, miltä nyt Suomeen saapuvista turvapaikanhakijoista tuntuu. Minä pystyin elämään valtavirrassa valeheterona, mutta ulkomaalainen joutuu kohtaamaan ulkopuolisuutensa osittain vihamielisessä ilmapiirissä joka päivä.

 Minä ajattelin selviäni, kunhan onnistun luovimaan teinivuosieni läpi sopivan huomaamattomana. Tein itsestäni hyödyllisen tarjoamalla ystävilleni olkapäätä parisuhdevaikeuksissa ja pysyin mukana menossa. Päätin, että voin elää ihan hyvin ilman rakkautta toiseen ihmiseen. Voisin keskittyä muihin asioihin.

Lähdin 17-vuotiaana vaihto-oppilaaksi Hollantiin ja aloin seurustella paikallisen pojan kanssa, koska hän halusi. Välttelin poikaystävääni, ettei hän ihastuisi minuun enempää. Olin huijari.

Älä sinä, rakas lapseni, tee koskaan samaa virhettä. Jos tunnet itsesi ulkopuoliseksi, vaihda seuraa. Muuten loukkaat, itseäsi ja muita.

Kaikki muuttui, kun palasin Suomeen. Ironista kyllä, sitä kautta, että tapasin pojan. Hän oli avoimesti homo, ja kaikin puolin sinut asian suhteen. Minusta hän oli maailman rohkein ja hauskin, ja meistä tuli nopeasti läheisiä. En puhunut hänelle identiteettiini liittyvistä sekavista ajatuksistani, mutta eräänä hellepäivänä, kun olin pukeutunut rannalle kehostani ahdistuneena ylisuureen inkahuppariin ja mustiin farkkuihin, poika kysyi, voisinkohan olla kiinnostunut tytöistä.

Säikähdin suoraa kysymystä ja puolustauduin. Sanoin, että ajatuskin lesboista on kuvottava. Homot muka jostain syystä ymmärsin.

Poika kertoi vuosia myöhemmin ajatelleensa, että voi raukkaa. Minä ajattelin olevani jo muutenkin niin ulkopuolinen, että turha sekoittaa soppaan enää tällaista.

Kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa ajattelin, että voisiko asia olla näin yksinkertainen: nouseeko ulkopuolisuuden tunteeni tästä?

Hetkeä myöhemmin rakastuin ensimmäistä kertaa naiseen. Pam! Se tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rakkauteni kohde eli avoimesti naisen kanssa, ja se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että myös noin voi elää. En koskaan kertonut naiselle tunteistani, mutta oli lohduttavaa tuntea jotain, tai edes haaveilla.

Jälkeenpäin ajateltuna rakastuin hänen elämäänsä, en häneen.

Samoihin aikoihin, 1990-luvun puolessa välissä, homous alkoi valua hitaasti valtavirtaan Suomessa. Helsingissä oli kuuluisuuksien suosima ”heteroystävällinen homobaari” Lost & Found ja televisiosarjoihin tuli kiintiöhomoja, kuten Sinkkuelämää-sarjan hyvin pukeutuva Stanford Blatch sekä Frendien Rossin ex-vaimo, joka rakastui naiseen ja esiintyi sarjassa lähinnä argumenttina. Edistyksellisyydestä kehutun Teho-osaston yhdeksi päähahmoksi nostettiin lesbo, kunnianhimoinen apulaislääkäri Kerry Weaver.

Mutta vielä ei Salatuissa elämissä ollut ensimmäistäkään homohahmoa, avoimesti homojen tähdittämä stailausohjelma Sillä Silmällä oli vasta pilke televisiopomojen silmäkulmassa ja tangokuningas Jari Sillanpäätä haastatellut toimittaja jätti kirjoittamatta juttuunsa Sillanpään olevan homo, vaikka hän oli niin haastattelussa kertonut.

Silti homous alkoi normalisoitua, myös minulle. Erään työkavereiden kanssa vietetyn, alkoholilla marinoidun alkuillan jälkeen päätin lähteä ensimmäistä kertaa Lostariin, yksin.

Ajattelin, että tänä iltana elämäni muuttuu. Pieni yksiöni vaihtuu tilavaan kolmioon, kun tapaan tulevan puolisoni, seurustelen, kihlaudun ja hankin lapsia niin kuin heteroystäväni.

Jonotin baariin valtavan jännittyneenä. Muut seurueet olivat iloisia ja kepeitä, sen hetken suurin rocktähti Ville Valo käveli jonon ohi suoraan sisään. Vihdoin portsari toivotti minutkin tervetulleeksi. Vein takin narikkaan, hain baaritiskiltä oluen ja lähdin musiikin perässä baarin alakertaan. Pysähdyin portailla ja katsoin alas täynnä onnea: naisia ja miehiä tanssimassa pienellä tanssilattialla. Tästä hetkestä olin haaveillut, olin omieni parissa. Joku koputti selkääni, ehkä tuleva puolisoni, ja käännyin sydän tykyttäen. Nuori homomies katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Anteeks, mun oli pakko tulla kysymään, et ootsä mies vai nainen?”

Päätin, etten enää koskaan yrittäisi muuttaa elämääni parempaan suuntaan. Nyt se naurattaa, kultaseni, mutta voin kertoa, että silloin lähdin yksiööni itkemään.

Ystäväpoika vei minua kuitenkin muihin homobileisiin, eri kaupunkeihin. Eräs paikallis-Seta järjesti bileitä Matkahuollon konttorilta vaikuttavassa rakennuksessa, jonka ikkunat oli peitetty mustilla jätesäkeillä. Usein bileissä oli vain muutama lesbopari, kulhollinen sipsejä ja kaksipesäinen mankka, jossa soivat päivän hitit. Kun katselin juhlijoita, järjestäjien ”vihdoinkin olemme vapaita” -huuto nauratti ja masensi. Tajusin, että jään ikuisesti yksin, koska en kokenut olevani osa heitäkään.

 Vähän myöhemmin minut pyydettiin mukaan kaveriporukan pesäpallojoukkueeseen. Minulle paljastui vasta matkalla pelaamaan, että suurin osa pelaajista on lesboja. Olin kauhuissani. Katselin pesiskentällä kengänkärkiäni, mutta pian me pesäpalloilevat lesbot jo istuimme oluella Nalle Pubissa, Kallion tunnetuimmassa homobaarissa. Huomasin, että kanssani samaa ulkopuolisuudentunnetta kantoi jokainen. Sain uusia ystäviä.

 Lesboyhteisöstä, joka näyttäytyi ensin sisäänpäin lämpiävänä ja umpimielisenä porukkana, tuli turvallinen paikka, jossa saatoin olla ensimmäistä kertaa oma itseni.

Pienten piirien huono puoli on se, että kavereiden mökkireissuilla käy aina sama kymmenen hengen porukka, jossa pariskunnat ovat vaihtuneet keskenään. Tämä tavallaan kätevä järjestely vaatii aikamoista sopeutumiskykyä.

 Kultaseni, moni ”tätisi” on äidin ja äidin ex, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Katsoimme eilen, syyskuisena tiistai-iltana, Crawleyn aatelissuvun ja heidän palvelijoidensa elämästä kertovaa, 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille sijoittuvaa Downton Abbey -sarjaa ja hörähtelimme, kun sarjassa väännettiin naisten oikeudesta äänestää ja periä vanhempansa. Ehkä puhe homojen oikeuksista tuntuu vielä joskus yhtä absurdilta.

 Suomessa on nyt, vuonna 2015, Setan arvion mukaan tuhansia sateenkaariperheitä, ja niissä on yhteessä kymmenentuhatta lasta. Vielä vuonna 1971, samalla vuosikymmenellä kun minä synnyin, ”homoseksuaaliset teot” luokiteltiin rikokseksi. Vielä 1980-luvun alussa niiden parissa puuhastelu oli sairaus.

Mitä ihmettä edes ovat homoseksuaaliset teot? Kahden naisen suhteessa homoseksuaalinen teko on samassa jalkapallojoukkueessa pelaaminen, yhdessä haettu falafel tai lesbojen elämästä kertovan L-koodin kuuden tuotantokauden katsominen putkeen.

 Olen alkanut vihata sanaa homoseksuaali, sillä niin kuin äideistäsi tiedät, samaa sukupuolta olevien ihmisten rakkaudessa on kyse muustakin kuin seksistä. Useinhan, niin heteroiden kuin homojen keskuudessa, pidemmän päälle kaikesta muusta. Arjesta.

Homoseksuaali tuo sanana mieleen puskassa seksiseuraa vaanivan saalistajan tai rekkaparkkien pimeät taukopaikat, sen mitä kukakin laittaa ja mihin ruumiinaukkoon. Tästä seksin ylikorostumisesta saamme tosin syyttää vähän myös itseämme – vaikka kenelläkään ei pitäisi olla ongelmia sen kanssa, mitä kaksi aikuista ihmistä tekevät yhdessä.

Miesten homokuvasto on ollut aina seksikeskeinen. Vielä 1990-luvulla homobileet saattoivat tarkoittaa koko HLBT-väelle järjestettyjä juhlia, joissa yhteisistä lämpimistä voileivistä haaveilevat marimekkopaitaiset naisparit tanssivat hitaita samalla, kun nahkapäähineisiin pukeutuneet SM-miehet ruoskivat toisiaan yökerhon toisessa nurkassa. Ehkä tällaisten käsitysten takia moni homo on jäänyt vaille oman perheensä hyväksyntää.

2000-luvun vaihteessa kuva homoudesta muuttui populaarikulttuurin ansioista. Suomeen perustettiin uusia televisiokanavia, ja niissä alettiin näyttää televisiosarjoja ja ohjelmia, joissa homoutta käsiteltiin moninaisemmin. Homoista tuli sankareita ja pääosanesittäjiä.

Yhtenä syynä muutokseen oli kehotuskiellon poistuminen lainsäädännöstä vuonna 1999. Laki kehotuskiellosta oli tullut voimaan muun muassa evankelisluterilaisen kirkon vaatimuksesta samalla, kun homoseksuaaliset teot poistettiin rikoslaista. Se oli lievempi versio Venäjän homopropagandalaista. Lain mukaan ”julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen on rangaistava teko”. Kehotuskielto vaikutti siihen, miten media käsitteli homoseksuaalisuutta. Sen poistumisen myötä homoja alkoi näkyä myös uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa, nyt muutenkin kuin yksinäisinä reppanoina. Usein mediassa esitellyt homoparit olivat naisia, joilla oli pienet vaaleat lapset, jotka söivät keittiönpöydän ääressä meetvurstileipää. Viesti oli sovitteleva: ei meidän lapsia ole kiusattu.

Setan pitkäaikainen tavoite toteutui, kun eduskunta hyväksyi lain rekisteröidystä parisuhteesta syyskuussa 2001 äänin 99-84.

Sitä edelsi yhtä alatyylinen keskustelu kuin tasa-arvoisen avioliittolain ympärillä on käyty. Keskustan Maija-Liisa Lindqvist vertasi vuoden 1997 kuuluisassa puheessaan homojen rekisteröidyn parisuhteen sallimista avioliittoon sian kanssa.

Olin parikymppinen, juuri itsensä löytänyt lesbo, ja muistan, kuinka paljon häpesin itseäni silloin.

Mutta se, että yleinen mielipide kulki samaan suuntaan minun kanssani, tuntui hyvältä. Lait ovat suoria käyttäytymisohjeita kansalaisille, ja asenteet alkavat muuttua vasta, kun lait ovat kaikille samat.

Te tarhaikäiset lapset ette tunnu ihmettelevän yhtään erilaisia perheitä. Sinun kaverisi oli kysynyt kotona, voisiko hänkin kutsua isää äidiksi, jos muulla keinolla ei kahta äitiä saa.

Kerran syvällä Suomessa kesähäissä eräs nuori mies tuli tarpeeksi vadelmaboolia nautittuaan kysymään, että kumpi meistä nyt sitten on se suhteen mies. Vastasin, että kuten huomaat, suhteessa on kaksi naista eikä yhtään miestä.

Jostain syystä iäkkäät naiset pitävät lapsiamme onnenpekkoina. ”On siinä pojalla kultaiset oltavat, kun äitejä on kaksi”, sanoi satunnainen junamummo.

Tässä on rasittavuuden ydin: vaikka mielipide olisi positiivinen, kaikilla on sellainen.  

Kultaseni, kun kirjoitan tätä kirjettä, Aito avioliitto -liike on juuri järjestänyt suuret syysjuhlat Jyväskylässä. Liike sai kansalaisaloitteeseen tarvittavat allekirjoitukset kasaan, niitä kertyi sen oman ilmoituksen mukaan lähes satatuhatta. Tasa-arvoista avioliittolakia ajanut Tahdon2013-aloite keräsi aikanaan 166 851 allekirjoitusta.

Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.) on ollut alusta asti toiveikas sen suhteen, että uusi lakialoite kumoaa edellisen hallituksen hyväksymän ja presidentin vahvistaman lain.

Eduskunnan kanta kuitenkin sitoo hallitusta, ja olisi poikkeuksellista, jos se ei noudattaisi eduskunnan tahtoa. Avioliittolaki tulee hallitukseen uudestaan vain, jos eduskunta hyväksyy Aito avioliitto -aloitteen, jolloin hallituksen pitäisi valmistella aiemman lain vahvistamisen kumoaminen.

Nyt julkisuudessa on keskusteltu siitä, onko koko Aito avioliitto -aloite kansalaisaloitelain vastainen. Tutkija Outi Lepolan mukaan kansalaisaloite voi koskea vain voimassa olevan lainsäädännön muuttamista, eikä tasa-arvoinen avioliittolaki ole vielä voimassa. Perusoikeusasiantuntija Pauli Rautiaisen mukaan tällaista rajoitusta ei ole, ja kaikki kansalaisaloitteet on otettava vakavasti.

Kyseessä on ennakkotapaus, mutta luotan siihen, että ihmisoikeudet ja enemmistön kanta voittavat: kansanedustajien vaalikonevastausten perusteella uusi aloite ei menisi läpi.

Monen mielestä Aito avioliitto -liikkeen kampanjointi onkin vain homojen kiusaamista. Niin minäkin ajattelin ennen, mutta ymmärrän myös ihmisten pelon maailman muuttumisesta.

Silti, lapseni, oikeuteni päästä vihdoin yhteiskunnan vaihtopenkiltä tuntuu yhä epävarmalta.

Jos keskustelu homojen oikeuksista kyllästyttää homosaatiosta (sellaista sanaa käytetään nyt paljon) jauhamiseen kyllästynyttä aitoa perusheteroa, niin se kyllästyttää minuakin.

Seuraavaksi debatoidaan siitä, voiko kirkko vihkiä homoja, enkä jaksaisi enää, vaikka keskustelu on tärkeä. Tunnen kirkkohäissä surua, vaikka iloitsenkin rakkaiden ihmisten puolesta.

Minulle ja toiselle äidillesi, kirkollisveron maksajalle, tarjotaan mahdollisuus rukoilla papin kanssa, siunataanhan ostoskeskuksia ja lemmikkejäkin.

Rakas lapseni, tämä elämänmittainen prosessi on muuttanut minua. Kuvittelin aiemmin, että heteroiden syntymässä saama sukupuolirooli mahdollistaa sen, että elämässä voi keskittyä muihinkin asioihin kuin seksuaali-identiteettiinsä. Kuitenkin moni heistä on alkanut puhua, miten ahdas karsina sekin on.

Anja Snellman kirjoittaa aiheesta kirjassaan Antautuminen: Usein kuvittelin millaista olisi olla homoseksuaali jo senkin vuoksi, että silloin koko kuvio, prosessi, viitekehys olisi auttamatta rikki. Kukaan ei odottaisi noita tarkoin määritettyjä vuoroaskelia, kuvioita, piirileikkiä. Homon elämäntapa – sellaisena kuin sen kuvittelin – tuntui tavoiteltavalta: tunnistaminen, ystävyydet, koko kulttuuri jotenkin positiivisella tavalla epätahtinen, nyrjähtänyt, salaisuuksia täynnä.

Tuntuu ihmeelliseltä, että joku näkee ihailtavana sen, mikä itselleni on ollut niin sekavaa. Ehkä homojen esimerkki erilaisesta perhemallista voi toimia vahvistavana myös heteroille, sinullekin, mitä hyvää sinusta ikinä tuleekin.

Olen edelleen ulkopuolinen, mutta tunnen sentään eläväni omaa elämääni. Me teimme sinut, ostimme kodin, käymme töissä. Olemme tottuneet siihen, mitä meistä puhutaan.

Mutta mietimme jatkuvasti siitä, miten sinuun vaikuttaa se, mitä perheestäsi puhutaan sinun etusi nimissä.

Lapsista sanotaan aina, että he kasvavat liian nopeasti. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että olet vielä niin pieni, etteivät kirjaimet järjesty päässäsi ymmärrettäviksi sanoiksi.

Mutta sinäkin opit pian lukemaan. Toivon, ettet ala tuntea itseäsi ulkopuoliseksi, toisenlaiseksi, vääränlaiseksi sen tähden, millaiseen perheeseen olet syntynyt.

Minä uskon, että sitten kun luet tämän kirjeen, voit ajatella, että olet kääntänyt koko asian voitoksesi, iloksi ja vahvuudeksi niin kuin äitisikin ovat yrittäneet. ■