Tyttärensä itsemurhan jälkeen Katriina Huttunen alkoi kirjoittaa kuolemansurusta – Nyt hän on itse parantumattomasti sairas

Paluu Gotlannista elokuun 2023 puolivälissä. Lennolla Tukholmasta Helsinkiin saan niin kevyen flunssan että menee päivä, pari ennen kuin ymmärrän että se on flunssa. Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä geriatrikampaajaserkkuni lyhentää hiuksiani kolmekymmentä senttiä leikatakseen minulle eläkeläiskampauksen sen kunniaksi että jään suunnitellusti vanhuuseläkkeelle syyskuun ensimmäisenä päivänä. Kun illalla seison kylpyhuoneen peilin edessä ihailemassa uusia lyhyitä hiuksiani, soliskuopissani erottuu kaksi isoa mutta kivutonta imusolmuketta, hengitystieinfektion tyypillinen jälkiseuraamus. Mainitsen niistä siskolleni, ja hän kehottaa menemään lääkäriin. Lähetän Maisan kautta kyselyn lähimmälle terveysasemalle. Viestiini ei vastata. Odotan viikonlopun yli ja lähestyn julkista terveydenhuoltoa Omaolon kautta. Pyytävät ottamaan kaulasta valokuvia. Antavat kiireellisen lääkäriajan kahden tunnin päähän. Lääkäri kirjoittaa lähetteen kaulan ultraäänitutkimukseen. Se muuttuu kiireettömäksi, ja ehdin käydä Auschwitzissa ja tulla sieltä elävänä pois ennen kuin kaulastani otetaan lokakuun puolivälin perjantaina ohutneulanäyte. Omalääkäri soittaa heti maanantaina ja määrää tietokonetomografiaan ja verikokeisiin.

Jotain on.

Jotain vakavaa.

Jotain hyvin vakavaa.

Siirtävät erikoissairaanhoitoon. Leuassani olevasta imusolmukkeesta otetaan toisessa sairaalassa koepala. Kymmeniä verikokeita. Siirtävät sisätaudeista hematologiaan. Kaikki syksyn aikana kerätyt tutkimustulokset viittaavat siihen yhteen ja samaan.

(En viitsi kirjoittaa että toisaalla käyn mammografiassa ja saan sieltä jatkotutkimuskutsun, sillä paisuneet imusolmukkeet näkyvät myös mammografiassa, ja ne näkyvät rintojen ultraäänessä, mutta joukkoseulontakilpailutuksen voittanut yksityinen laboratorio ei ole missään yhteydessä minnekään, sen potilasrekisterin tiedot eivät välity kenellekään, enkä saa sieltä lausuntoa ja kun saan sen, paperisena, kirjepostissa, en voi käyttää sitä mihinkään. En viitsi kirjoittaa että teen laboratorion toiminnasta kantelun aluehallintovirastoon enkä viitsi kirjoittaa että aluehallintovirasto siirtää asiani Helsingin kaupungin sosiaali-, terveys- ja pelastustoimialan käsiteltäväksi.)

Ensikäynti hematologian poliklinikalla siirtyy koronatartunnaksi osoittautuneen uuden flunssan takia tammikuuhun 2024. Saan kuukauden lisää armonaikaa totuttautua ajatukseen. Vielä en ole virallista riskiryhmää, vielä en ole syöpäpotilas, vielä ei ole varmaa mitä minulle tehdään vai tehdäänkö minulle mitään.

Vatsaonteloni takaosaa peittää kaksikymmentäsenttinen imukudostuumori jota ei voi leikata. Minulla epäillään kroonista lymfaattista leukemiaa. KLL ei parane. Keskivartalolihavuuteni ei olekaan ylisukupolvista keskivartalolihavuutta. Mahassani ei olekaan metabolisen oireyhtymän viskeraalirasvaa eikä askiittia. Minun ei enää tarvitse hävetä, vaikka osaisin hävetä niin hyvin. Helpotus! Tieto vähentää tuskaa.

Parantumattomaan syöpään sairastuminen mullistaa identiteettini. Olen tuore vanhuuseläkeläinen mutta jatkan pohjoismaisen kirjallisuuden suomentamista. Sovittuja työtilauksia on pariksi kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Niiden rinnalla yritän kirjoittaa kuolemansurusta ja itsemurhasta. Holokaustikirjallisuutta epämukavasti käsittelevä uusin kirjani ilmestyy samaan aikaan kuin syöpätutkimukset käynnistyvät. Päivää ennen ensimmäistä ultraäänitutkimusta, sitä kiireetöntä, sitä niin kiireetöntä että olen jo melkein unohtanut turvonneet imusolmukkeeni vaikka ne eivät olekaan kadonneet parissa kuukaudessa kaulaltani, kuten vaarattomissa tapauksissa olisi käynyt, ja ennen kuin lähetteet muuttuvat kiireellisiksi, minulle tarjotaan suomennettavaksi uusimman nobelistin tuotantoa. Suostun sillä ehdolla että pääsen eroon toisesta, ehkä vähemmän kiihottavasta ja varmasti vähemmän korkeakirjallisesta kahden vuoden savotasta.

Ikuisuuskeskustelu eläkeläisen – iloisen veronmaksajan – oikeuksista ja velvollisuuksista osuu nyt omaan nilkkaan, ja joudun ottamaan kantaa olenko yhteiskunnalle pelkkä menoerä, kuormitanko liikaa julkista terveydenhoitoa ja erikoissairaanhoitoa, saanko olla tällainen vai pitääkö minultakin ottaa äänioikeus ja pankkitunnukset pois, viedäänkö saunan taakse, annetaanko aktiivinen kuolinapu. Tai toisaalta, saanko pysyä työelämässä niin kauan kuin minusta on tuotannollista hyötyä, niin kauan kuin minulla on jotain annettavaa, edes jotain, niin kauan kuin joku tarvitsee osaamistani, ja mitä työtä saan siinä tapauksessa tehdä, en ainakaan vaativaa asiantuntijatyötä eli tässä tapauksessa kaikkein vaikeimpia uusnorjaksi kirjoitettuja romaaneja (jotka eivät välttämättä edes ole kaikkein vaikeimpia, niissä vain on haastava syntaksi), enkö viekin työt nuoremmilta, tulppaanko tulevien polvien urakehityksen. Ehkä joku muu ansaitsee näitä näyttöjä enemmän. Ehkä joku tekee ne halvemmalla. Tai ainakin osaa hinnoitella itsensä oikein.

Ehkä näitä töitä annetaan sairaalle vanhukselle myös säälistä.

Minulla on vetämässä jo toinen taiteilijaeläkehakemus, ja siihen on sisältynyt salainen haave että jos saan taiteilijaeläkkeen, lopetan kirjallisuuden suomentamisen ja kirjoitan vain ne viimeiset kuolemankirjani, mutta en usko että taaskaan saan sitä. En usko että saan sitä koskaan. Meriittini eivät riitä eikä parantumattomaan syöpäpotilaaseen kannata tuhlata valtion ylimääräistä rahaa. KLL-potilaan keskimääräinen elinikäennuste on kymmenen vuotta. Se olisi paljon, se olisi liikaa, varsinkin jos ja kun niihin kymmeneen vuoteen sisältyy myös syöpäkuoleman loppuliuku. Mitä tekisin niin monella vuodella.

Ehdotan että nobelisti annetaan nuoremmalle, luotettavammalle ja terveemmälle tekijälle. Olen valmis väistymään. Minulla ei ole koskaan ollut kilpailuviettiä, ja nyt sitä on entistä vähemmän.

Veriarvoni ovat päin helvettiä. Immunoglobuliini matalalla, trombosyytit matalalla, seerumin proteiinit matalalla, proteiinifraktiot matalalla, punasolujen keskimääräinen hemoglobiinin konsentraatio matalalla, leukosyytit koholla, lymfosyytit koholla, toisetkin lymfosyytit koholla. Arvoja joita ei ole koskaan ennen rutiininomaisesti mitattu, termejä jotka eivät kerro asiaan vihkiytymättömälle terveelle eivätkä minullekaan mitään. Vielä.

Kroonisen lymfaattisen leukemian syntymekanismeja ei tunneta eikä tautia voi ennaltaehkäistä. Siksi en osaa sanoa mitä olen tehnyt väärin saadakseni juuri tämän syövän. KLL:ltä puuttuu itse aiheutettuun syöpään sairastumisen klassinen syyllistämiskysymys: länsimainen elämäntapa, tahalliset ja tahattomat altistukset, karsinogeeniset valinnat. Syyllistyisin kyllä mielelläni, sillä olen hyväksynyt syyllisyyteni.

Krooninen syöpä on indolentti syöpä. Indolentti syöpä on laiska syöpä. Se on kehittynyt hitaasti eikä sen etenemistä voi estää. Vielä minulla ei ole kipuja, ei ole vielä kipuja. Ainoa oire lymfadenopatian ja väsymyksen lisäksi on tämä viime kuukausien aikana lihaksi (vai pitäisikö sanoa imukudokseksi) tullut ymmärrys siitä ettei tässä syövässä ole toivoa. Se puolestaan sopii erinomaisen hyvin toivomattomuusajatteluuni. En ole muutenkaan toivovainen. Antti Hurskainen kirjoittaa Suntiossaan (Siltala, 2023) että koska toivo ei itsessään ole mitään, sillä on tarve etsiä tarttumapintaa. Se lipeää sormien välistä aina kun toivovainen kuvittelee saaneensa siitä otteen. Suurin osa ihmisistä toivoo toivoa ja luulee että pelkkä toivon havitteleminen on sitä, toivoa, kiireisen ihmisen helppokäyttöistä ja helppohoitoista yleistoivoa.

Imukudostuumorista toivo ei saa sen paremmin otetta kuin itsemurhasurustakaan. Toivovaisuuden vastakohta on epätoivovaisuus. Toivon puuttuminen antaakin vapauden elää toivomattomuudessa.

Huonon uutisen kertominen mittaa kuulijan valaistumisen tason. Joku ei tiedä mitä sanoa, toinen tietää heti mitä sanoa. Mitä syöpädiagnoosin saaneelle sitten sanotaan, paljonkin sanotaan, vaikkapa että voi kauheaa mutta tuskinpa se on mitään vakavaa. Ei sinulla voi olla syöpää. Niin monella muullakin on. Niin moni muukin on parantunut. (Niin moni muukin on kuollut.) Luuletko että olet ainoa. Et ole ainoa. Näitä on. Onhan näitä. Kyllä ne siellä Meilahdessa osaavat hoitaa. Luota lääkäreihin. Älä luota lääkäreihin. Kysy toinen mielipide. Voit taistella. Muista taistella. Sen kuin vain päätät ettet kuole.

Epäuskoisuus on suurta. Niin kuin valehtelisin, liioittelisin, hakisin huomiota.

Vähätteleminen, mitätöiminen, pienentäminen. Selän kääntäminen. Syövästä puhuminen taisteluna jonka voin voittaa kun vain tarpeeksi haluan.

Jokaisenoikeus tekee jokaisesta juuri minun syöpäni kokemusasiantuntijan.

Surevaa kehotetaan menemään eteenpäin ja elämään surun kanssa. Sureva terapoidaan selviytymään surusta. Omaa kuolemaansa surevalle ainoa eteenpäin on oman kuoleman lähestyminen. Siitä ei voi selviytyä. Mutta kun jopa saattohoitokodissa operoiva sairaalapastori sanoo Kirkon ja kaupungin lehtihaastattelussa ettei omaa kuolemaa ole terveellistä ajatella liian syvällisesti, minun on pakko ajatella että hän on väärässä. Minun on saatava ajatella sitä niin paljon kuin se vaatii. Kuoleman ajatteleminen, sureminen tai pelkääminen ei estä elämästä.

Kirjoittaessani nyt syöpädiagnoosin ensivaikutelmista keskeisimmäksi ominaispiirteiksi nousee multilateraalinen itsekkyys. En kiinnosta ketään muita kuin itseäni mutta en minäkään enää kiinnostu kenestäkään muusta kuin itsestäni. Itsekkyyden olen alitajuisesti ominut jo itsemurhasurussani. En ole ennenkään ollut epäitsekäs, päinvastoin itsemurhasuruni on paljastanut että olen entistä isompi pikku paska, ja syöpädiagnoosi viimeistelee kehityskaaren: näin nopeasti minusta on tullut näin hidas, kyyninen, tympeä, väsähtänyt, vaikeasti siedettävä ja helposti ärsyyntyvä, kärsimätön ja kriittinen änkyrä.

Omaa kuolemaa ennakoivaan äärimmäiseen itsekkyyteen ei mahdu toisen ihmisen itsekkyys. En voi enää ottaa vastuuta kenestäkään muusta enkä heidän reaktioistaan. Olen monelle liikaa. En voi ajatella ketään muuta nyt kun minun on ajateltava vain itseäni. Tämä vastuuttomuus on itsekkyyttäni, sillä tämä parantumaton syöpä on vain minun. Muille olen vain yksi monista mutta itselleni olen tärkeä. Elämäni loppuminen ei merkitse mitään muille mutta minulle se merkitsee kaikkea.

Itsekkyyteni vahvistaa kokemustani siitä että vertaistuki on perseestä. Kenenkään muun leukemialla en tee mitään. Aktiivis-aggressiivinen kuolemanpelkoni korreloi huonoon kantokykyluokkaani. Nyt on minun vuoroni lakata varomasta sanojani. Keskeytän toksiset optimistit ja sanon heille etten halua kuulla. Kieltäydyn taistelemasta. En osaa olla peloton. En ajattele positiivisesti. En usko ihmeparantumiseen. En tarvitse lohtua enkä rukouksia. Hylkään ylimääräiset ihmiset yhtä sujuvasti kuin minut hylätään. Tämäkin syrjäytyminen on entuudestaan tuttua jo monivuotisen itsemurhasuruni ajalta eikä tunnu oikeastaan enää missään. Erakoidun lisää siitäkin syystä että ennen pitkää tämä heikkenevä verenkuva rapauttaa vastustuskykyni ja kuljettaa minut infektiosta toiseen. On osattava olla yksin.

Luen lehdistä julkisuuden henkilön aivosyöpätunnustuksen jossa hän ilmoittaa että on ikuisena optimistina päättänyt elää. Onnittelen itseäni etten ole hän. Kaikki lehdet siteeraavat hänen saamiaan satoja, tuhansia kannustusviestejä. Niissä hänet kohotetaan taistelijaksi ja hänelle luvataan että hän selviää aivosyövästään, että hän selviää mistä tahansa, hän voittaa tämän taistelun, häntä pyydetään näyttämään sille [syövälle] meidän kaikkien puolesta, näytä sille! me kaikki toivomme parastasi, paljon voimia ja valoa, voimahalaus, kaikki rakkaus ja toivo sinne, rakkautta ja voimaa, ei anneta periksi, ei saa antaa periksi, aina on toivoa, täältä voimaa mittelöön, turpiin vaan sitä taistelukaveria, aina pitää nousta, ei saa jäädä rypemään, #fuckcancer, kyllä asiat järjestyy, uskalla parantua, enemmän positiivisia ajatuksia ja pilkettä silmäkulmaan, valtavasti uskoa siihen että hei, kaikki on mahdollista, kaiken keskellä säilytä huumori.

Aivosyöpäulostulo saa tuhatkertaisesti enemmän kommentteja kuin julkisuuden henkilön aiemmat postaukset ja tekee hänestä suositun. Hänen miehensä pyytää etteivät seuraajat unohtaisi heitä. Tekeminen, aktiivinen ja positiivinen elämä auttavat heitä, mutta jos heidät jätetään yksin, he eivät kestä sitä.

Ja kun julkisuuden henkilö kertoo kolmenkymmenkertaisen sädehoidon loppumisesta, hän on taas sankari.

Minulla ei ole sosiaalisen median tilejä. Minua ei tarvita alustoilla. Olen näkymätön kirjantekijä. Annan satunnaiselle lukijalle itsestäni sen verran mitä kirjoissani ja lehtiesseissäni valikoidusti kirjoitan. Seuraajien olemassaolo vain kasvattaisi selviytymisen painetta. Ja koska minulla ei ole seuraajia, en ole kenellekään mitään velkaa. Ei-julkiselta eläimeltä ei kukaan vaadi päivittäistä päivittämistä eikä selviytymistä, kukaan ei ole näkymättömästä kirjantekijästä riippuvainen. Kirjallisuuden lopputulos on jokaisen lukijan käytettävissä ja arvosteltavissa mutta sen tekijä ei ole yleistä riistaa.

Ajattelen usein Klaus Hagerupia (1946–2018), vakavaa humoristia, jokaisen ison ja pienen luuserin sydämellistä ymmärtäjää, kirjailijaa jonka kaikki surumieliset ja epäonniset henkilöhahmot ovat kirjailija itse. Hagerup makaa sairaalasängyssä suolistosyöpään kuolemaisillaan, tunnistamattomaksi turvonneena. Hän hymyilee ja sanoo että syöpään kuoleminen saa ajatuksen kirkastumaan. Kaikki turha jää pois.

Hagerup käyttää kaikesta siitä turhasta yhteispohjoismaista sanaa grums. Grums on sakkaa, kuonaa, ryönää, karstaa, sameita kahvinporoja kupin pohjalla. Kaikesta on pään sisäisessä kuolinsiivouksessa luovuttava, ihmisistä, omaisuudesta, paikoista. Toivosta. Todellisuuspakoisuudesta tulee todellisuushakuisuutta viimeistään nyt. (Grums-nimisellä pikkupaikkakunnalla Värmlandissa tehdään itsemurhia suhteessa enemmän kuin missään muualla Ruotsissa.)

Hagerup kirjoittaa kuolinvuoteellaan viimeistä elävää kirjaansa mutta se ei ehdi valmistua.

Otan vastaan nobelistin.

Tämä artikkeli on ensimmäinen osa sarjaa, jossa Huttunen kirjoittaa sairaudestaan.