Juha Jokelan näytelmässä Sumu Venäjä edustaa pikkufirman markkinointipäällikölle mahdollisuutta lyödä rahoiksi ja saman yrityksen tutkijalle ihmisoikeuksia polkevaa hirviövaltaa. Firman toimitusjohtajan elämä on vaikeampaa, sillä hän on näiden kahden välissä ilman samankaltaista periaatteellisuuden selkänojaa. 

Timo Tuomisen Sumussa esittämä toimitusjohtaja Olli on kuva Suomen suhtautumisesta Venäjään.

Niin on, se on sellaiseksi kirjoitettu. Ollin idealismi liittyy siihen, että erilaiset periaatteet on sovitettavissa yhteen. Sitten tietyissä tilanteissa näin ei olekaan, ja se aiheuttaa pelon: tämä rakennelma pitää, jos vaan ei tapahdu mitään. Ehkä meidän suhteessa Venäjään on jotain, joka aktivoi tällaista sisäistä tunnelmaa. Jokin kaunis luottamus, että asiat menee hyvin, kun ottaa kaikki näkökulmat huomioon. Mutta sitten kun voimapolitiikka astuu kuvaan, se on vähän, että hei, mehän sovittiin.

Tuntuu, että balteilla on Venäjään selvä suhde: nuo on meidät jo kerran valloittanut, pidetään huoli, että niin ei käy enää. Ei mitään myönnytyksiä, yhtään ei kuunnella paskapuhetta enää. Me taas ollaan tasapainoilemalla selvitty ilman sitä opetusta ja ollaan nyt vähän hukassa, että vieläkö pitää tasapainoilla.

Olet viime vuosina tehnyt etupäässä teatteria television sijaan. Millaisena kenttänä näet television tällä hetkellä?

Sisältölähtöisenä tekijänä se näyttäytyy vähän sellaisena taistelukenttänä. On mahdollista tehdä hyviä juttuja, mutta on taistelu siitä, saako pidettyä hyvin juttujen vaatiman omaehtoisuuden. Sitten on taistelu aikaa vastaan, täytyy tehdä nopeasti. Pitkäjänteisille prosesseille on vaikea saada rahoitusta. Mutta kyllä nuo ehkä ovat ylitettävissä olevia esteitä, arvostan esimerkiksi sitä, miten Siskonpeti tekee kyselemättä sitä omaa juttuaan.

Ennen kaikkea tv:n lopettaminen liittyi materiaalin määrään. Televisiosarja on aina tuote, ja on etua, jos se jatkuu lähes loputtomiin. En halunnut, että loppuelämäni peruskokemus olisi, että vielä on seitsemän jaksoa kirjoittamatta.

Millainen sitten on suomalaisen teatterin brändi tällä hetkellä?

Meillähän on ainutlaatuista se, että uusi kotimainen draama on niin isossa roolissa. Kansallisen päänäyttämöllä on jatkuvasti uusien kotimaisten näytelmien kantaesityksiä. Tämähän on ollut buumin kaltaista 2000-luvulla laajemminkin, kun katsoo vaikka, mitä menee tälläkin hetkellä Kom-teatterissa tai Q-teatterissa. Tietenkin teatteriverkostossa on monia teattereita, jotka kamppailevat rahavaikeuksissa, ja yleisötavoitteiden takia pitää sitten lähteä tekemään varman päälle.

Kom-teatteri esittää yhä 80-lukunäytelmää Pasi was here. Onko nostalgia oire vai sairaus?

Olin kuullut kritiikkiä näytelmän nostalgiasta, mutta esitys pääsi yllättämään takavasemmalta. Lopun kysymys oli aika voimakas, ei se hipsteri halunnut oikeasti tietää, mitä sen persuystävälle kuuluu, ei ollut kohtaamisen halua. Se tuntui surulliselta ja tuli mieleen, että oliko niillä sitä halua edes nuoruudessa, oliko oltava kavereita vaan siksi, ettei tulisi turpaan. Tuo oli musta aika hyytävä kommentti tähän kahtiajakokeskusteluun. Näytelmän jälkeen olin aika surullinen, että ei vittu, eikö meillä ollut ennenkään mitään yhteistä.

Mutta jos kuvittelee, että ennen oltiin kaikki yhtä ja samaa perhettä, niin silloin on kyllä jokin sairaus.

Kirjallisuudessa mennyttä on ruopannut esimerkiksi muuan Karl Ove Knausgård. Uudessa kirjasarjassaan Knausgård selittää maailman asioita syntymättömälle tyttärelleen. Jos tekisit samankaltaisen kirjan, ja yhden luvun otsikko olisi Venäjä, kuinka luku alkaisi?

Varmaan voisin aloittaa jotenkin niin, että Venäjä on niin valtava maa, että sitä on mahdotonta kovin yksinkertaisesti määritellä. Niin kuin kaikissa maissa siellä on valtavan hienoja ihmisiä ja kusipäitä ja kaikkia siltä väliltä. Vallanpitäjien suhteen Venäjällä ei ole käynyt kovin hyvin.

Sumun tavoin monet näytelmäsi sijoittuvat työpaikalle. Miksi juuri työpaikka on hedelmällinen ympäristö tarkastella ihmistä?

Kun aloittelin uraani, Suomen johtavien teatterintekijöiden kuvasto oli hyvin agraarista: suota, halua, kirvestä ja koivua. Lampelan Pasin kanssa nuoren tekijän itsetunnolla pääteltiin, että meidän pitää tuoda urbaani maailma Suomeen. Mobile Horror oli sitten osa tätä projektia.

Lisäksi olen asunut lapsuuteni Tampereen keskustassa, joten henkinen kotini on hyvin urbaani, se koostuu työpaikoista ja kaduista, totta kai kodeistakin. Työpaikkanäytelmä on ehkä vaihtoehto perhedraamalle. Työpaikoissa on se, että eri taustoista tulevat ihmiset omine aatemaailmoineen on helppo törmäyttää. Toisaalta Patriarkka oli taas tällainen perhejutska.

Koti ja työpaikka ovat myös molemmat paikkoja, joissa on helppo voida huonosti.

Ja asioita, joihin ihmisen pitää ratkaista suhteensa. Ja kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä, niin sehän on sitten draamaa se. ■