Tylsisty ja anna lapsesikin tylsistyä, kehottaa taivasta tuijottava lintuharrastaja
Välillä on hyvä pysähtyä ja antaa lintujen ja ajatusten lentää. Tylsistyminen opettaa lapsellekin mielikuvituksen käyttöä, kirjoittaa Avun AD Samuli Häkkilä.
Kuuluisa ornitologi Olavi Hildén piti 1970-luvulla puheen, joka on jäänyt elämään lintuharrastajien keskuudessa. Siinä hän kutsui yhdessä paikassa tehtävää muutonseurantaa ”turhuuden kallioksi” ja kehotti keskittymään sen sijaan maastossa liikkumiseen, jotta havainnoinnissa olisi jotain järkeä.
Moni lintuharrastaja on nykyään samoilla linjoilla, mutta lähinnä siksi, että tuntikausien seisoskelu tuulisella kalliolla on liian tylsää eikä lintujen näkemisestä ole mitään takeita.
Mukavampaa on katsastaa muiden löytämät harvinaisuudet älylaitteesta ja kiertää katsomassa tai kuvaamassa ne nopeasti ja tehokkaasti.
Taivaan tuijottelu on lintuharrastuksen palkitsevimpia muotoja.
Itselleni staijaus, eli taivaan tuijottelu yhdestä pisteestä, on lintuharrastuksen palkitsevimpia muotoja. Se on kuin meditaatiota, jossa ajatukset harhailevat vapaasti. Arjen unohtamista.
Jokainen havaittu lintu tulee ikään kuin bonuksena rauhoittumisen oheen, ja harvinaisuudetkin sykähdyttävät aivan eri tavalla, kun ne löytää taivaalta ihan itse, sattumalta.
Hyvänä päivänä hyvältä paikalta voi havaita tuhansia tai jopa kymmeniätuhansia lintuja, ja eri lajejakin voi nähdä pitkälti toistasataa.
Mutta vaikka taivaalla ei liikkuisi linnun lintua, on silti rauhoittunut ja jäsennellyt ajatuksiaan, usein ihan huomaamattaan.
Olen usein miettinyt, miksi pidän kalliolla seisoskelusta, vaikka muuten koitan optimoida elämääni tehokkaaksi. Vastaus tähän(kin) löytyy lapsuudesta.
Kävin pienestä pitäen isän kanssa linturetkillä, jotka olivat usein juuri muutonseurantaa. Isä kiikaroi taivasta ja minäkin välillä, mutta enimmäkseen kiipeilin kallioilla ja puissa, nakkelin leipäkiviä veteen ja keksin mitä ihmeellisimpiä leikkejä.
Suosikkipaikkojani oli kallio, jonka päällä oli iso rapakivi. Murentelin siitä irti palasia paljain käsin kerta toisensa jälkeen, ja aina se tuntui yhtä hauskalta.
Vaikka taivaalla ei liikkuisi linnun lintua, on silti rauhoittunut ihan huomaamattaan.
Tiedän, kuulostaa käpylehmäosastolta, mutta noilla retkillä opin käyttämään mielikuvitusta, keskittymään hetkeen ja uppoutumaan ajatuksiini kaiken muun unohtaen. Siis juuri niitä asioita, joista nautin kallion laella nyt nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.
Älä siis koe huonoa omaatuntoa, jos olet jouten, sillä aivosi tarvitsevat sitä.
Äläkä koe syyllisyyttä, jos et pysty tarjoamaan joka hetki lapsellesi valtavaa määrää virikkeitä ja ohjattua toimintaa. Pienen tylsistymisen jälkeen hänen mielikuvituksensa kyllä hoitaa homman. Ehkä hänestäkin tulee isona ihminen, joka malttaa pysähtyä omilla turhuuden kallioillaan.
