Tykkien jyrinässä kaikuu mestaruuden sävelet – Onko vihdoin Arsenalin aika? ”Mestaruuden kaiku”

Tykit ovat jyrisseet Pohjois-Lontoon betoniviidakossa kuluvana syksynä ukkosen tavoin värjäten Islingtonin taivaan ilta toisensa jälkeen kirkkaan punaiseksi, samalla kun duurissa soiva North London Forever kaikuu Emiratesilla pitkään ilman suurimpia palkintoja jääneiden kannattajien ottaessa joukkueensa esityksistä kaiken mahdollisen ilon irti.

Vaikka sama tunne on piipahtanut Hollowayn kortteleissa hetkittäin edeltävinäkin kausina, tänä syksynä kaikki tuntuu kuitenkin hyvin erilaiselta. Läsnä on aito usko Arsenalin menestykseen ja mikä tärkeintä, sillä uskolla on nyt myös laajasti tunnustetut perusteet ja pohja.

Ennen kuin pureudutaan Arsenalin tämän kauden menestyksen tekijöihin sen syvemmin, on syytä katsoa menneeseen.

Kauden 2025–26 Arsenal muistuttaa huomattavasti enemmän kauden 1990–91 George Grahamin tykkimiehiä, kuin vaikkapa seuran edellisen kulta-ajan mestaroineen Arsene Wengerin rakentamia joukkueita. Aivan kuten Graham, Mikel Arteta on ymmärtänyt, että hyökkäys voittaa pelejä, mutta puolustus voittaa mestaruuksia. Keväällä 1991 Arsenalin päästettyjen maalien sarake näytti lukemaa 18, mikä 38 pelin sarjassa on voittamaton numeropari. Vaikka Grahamia pidettiin perienglantilaisen harmaan olemuksensa lisäksi joukkueensa pelaamista tylsistyttävänä ja viihdearvoa riistävänä valmentajana, ei hänenkään joukkueensa silti maalintekoa ujostelleet. Mestaruuskaudella vastustajan verkko pöllysi peräti 74 täysosuman edestä, joten sen aikaisissa ”1–0 to Arsenal” -lauluissa piilee sittenkin vain osa totuutta.

Yhtäläisyydet Grahamin ja Artetan välillä eivät löydy pelkistä päästetyistä maaleista, vaan ne ulottuvat syihin ja käytänteisiin niiden takana. Molempien valmentajien alakerran nelikosta löytyi tai löytyy usein, ellei neljää, niin ainakin kolme keskuspuolustajan koulutuksen saanutta pelaajaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö alimman linjan pelaajat olisi tärkeitä osasia joukkueensa hyökkäyspelaamisessa, varsinkin pelin avaamisvaiheessa niin maalivahti, topparit kuin laitapuolustajatkin ovat isoissa ja merkittävissä rooleissa.

Myös hyökkäysten tukeminen on vahvasti laitapuolustajien to-do -listalla, ja niin Riccardo Calafiori, Jürrien Timber, Piero Hincapie kuin Myles Lewis-Skellykin omaavat pelistä toiseen kentän pystysuunnassa käytännössä koko kentän kattavan heatmapin. Eikä unohtaa sovi hyökkäyspään erikoistilanteita, joissa molempien valmentajien toppareilla oli ja on edelleen vahva sanansa sanottavana. Ehkä tietty puolustusorientoituneisuus, tai ainakin taito olla hyvä puolustaja on ja oli kuitenkin niin Grahamille kuin Artetallekin tärkeitä ominaisuuksia puolustavia pelaajia valittaessa.

Pysytään vielä menneessä, mutta tullaan kuitenkin aikaan, jolloin ensi kesän kynnyksellä mahdollisesti kruununsa saava joukkue alkoi muotoutua. Mikel Arteta palkattiin seuran päävalmentajaksi joulukuussa 2019 ja samalla kaudella kaksi nykyjoukkueen runkopelaajaa puki ensimmäisen kerran seuran edustusjoukkueen pelinutun yllensä. 18-vuotiaalle Arsenalin omalle kasvatille Bukayo Sakalle punaisessa pelaaminen oli tuttua, mutta saman ikäisenä Lontooseen Ranskan Saint-Etiennestä saapuneelle William Saliballe ympäristö oli vieraampi.

Vaikka Saliba vietti seuraavat kaudet lainalla kotimaassaan, alkuhenkäys nykyisyydelle puhallettiin joka tapauksessa siis jo kuusi vuotta sitten, ja nykyjalkapallon hektisessä kiertokulussa se on enemmän kuin pieni ikuisuus. Artetalle on annettu aikaa ja resursseja vahvistaa joukkuettaan vuosi vuodelta ja kun siirtolistaa katsoo, pahoja huteja matkan varrelle on osunut todella vähän. On kuin espanjalaisella olisi ollut kaikki nämä vuodet hyvin selkeä kuva siitä, millaisilla persoonilla ja ominaisuuksilla hän joukkueensa pelipaikat haluaa täytettävän.

Seuraavalla kaudella Martin Odegaardin laina Real Madridista lunastettiin omaksi ja norjalaisen seuraksi muuttoautoon kohti Lontoota nousi lähes 60 miljoonan euron Ben White. Merkitykseltään jättimäinen siirtoikkuna koettiin Pohjois-Lontoon punaisella puolella kuitenkin kesällä -23, kun Artetan työkalupakkiin hankittiin sellaiset menestyvän jalkapallojoukkueen kulmakivet, kuin Declan Rice, Kai Havertz, Jürrien Timber sekä David Raya. Kahden viimeisimmän kauden siirrot ovat sitten viimeistelleet leivoksen.

Kun saat jo valmiiksi maistuvan kakkupohjan päälisiksi Christian Norgaardin, Noni Madueken, Viktor Gyökeresin, Eberechi Ezen sekä Martin Zubimendin niin se kakku ei ole ainoastaan päältä kaunis. Se myös maistuu taivaalliselta.

Pitää siis tuntea menneisyys voidakseen ymmärtää nykyisyyttä. Jotta Arsenal pystyy tällä hetkellä pelaamaan Valioliigan ja kenties koko Euroopan parasta jalkapalloa, seura ja jokainen siihen jollain tavalla sidoksissa ollut henkilö on osoittanut nykyjalkapallossa täysin poikkeuksellista kärsivällisyyttä ja luottoa rakenteilla olleeseen projektiin viimeisen kuuden vuoden ajan.

Matkalla on ollut töyssyjä, ei kovin isoja, mutta kuitenkin sellaisia, jotka jossain muussa seurassa, esimerkkinä vaikkapa lähin naapuri, olisivat saaneet aikaan ensin paniikin ja sen jälkeen uuden projektin uusilla tekijöillä. Voi olla, että Artetan onni on oma historia seuran kanssa, ehkä sen varjolla aikaa on annettu enemmän. Tai sitten seuran asioista päättävät ihmiset, jotka ymmärtävät talouden ohella myös lajia.

Taloudesta puheenollen.

Yksi hieman vähemmälle huomiolle jäänyt seikka on se, miten Arsenal on noin laadukkaan, ja kyllä, myös kalliin joukkueen onnistunut kasaamaan aikana, jolloin reilun pelin sääntöjä on kansainvälisessä jalkapallossa kiristetty ja moni seura on niiden kanssa suurissa vaikeuksissa. Vastaus piilee jälleen kärsivällisyydessä ja pitkäjänteisyydessä, joiden avulla joukkuetta on vuosien aikana rakennettu.

Artetan päävalmentajakaudella Arsenal on ostanut pelaajia noin yhdellä miljardilla, eli tuhannella miljoonalla eurolla. Samaan aikaan pelaajia on myyty seurasta ulos noin 300 miljoonalla eurolla.

Siinä on suurempi aukko kuin Lontoon metrossa asematasanteen ja junan välillä, mutta kun samaan aikaan seuran liikevaihto on tuplaantunut reilusta 300 miljoonasta eurosta pitkälti yli 600 miljoonaan euroon, sääntöjen rajoissa on helpompi pysyä.

Arsenalin palkkakulut olivat viimeisimmissä tilastoissa noin 350 miljoonaa euroa ja seura maksaa pelaajilleen Valioliigan viidenneksi eniten palkkaa. Pelaajakauppoihin nettona käytetyn rahan määrällä mitattuna Arsenal on kuitenkin Chelsean jälkeen liigan kakkonen ja yhdessä kohonneiden palkkakulujen kanssa viivan alle on jäänyt tappiota. Miinus on kuitenkin kohonneiden tulojen ansiosta entistä lyhyempi ja sen kattaa seuran omistajataholta nostettu laina, jota on vuosien varrella kertynyt viimeisimpien lukujen mukaan noin 350 miljoonaa euroa.

Sääntöjen puitteissa Arsenal sai kuitenkin kesään -25 päättyneellä tilikaudella tehdä noin sadan miljoonan tappion, jota se tuskin on tehnyt. Seura on hyvin tietoinen tilanteestaan ja olisi suuri ihme, mikäli Arsenalin nimi ainakaan lähitulevaisuudessa yhdistettäisiin sääntöjen rikkomisesta seuranneisiin sanktioihin.

Sitten kentän tasolle ja nykyhetkeen. Tätä kirjoitettaessa Arsenal johtaa Valioliigaa kymmenen kierroksen jälkeen kuudella pisteellä ennen Manchester Cityä. Tehtyjä maaleja on kasassa 18, päästettyjä kolme. Maalit voittavat pelejä, maalien estäminen mestaruuksia. Peräkkäisiä nollapelejä on kasassa nyt kahdeksan.

Pikaisen laskutoimituksen perusteella tykkimiesten oma verkko heiluu tulevan vuoden toukokuuhun mennessä reilusti alle 20 kertaa, mikä tarkoittaa mestaruuden arvoista puolustamista. Toki tässä yhteydessä pitää nostaa esiin kausi 1998–99, jolloin Arsenal jäi liigassa kakkoseksi päästettyään ainoastaan 17 maalia. Eli totta kai myös tehdyt maalit lasketaan ja Emiratesin uskollisten onneksi niitä tuntuu myös syntyvän.

Ja maaleja, niitä Arsenal rakastaa tehdä erikoistilanteista. Erikoistilannevalmentaja Nicolas Joverin piirtämillä ja erityisesti joukkueen topparien ihannoimilla kuvioilla Arsenal on tehnyt alkukauden aikana yksistään kulmapotkuista kahdeksan maalia. Siinä, missä vastustaja saattaa juhlia yhtä ainoaa laukausta kohti Arsenalin maalia kuin ottelun voittoa, jokainen hyökkäyspään erikoistilanne on punapaidoille ja sen kannattajille kuin joulu.

Artetan yksi vahvuus valmentajana on uusien vahvuuksien ja kilpailuedun jatkuva etsiminen. Kun erikoistilannepelaaminen on kaluttu loppuun, voidaan olla varmoja, että seuraava innovaatio on jo ovella.

Vaikka erikoistilanteista puhutaan paljon, Arsenal kykenee voittamaan pelejä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Pallollisena se osaa venyttää kenttää ja mennä esimerkiksi Rayan loistavan jalan avulla suoraviivaisesti tai yhtä hyvin se voi pitkien hyökkäysten päätteeksi murtautua joko laidoilta tai keskeltä. Tässä tärkeässä osassa on Crystal Palacesta kotiin haettu Eze, joka omalla liikkeellään vie vastustajan huomiota tehokkaasti pois Sakasta ja toisaalta tarjoaa erinomaisia mahdollisuuksia kombinaatiopelaamiseen. Niitä päättämässä on myös vihdoin oikea numero ysi.

Vastustaja voi yrittää kaataa Arsenalia pelaamalla, Arsenal prässää ja vastaprässää. Vastustaja voi etsiä tiloja pitkillä avauksilla puolustuslinjan takaa, Arsenalin alakerran juoksuvoima ja David Rayan kyvyt pelata alueensa ulkopuolella on useimmille liikaa. Arsenalin pelin yksi isoimmista vahvuuksista on sen kyky pitää kenttätasapaino kaikissa tilanteissa. Se ei yksinkertaisesti suostu tai edes joudu ottamaan liikaa riskejä oman kenttäryhmityksensä tasapainon kustannuksella. Pelitapa vaatii kurinalaisuutta ja se vaatii isojen egojen väistymistä kollektiivin tieltä. Artetan seuraan juurruttama kulttuuri vannoo yhteen pelaamisen ja äärettömän kovan ja nöyrän työnteon nimiin.

Tässä on kuitenkin jo kertaalleen tämän kauden osalta nähty myös jonkinlainen riskitekijä. Liverpoolia vastaan kärsityssä kauden ainoassa tappiossa Arteta näytti pelkäävän ja kunnioittavan vastustajaa käsittämättömän paljon. Se jäädytti ja pysäytti oman joukkueen pelaamisen täysin ja kaikki tekeminen tuntui tähtäävän nollan pitämiseen omissa ja kenties erikoistilanteesta tehtyyn maaliin. Staattinen, ylivarovainen ja pikkuseuramainen lähestymistapa ei toiminut Anfieldilla ja Arsenalin kannalta toivoa sopii, että Artetan pelillinen paniikkihäiriö ei toistu.

Vaikka myös hyökkäyspäähän on tuotu ison rahan vahvistuksia, ja heistä jokainen omalla tavallaan laajentaa niitä vaihtoehtoja, joita Artetalla peliin on käytössä, Arsenalin kaikki kaikessa on kentän alempi osa. Raya, Saliba, Gabriel, Zubimendi, Rice.

Jos niitä tummia pilviä Emiratesin yläpuolelle jossain vaiheessa kertyy, ne tulevat Artetan hermojen lisäksi tuon viisikon poissaolojen myötä. Muille pelipaikoille joukkueesta löytyy laadukasta leveyttä, ja vaikka myös edellä mainituille pelaajille korvaajat ovat Valioliigan parempaa osastoa, joskus jotkut palaset palapelissä ovat korvaamattomia. Varsinkin silloin, kun tavoitellaan kaikista suurimpia palkintoja. Aiempina vuosina Arsenalin mestaruus on sulanut moneenkin seikkaan, mutta vähäisin niistä ei taatusti ole loukkaantumiset äärimmäisen herkille pelipaikoille.

Voitti tämän kauden Valioliigan mikä seura tahansa, se tarvitsee siihen myös kilpailijoidensa apua.

Liverpoolille ei Cityn vuosikymmenen alun dominanssin aikana riittänyt mestaruuteen reilut 90 pistettä, joten mikäli Arsenal haluaa pitkän kuivan kautensa päättää, sen pitää hyödyntää maksimaalisesti se aika, minkä vastustajat sille omilla pistemenetyksillään tällä hetkellä suovat. Nyt näyttää siltä, että ykkössija irtoaa toukokuussa vähemmälläkin, joten vaikka kierroksia on takana vasta noin neljäsosa kaudesta, voidaan jo tässä vaiheessa todeta, että mikäli Arsenal jatkaa alkukautensa tasolla eikä Arteta pelästy lähenevää vaaleansinistä vaaraa peruutuspeilissä, tykinlaukauksissa soi kesän korvilla mestaruuden kaiku.