Timo Puohiniemi roikkui aiemmin aktivistina öljylautoista, nyt hän huoltaa valtavia tuulivoimaloita kymmenien metrien korkeudessa

Töölönlahden takana kohoavat Kallion ja Merihaan rakennukset, niiden taustalla häämöttää vielä selkeää taivasta. Mutta kun katsoo etelään, näkee Helsingin keskustan yli saapuvan sadekuuron.

Timo Puohiniemi nojaa kosteaan suojakaiteeseen rennosti. Olympiastadionin tornin 72 metriä eivät tunnu missään. Töissään Puohiniemi roikkuu yleensä näissä korkeuksissa valjaiden ja kahden turvaköyden varassa. Eikä suojana ole järeitä metallikaiteita.

Puohiniemi korjaa tuulivoimaloiden lapoja. Nykyaikaisen tuulivoimalan turbiini on merellä vähintään 70 metrin korkeudessa. Maalla uusien suurten voimaloiden turbiinirakennelma on jopa kaksi kertaa korkeammalla kuin stadionin tornin katselutasanne.

Tuulivoimaloiden huollossa ei tarvitse olla erikoisyksilö, mutta korkeita paikkoja ei voi pelätä.

Tällä kesäkaudella Puohiniemi on työskennellyt suurella tuulivoimalakentällä Pohjanmerellä, kymmenien kilometrien päässä rannikosta. Vaikka korkeus on sama kuin Stadionin tornissa, maisema on kovin erilainen.

– Merellä ei ole alhaalla vertailukohtia. Ei ole ihmisiä tai muuta.

Korjaaja roikkuu valjaissaan kymmeniä metrejä veden yläpuolella. Maisemassa kohoavat vain toiset voimalat ja kun päivä kääntyy kohti loppuaan, aaltojen halki työntyy laiva, joka hakee työntekijät lepäämään maihin.

– Mutta ei me tällaisella sateella töitä tehtäisi, Puohiniemi sanoo.

– Olojen pitää olla hyvät. Meitä sanotaankin prinsessoiksi. Mutta siihen me sanotaan, ettei se meistä ole kiinni, kemikaalit eivät kestä märkää ja kylmää! hän jatkaa ja nauraa päälle.

Puohiniemi nauraa paljon ja puhuu paljon. Yllä on tumma kuoritakki, jonka alla t-paita. Farkut ja maastokelpoiselta näyttävät lenkkarit, päässä sellainen lippis, joka sopii kantakaupunkiin. Ikää vähän yli neljäkymmentä vuotta.

Timo Puohiniemi on työskennellyt voimalakorjaajana vajaat kymmenen vuotta.

Mitenkään vähättelemättä: ihan normaalin oloinen ihminen, joka ei joukosta hyppäisi silmään. Sellaisia meistä suurin osa on, mutta maallikko ajattelee ehkä, että suurien tuulivoimaloiden korjaajat ovat poikkeusyksilöitä, erikoismiehiä (sillä miehiä he melkein kaikki ovat).

– Ei homma sovi naisille sen huonommin kuin miehille. Mutta jostain syystä heitä on tosi vähän hommissa. Espanjassa naisia on näissä töissä ehkä vähän enemmän.

Istumatyötä kymmenien metrien korkeudessa

Puohiniemi on tehnyt elämänsä aikana monenlaisia töitä. Yksi aiemmista hommista oli esiintymisrakenteiden, kuten ripustusten, tekeminen tapahtumiin ja konsertteihin. Sitten hänellä havaittiin välilevyn pullistuma. Puohiniemi tarvitsi kevyemmän työn, ja sellainen oli tuulivoimaloiden korjaaminen.

– Siellä on kaikenlaisia ihmisiä töissä. Perheenisistä entisiin sotilaisiin ja poliiseihin. Joillakin on joogataustaa. Mutta työ ei vaadi muuta kuin sen, että osaa käyttää työkaluja ja on käynyt tietyt kurssit.

Hän kuvailee ammattiaan istumatyöksi, sillä valjaiden varassa korjaustyöt tehdään istuma-asennossa, jonka voi vieläpä säätää varsin hyvin itselle sopivaksi.

Kun Puohiniemi ryhtyi alalle, hän kävi kolme kurssia, joilla opetettiin muun muassa lapojen korjausta ja toimintaa tuulivoimaloissa. Yhteensä kursseihin meni muutama viikko, ja ne maksoivat vähän yli 5 000 euroa.

– Se oli mulla ylivoimaisesti nopein ammattiin valmistuminen.

Lavalle työskentelemään laskeudutaan köysien ja valjaiden varassa.

Työasennon voi säätää itselleen sopivaksi.

Tuulivoimaloiden ulkopuolella korjaustöiden tekemiseen ei siis vaadita ihmeellisiä ominaisuuksia. No, korkeita paikkoja ei tietenkään saa pelätä.

– Onhan tämä köysittelijäjengi sillä tavalla spesiaalia, että ehkä jonkinlainen hulluus yhdistää. Siinä voidaan töitä tehdessä käydä kaverin kanssa syvällisiä keskusteluja. Ja sitten yhtäkkiä muistaa, että istuu valjaissa kymmeniä metrejä meren yläpuolella.

Mitä tuulivoimalan korjaaja käytännössä tekee? Köysissä roikkuminen on vain osa työtä. Kun työskennellään merellä, päivä alkaa aina samalla tavalla. Laiva lähtee satamasta kello kuudelta aamulla. Mukana on useampi ryhmä korjaajia.

Nykyisellä työmaalla Puohiniemen tiimi tekee työtä tuulivoimapuiston kauimpana rannasta sijaitsevassa osassa. Laiva pudottaa matkalla viisi muuta tiimiä ja viimeisenä Puohiniemen porukan. Kun työvuoro loppuu, heidät haetaan ensimmäisenä ja sitten matkalta muut. Kahdentoista tunnin vuorosta laivalla kulkemiseen kuluu tunteja.

Työmaalla työkamppeissa. Merellä näkee monesti työpäivän aikana vain toisia tuulivoimaloita.

Tämän kesäkauden viimeisellä työmaalla Puohiniemen tiimi työskenteli tuulivoimapuiston uloimmassa osassa merellä.

Merellä työskentelyn vaarallisin hetki on se, kun korjaajien pitää nousta kuljetusaluksesta tuulivoimalaan. Jos aallokko on liian korkeaa, laivan keula nousee ja laskee liikaa, jotta voimalan tikkaille pääsee. Päätös siitä, yrittääkö tiimi nousta voimalaan on tiimin vetäjällä.

– Jos merenkäynti on liian kovaa, voimalaan ei nousta. Siinä ei kukaan yritä painostaa, että menkää.

Voimalan sisällä kulkee pieni hissi, jolla pääsee turbiinirakennukseen. Voimala on aina pysäytetty korjausten ajaksi. Korjaajat laskeutuvat huollettavalle lavalle turbiinirakennukseen kiinnitettyjen köysien varassa.

Voimaloiden lavat ovat valtavia, jopa 14 tonnin painoisia ja juurestaan niin suuria, että sisään mahtuisi pakettiauto. Siitä huolimatta ne ovat herkkiä laitteita. Jotta voimalasta saadaan irti parhaat tehot, lapojen on leikattava ilmaa mahdollisimman vaivattomasti. Pintojen on oltava mahdollisimman sileät.

Sää kuluttaa lapojen pintaa. Suurempia vaurioita voi tulla esimerkiksi salamaniskuista tai valmistusvirheiden vuoksi. Kuluminen eli eroosio alkaa syödä voimalan tehoja. Suuret vauriot estävät voimalan käytön kokonaan.

Vahingoittunut osa pitää ensin poistaa. Lapaan laitetaan tilalle täyteainetta, hiotaan ja lopuksi vielä maalataan. Pienen vaurion paikkaaminen saattaa olla vain tunnin homma, pahasti salamaniskun rikkoman lavan korjaaminen voi taas viedä viikkoja, varsinkin jos huono sää estää välillä työt.

– Töiden raskain osa on monelle se, että joutuu odottelemaan toimettomana.

Musiikki tuo tekemistä, jos töihin ei pääse

Jos voimalaan ei merellä syystä tai toisesta pääse, korjaajien pitää tappaa aikaa kuljetusaluksella. Se palaa satamaan vasta tasan 12 tuntia lähdön jälkeen. Maalla tuulivoimalat ovat monesti syrjäseudulla, joten majoituskin voi olla varsin mitättömässä taajamassa.

– Viime kesänä tein töitä Pohjois-Ruotsissa ja asuimme kylässä, jossa ei ollut muuta kuin hotelli ja uimapaikka.

Huonojen säiden vuoksi voimaloiden huolto ei onnistunut päiväkausiin. Moni Puohiniemen työkaveri oli pitkästyä hengiltä. Mutta Puohiniemellä oli mukanaan kitara, kannettava tietokone ja äänityslaitteet.

– Sain tehtyä kolme biisiä siellä hotellissa. Ihan täydellinen työrauha.

Puohiniemi tekee musiikkia nimellä Timotito. Kappaleet löytyvät Soundcloud-palvelusta. Ensin hän teki suomalaisia klassikoita flamenco-otteella, nyt kokonaan omia kappaleitaan.

Tuulivoimakorjaajan työpäivä on normaalisti aina 12-tuntinen. Jos työt jäävät tekemättä sään vuoksi, korvauksen saa kahdeksalta tunnilta.

Jos töihin ei huonon sään vuoksi pääse, voi aina tutustua majoituspaikkakunnan muihin asukkaisiin. Kuten vaikka kuvan suulaan.

Näkymä maalle rakennetusta tuulivoimalasta. Niissä turbiinirakennus on yleensä korkeammalla kuin merituulivoimaloissa.

Timo Puohiniemi oli itse reilu kymmenen vuotta sitten julkisuudessa, kun hän Greenpeacen aktivistina kiipesi muiden kanssa öljylautoille ja öljynporausaluksille. Aktivistit saivat pysäytettyä öljynporauksen useammaksi päiväksi.

Puohiniemi näyttää kännykästään kuvan suuresta sylinterin muotoisesta kapselista. Se hinattiin Greenpeacen aluksella öljylautan kylkeen ja kiipeilijät virittivät köydet, joilla kapseli saatiin vedettyä roikkumaan porauslautan alle. Kapselin sisätilat olivat Puohiniemen suunnittelemat. Siellä mahtui asustamaan kolme aktivistia. Niin kauan kuin kapseli roikkui lautan alla, firma ei voinut porata öljyä.

Puohiniemi meni nuoruudessaan ensin Greenpeaceen keräämään lahjoituksia, mutta ryhtyi sitten aktivistiksi. Järjestö koulutti liikkumaan pikaveneellä ja kiipeämään teollisuusrakennuksiin. Kiipeämisestä Puohiniemellä oli jo tuolloin melkein elämänmittainen kokemus.

– Aloin kiipeillä puihin varmaan heti, kun opin kävelemään. Sitten myöhemmin kiipeiltiin kalliota, ja joskus 17-vuotiaana tajusin, että sitä voi tehdä myös köysien kanssa.

Puohiniemi on paljasjalkainen helsinkiläinen ja asuu nykyään Sörnäisissä. Mutta suuren osan elämästään hän on asunut muualla, esimerkiksi Belgiassa ja Espanjassa. Tuulivoimakorjaajan työssä reissaamista tulee väistämättä, sillä töitä voi tehdä halutessaan melkein missä vain.

Suomessa asuvat vanhemmat ja sisarukset, mutta omaa perhettä Puohiniemellä ei ole.

– Mä olen ollut sellainen vapaa liitelijä.

Timo Puohiniemi toivoo, että tulevina vuosikymmeninä energia tuotetaan niin puhtaasti, että tuulivoima alkaa näyttää vanhanaikaiselta.

Huolto- ja korjaustyöt tehdään aina lämpiminä kuukausina, sillä korjausmateriaalit vaativat riittävästi lämpöä ja hyvät kelit. Lisäksi ainakin Euroopassa tuulivoimala kannattaa pysäyttää ennemmin kesällä, sillä talvisin tuulee enemmän.

Puohiniemi korjaa voimaloita yleensä kymmenisen viikkoa vuodessa. Siitä tulee viitisen kuukautta, jos työ on rytmitetty kuten tänä kesänä: kaksi viikkoa töitä ja kaksi viikkoa vapaata.

Jotkut korjaajat lähtevät talvikaudeksi toiselle pallonpuoliskolle. Töitä riittää Etelä-Amerikassa ja Australiassa. Puohiniemi tekee talvella musiikkia ja satunnaisesti töitä. Hän on edelleen mukana Greenpeacen toiminnassa ja antaa aktivisteille kiipeily- ja pikavenekoulutusta.

– Julkisessa toiminnassa olen aika harvoin nykyään mukana. Viimeksi olin silloin, kun Ukrainan sota alkoi ja Greenpeace yritti pysäyttää Venäjälle kulkevia öljytankkereita Tanskan ja Saksan välillä.

Ehkä tuulivoimaloiden korjaaminen sopii hyvin myös omiin periaatteisiin? Onhan tuulivoima osa niin sanottua vihreää siirtymää. Niin sanotuksi Puohiniemi sitä sanoo.

– Eihän mikään, mitä ihminen tekee, ole vihreää. Mutta tuulivoima on tällä hetkellä vähiten haitallisia tapoja tuottaa energiaa.

Ehkä, Puohiniemi pohtii, jo kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä tuulivoimakin alkaa näyttää vanhanaikaiselta, ja olemme kehittäneet parempia tapoja tuottaa energiaa. Tai olla käyttämättä sitä turhaan.