Tuttu poika raiskasi sammuneen Pirjon kotibileissä, mutta tämä ei tehnyt rikosilmoitusta – 20 vuotta myöhemmin Pirjo päätti, ettei häpeä kuulu hänelle

Kotibileiden jälkeisenä aamuna Pirjo Liukkonen heräsi tutun pojan sängystä. Vessassa Pirjo huomasi, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Alushousut olivat jalassa väärinpäin ja niissä oli verta. Elettiin vuotta 2001, ja Pirjo oli 16-vuotias.

Edellisenä iltana Pirjo oli viettänyt aikaa 17-vuotiaan pojan kotona viiden hengen kaveriporukassa. He olivat katselleet televisiota, hengailleet. Porukkaan kuulunut 20-vuotias oli hankkinut salmiakkilikööriä, ja pojat olivat tarjonneet sitä Pirjollekin. Jossain kohtaa Pirjo oli sammunut.

– Kaverini olivat hävinneet, ja jäin kaksin sen pojan kanssa, jonka kotona olimme. En ollut koskaan osoittanut häntä kohtaan kiinnostusta. Luotin häneen, nyt 39-vuotias Pirjo muistelee.

Vessakäynnin jälkeen hän kysyi pojalta, olivatko he harrastaneet seksiä. Poika kielsi asian. Pirjo itse ei muistanut tapahtuneesta mitään.

Myöhemmin Pirjon ystävä kertoi, että tämä oli nähnyt seksiaktin. Lisäksi Pirjo kuuli kaveriporukaltaan, että tekijä olisi suunnitellut tekonsa etukäteen ja jutellut siitä kavereilleen.

– Kun tajusin tulleeni raiskatuksi, oli kuin sydän olisi pudonnut mahaan asti. Tuntui ihan kauhealta, Pirjo kertoo.

Hän tunsi myös häpeää.

– Häpesin sitä, etten ollut tajunnut, että näin voi käydä. Sekin tuntui nololta, että joku oli tehnyt minulle asioita ilman, että olin siitä tietoinen. Tuntui kuin hän olisi häpäissyt minut.

Tiedot tapahtumista perustuvat Pirjon muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin, eikä niitä ole voitu varmistaa muista lähteistä.

Tutkimusten valossa Pirjon kokemus on monella tapaa tyypillinen raiskaus.

Yksi yleisistä raiskausmyyteistä on, että raiskaaja olisi uhrille ennestään tuntematon tai että raiskaus tapahtuisi ulkona, sanoo THL:n erikoistutkija Teemu Vauhkonen. Todellisuudessa ainakin puolessa tapauksista raiskaaja on uhrille ennestään tuttu ja teko tapahtuu yksityisissä tiloissa, esimerkiksi jonkun kotona kotibileissä tai bileiden jatkoilla.

Tekijät ovat suurimmassa osassa tapauksista nuoria, alle 30-vuotiaita miehiä, ja uhrit nuoria naisia. Raiskatuiksi tulee silti myös miehiä ja muunsukupuolisia sekä muitakin kuin nuoria.

– Esimerkiksi alaikäiset homomiehet, jotka eivät ole vielä kertoneet seksuaalisuudestaan edes vanhemmilleen, voivat olla todella alttiita seksuaalirikoksille. Heillä on korkea kynnys kertoa kenellekään, jos he joutuvat uhriksi, Vauhkonen sanoo.

Tapahtuneen jälkeen Pirjo pelkäsi, että häntä syyllistettäisiin siitä, että hän oli ollut humalassa.

Yleinen myytti on myös se, että raiskaaja käyttäisi aina fyysistä väkivaltaa tai että uhri aina aktiivisesti vastustelisi. Tosiasiassa uhri saattaa jäätyä tilanteessa ja tekijä oikeuttaa tekonsa itselleen sillä, ettei uhri taistele vastaan.

Alkoholilla on seksuaalirikoksissa merkittävä rooli. Noin puolessa raiskaustapauksista uhri on päihtynyt, tekijöistä neljännes.

Nuorten alkoholin käyttö on pitkällä aikavälillä vähentynyt, mutta trendi ei silti ole Vauhkosen mukaan johtanut siihen, että poliisin tietoon tulleet raiskaukset olisivat vähentyneet. Seksuaalirikosten taustatekijät ovat monitahoisia, ja myös ihmisten käsitykset raiskauksen tunnusmerkeistä ja ilmoitusalttius voivat olla muuttuneet.

Seksuaalirikoslainsäädäntö muuttui vuonna 2023. Uudessa laissa keskeistä on suostumus. Se tarkoittaa, että raiskauksen tunnusmerkkinä ei enää käytetä väkivaltaa tai sen uhkaa. Kyse on raiskauksesta, jos on sukupuoliyhteydessä ihmisen kanssa, joka ei osallistu siihen vapaaehtoisesti.

Seksin osapuolet voivat ilmaista suostumuksensa esimerkiksi sanallisesti tai osallistumalla seksuaaliseen kanssakäymiseen aktiivisesti. Jokaisella on myös oikeus muuttaa mieltään, eli seksi on oikeus lopettaa kesken aktin, vaikka olisi aiemmin antanut siihen suostumuksensa.

Yksi vaikeus lain soveltamisessa on se, että usein ei ole todistajia, on vain kahden ihmisen tulkinta tilanteesta, Teemu Vauhkonen sanoo. Miten näyttää jälkikäteen toteen, oliko suostumusta vai ei? Silti Vauhkonen pitää lakimuutosta ehdottomasti hyvänä.

– Se antaa selkeän viestin seksuaalikulttuurin muutoksesta ja siitä, mikä on hyväksyttävää käytöstä. Lailla pyritään uhrin aseman vahvistamiseen ja ennaltaehkäisevyyteen.

Myös Raiskauskriisikeskus Tukinaisen johtavan kriisityöntekijän Johanna Linner Matikan mukaan näyttökysymykset voivat olla vaikeita.

– Jos esimerkiksi lähdetään baarista harrastamaan seksiä ja kumppani alkaakin kesken aktin kuristaa, kivassa hengessä alkanut tapahtuma muuttuu kesken kaiken väkivallaksi. Silloin on erityisen vaikea näyttää toteen, mihin oli antanut suostumuksen.

Tästä huolimatta myös Linner Matikka kannattaa lakimuutosta.

Muuttunut laki on jo näkynyt tilastoissa. Vuonna 2023 poliisille ilmoitettiin 1 888 raiskausrikosta, mikä oli 219 enemmän kuin edeltävänä vuonna. Nousua on toki ollut jo ennen tätäkin. Esimerkiksi 2000-luvun alkuvuosina raiskauksia ilmoitettiin noin 500–600 vuodessa, ja siitä määrä on tasaisesti noussut.

Eri vuosien lukuja ei voi suoraan verrata toisiinsa, koska lainsäädäntö ja raiskauksen tunnusmerkistö ovat vuosien varrella muuttuneet jo ennen uusinta lakimuutostakin. Esimerkiksi sukupuoliyhteys puolustuskyvyttömän, kuten sammuneen kanssa, määritettiin olevan aina raiskaus vasta vuonna 2011. Sitä ennen merkitystä oli muun muassa sillä, oliko tekijä juottanut uhrin humalaan.

Raiskauksista tulee poliisin tietoon vain murto-osa. Kokonaisrikollisuuden määrää pyritään tutkimaan kyselytutkimuksilla.

– Reilu kolme prosenttia naisista on kyselyiden mukaan kokenut seksuaaliväkivaltaa tai sen yrityksen viimeisen vuoden aikana. Luku on totta kai paljon suurempi, jos sitä arvioidaan koko elämän aikana. Elämän aikana mahdollisesti yli kymmenen prosenttia naisista on kokenut raiskauksen tai sen yrityksen, Teemu Vauhkonen sanoo.

Pirjo ei saanut terveydenhuollosta tukea tai neuvoja tapahtuneen jälkeen. Hän käsitteli asiaa kirjoittamalla päiväkirjaansa.

Heti samana päivänä kotibileiden jälkeen Pirjo meni terveyskeskukseen. Hänelle annettiin resepti jälkiehkäisypilleriin ja kysyttiin, halusiko hän tehdä rikosilmoituksen.

– Sanoin en, eikä asiasta puhuttu sen enempää.

Pirjo ei vienyt asiaa eteenpäin monesta syystä. Hän pelkäsi, että häntä olisi syyllistetty siitä, että hän oli ollut humalassa. Hän ei myöskään ollut varma, oliko teko täyttänyt raiskauksen tunnusmerkit. Ennen kaikkea Pirjo halusi vain unohtaa kokemansa eikä olla tekijän kanssa enää missään tekemisissä.

Terveyskeskuksessa Pirjolle ei tarjottu psykologista tukea eikä esimerkiksi annettu auttavien järjestöjen puhelinnumeroita. Siihen aikaan tietoa ei ollut saatavilla yhtä helposti netistä kuin nykyään. Tämäkin saattoi vaikuttaa siihen, ettei Pirjo tehnyt rikosilmoitusta.

– Ehkä taustalla oli myös se, kun ei neuvottu. En soittanut mihinkään puhelimeen, mistä olisin saanut tietoja ja missä olisin voinut käsitellä asiaa.

Pirjo jutteli kuitenkin asiasta ystävälleen, joka oli ollut illanvietossa ja nähnyt tilanteen.

– Hän oli luullut, että olin mukana omasta tahdostani, eikä siksi puuttunut asiaan. En syytä häntä. Hänkin oli vasta 16, oltiin lapsia molemmat.

Pirjo käsitteli tunteitaan myös kirjoittamalla päiväkirjaansa.

Pirjo uskoo, että häpeä voi johtaa siihen, ettei varoiteta muita saman tuttavapiirin nuoria.

– Jos varoittaa muita, samalla paljastaa, että se on käynyt minulle. Ja tekijä saa porskuttaa vapaana. Omassa tapauksessani tapahtuneesta kyllä tiesi koko pieni kaveriporukka.

Tukinaisen Johanna Linner Matikan mukaan keskeinen syy siihen, ettei seksuaalirikoksia aina ilmoiteta poliisille, ei välttämättä ole niinkään häpeä tai itsesyytökset – ainakin järjestön neuvonnan avulla uhrit onnistuvat usein päästämään irti häpeästä. Yksi tärkeä syy on, että oikeusprosessit vievät ”jumalattoman pitkän ajan”, vuodesta kahteen ja joskus pidempäänkin.

– Ihminen, joka on kokenut trauman, haluaa eroon asiasta eikä odottaa vuotta, onko näyttö riittävää ja saako tekijä tuomion. Prosessi pakottaa roikkumaan avoimessa haavassa, Linner Matikka sanoo.

Raiskatuksi tullut kaipaa usein ennen kaikkea kuulluksi tulemista, sitä että otetaan vakavasti.

– Ihan niin kuin silloin, kun sinulla on jalka poikki, haluat, että joku validoi ja tarjoaa tarkoituksenmukaista hoitoa.

Linner Matikka kertoo, että raiskauksen seuraukset ilmenevät usein vasta pidemmällä aikavälillä, ainakin jos kyse on tunne-elämästä ja mielenterveydestä eikä välittömistä fyysisistä vaurioista.

Avun saamisessa on hänen mukaansa vieläkin haasteita, mutta vuonna 2017 ympäri maata perustetut Seri-tukikeskukset seksuaaliväkivaltaa kohdanneille ovat tuoneet parannusta välittömän avun saamiseen.

Linner Matikan ohje raiskatuksi tulleelle onkin mennä lähimpään Seri-tukikeskukseen, jotta mahdolliset oikeuslääketieteelliset näytöt saataisiin nopeasti talteen.

– Sen jälkeen uhri voi rauhassa miettiä, tekeekö tapahtuneesta rikosilmoitusta.

Hiljattain uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan joka neljäs alle 35-vuotias mies uskoo, että nainen voi ansaita väkivaltaa pukeutumisensa, ulkonäkönsä tai käytöksensä takia. Tutkimuksen tilasi Naisjärjestöt yhteistyössä Nytkis ry.

Linner Matikan mukaan nuorten miesten koventuneisiin asenteisiin vaikuttavat sosiaalisen median vaikuttajat, kuten Andrew Tate, jotka levittävät naisvihamielisiä viestejä.

– Erityisen huolissani olen nuorista, jotka vasta aloittelevat seurustelua. Meille tulee yhteydenottoja, joissa kerrotaan naisvihamielisestä asennoitumisesta, kuristamisesta, pakottamisesta ja painostamisesta. Syytän siitä juuri näitä hahmoja, jotka hyvin tietoisesti pyrkivät tavoittamaan nuoria miehiä somessa.

Linner Matikan mielestä keskustelua asenteista pitää jatkaa. Hyvää kuitenkin on, että apua uskalletaan nykyään hakea matalalla kynnyksellä.

Pirjo päätti puhua raiskauksesta julkisesti, koska halusi näyttää, että häpeä ei kuulu hänelle ja tästäkin voi puhua.

Pirjo kertoo olevansa käytännönläheinen ihminen, joka pystyi suhteellisen nopeasti jättämään tapahtuneen taakseen.

– Mietin, että nyt kävi näin ja tästä mennään eteenpäin.

Hän myös muutti melko pian tapahtuneen jälkeen sisäoppilaitokseen eri paikkakunnalle, mikä toi muuta ajateltavaa.

Silti muisto on noussut esiin arjessa vielä vuosia myöhemmin. Entisellä työpaikallaan Pirjo oli sivustakuulijana tilanteessa, jossa miesporukka puhui raiskauksen uhreista syyllistävään sävyyn.

– Sydän vain jyskytti, teki mieli sanoa jotain ja nolata ne, mutta en uskaltanut.

Lopulta, 23 vuotta kokemuksensa jälkeen, Pirjo päätti, että häpeä tapahtuneesta ei kuulu hänelle vaan tekijälle. Hän julkaisi LinkedIn-postauksen, jossa kertoi tulleensa raiskatuksi. Hän halusi antaa asialle nimen ja kasvot, koska ei muistanut koskaan nähneensä yhdenkään raiskatun puhuvan julkisuudessa omalla nimellään.

– Halusin, että joku toinen raiskatuksi tullut näkisi, että tästä kehtaa puhua.

Pirjo sai postauksensa jälkeen useita viestejä, joissa raiskauksen uhrit kertoivat kokemuksistaan. Heistä kukaan ei ollut vienyt omaa tapaustaan poliisille.

– Yksi kirjoitti, ettei ollut kertonut tapahtuneesta kenellekään. Se on niin surullista ja nostaa minussa taistelutahtoa.

Pirjon elämässä tapahtunut näkyy tietoisuutena riskeistä. Jos hän palaa myöhään illalla kotiin, hän kantaa mukanaan ryöstöhälytintä. Se antaa turvallisuudentunnetta. Hän osti hälyttimen, kun oli nähnyt kolmesti itsensäpaljastajan samassa metsässä Helsingin Mellunmäessä, joka kerralla eri miehen.

Lisäksi hän on aina kertonut kokemastaan uusille seurustelukumppaneille.

– Tämä on kuitenkin yksi osa minua, ja läheisten on hyvä tietää siitä.

Pirjolla on 11-vuotias poika, joka asuu hänen luonaan vuoroviikoin. He puhuvat pojan kanssa kaikesta.

– Pohdimme esimerkiksi elokuvien ja tv-sarjojen naiskuvaa ja mitä tasa-arvo oikeasti on. Kerron, että on ihan sama mitä sukupuolta joku on, kaikkia pitää kohdella hyvin eikä kiusata.

Pirjo uskoo, että asenteet ovat vuosien varrella muuttuneet parempaan. Suuri kiitos kuuluu hänen mielestään me too -liikkeelle.

– Sen ansiosta ihmiset ovat havahtuneet, että naiset kokevat seksuaaliväkivaltaa ammatista ja yhteiskuntaluokasta riippumatta.