Tutkijat tunnistivat syksyllä tekstiään Maria Petterssonin tietokirjasta Suomen historian jännät naiset, mutta mitä siitä seuraa? Image penkoi tapauksen taustat

Huippusuosittu tietokirja suomalaisista naisista, jotka kulkivat omaa polkuaan. Tutustu ja ylläty! Mainos Atena-kustantamon verkkosivuilla kutsuu klikkaamaan toimittaja Maria Petterssonin uutuusteoksen esittelyyn.

Suomen historian jännät naiset -teoksen julkaisemisen jälkeen moni yllättyi, mutta ei ehkä ihan sillä tavalla, kuin kustantamon markkinointiosastolla toivottiin.

Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori, musiikkitieteilijä Susanna Välimäki tarttui Petterssonin uuteen kirjaan Akateemisessa kirjakaupassa pian sen ilmestymisen jälkeen.

Välimäki tunsi keskustelut, joita Petterssonin aiemman kirjan pohjalta (Historian jännät naiset, Atena 2020) oli tutkijapiireissä käyty. Kirjasta puuttuivat lähdetiedot, mikä herätti ihmetystä tutkijoiden keskuudessa. Silti hän järkyttyi, kun sai tuoreesta kirjasta auki säveltäjä Ida Mobergia (1859–1947) käsittelevät sivut.

Välimäki, joka on tutkinut Mobergia ja kirjoittanut hänen elämästään laajasti, tunnisti välittömästi itselleen tuttua sisältöä.

Sitä oli esimerkiksi tässä kappaleessa:

Moberg piti pääteoksenaan oopperaa, jota hän työsti yli vuosikymmenen mutta ei koskaan saanut valmiiksi. Asiens ljus (Aasian valo) perustuu englantilaisen filosofin Edwin Arnoldin teokseen The Light of Asia: The Great Renunciation, joka on buddhalaisuuden perustajan Siddharta Gautaman runollinen elämänkerta. Moberg laati oopperansa libreton yhdessä ystävänsä ja toisen Vågen-looshin aktiivin Agnes Gluudin kanssa. Se painottaa henkistä kehitystä ja huipentuu kosmiseen nirvanaan.

Muutama viikko Petterssonin kirjan julkaisun jälkeen Susanna Välimäki kertoi Zoom-haastattelussa, että Ida Mobergin oopperaa Asiens ljus ei ole julkaistu eikä sitä ole koskaan esitetty. Siitä ovat olemassa vain partituuri- ja librettokäsikirjoitukset, joihin Välimäki oli päässyt käsiksi yhdessä kollegansa Juha Torvisen kanssa eräässä musiikkiarkistossa.

Suomalaisen esoteerisuuden kulttuurihistoriaa selvittäneen Uuden etsijät -hankkeen tutkijat auttoivat lisäksi Välimäkeä ja Torvista navigoimaan teosofisia ja antroposofisia aineistoja sisältävissä arkistoissa, jäljittämään, ”mitä se Moberg touhusi siellä” – esimerkiksi mihin Looshiin hän kuului ja keiden ystävä oli.

Mobergin sukulaisilta Reisjärveltä tutkijat saivat lisää kiinnostavia aineistoja, kuten Mobergin omia kirjoituksia, jotka avasivat tarkemmin hänen ajatteluaan.

Pienikin lainaus voi sisältää valtavan määrän vuosikausien tutkimustyötä. Esimerkiksi se, että Asiens ljus käsittelee henkistä kehitystä ja huipentuu kosmiseen nirvanaan, on tulkinta, johon Välimäki ja Torvinen päätyivät työstettyään useita vuosia tutkimusta Mobergista ja muista esoteerisista säveltäjistä.

Jossain vaiheessa tutkijat tajusivat, että kyseessä on steinerlainen mysteerinäytelmä – ja hyvänen aika – ooppera, jossa on ihan selkeä loppu, joka tapahtuu musiikillisin keinoin ja jonka voi lukea vain partituurin nuoteista.

”Oli aika jännä nähdä, että Pettersson oli päätynyt täsmälleen samaan tulkintaan. Ilman lainausmerkkejä.”

Plagioinnilla tarkoitetaan Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) mukaan toisen tekijän tekstin tai muun sellaisen esittämistä omanaan. Käsitteen alkuperäismerkitys viittaa myös varkauteen ja vilppiin.

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) määrittelee plagioinnin suoraan tai mukaillen tehdyksi kopioinniksi. TENKin verkkosivujen mukaan plagiointia on luvaton lainaaminen, jolla tarkoitetaan jonkun toisen julkituoman tutkimussuunnitelman, käsikirjoituksen, artikkelin tai muun tekstin tai sen osan, kuvallisen ilmaisun tai käännöksen esittämistä omana.

TENK on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen asiantuntijaelin, joka laatii yhdessä tiedeyhteisön kanssa ohjeet hyvästä tieteellisestä käytännöstä (HTK), sekä tutkii ja tunnistaa näiden ohjeiden loukkauksia. HTK-ohjeistus määrittelee tutkijoiden toiminnalle eettiset raamit, joihin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijat perehdytetään ja sitoutetaan jo perustutkintovaiheessa.

Välimäen mukaan tutkijat pysyvät usein hiljaa, jos tulevat plagioiduksi. Asian julkinen puiminen on väistämättä raskasta.

Kukapa sellaista toivoisi, kun jo itse kopioinnin toteaminen vie helposti syviin vesiin.

”Moni tutkija tietää miltä se tuntuu, kun on omaa tekstiä jonkun toisen nimissä jossain. Jos se on yksi virke tai kappale, sen antaa mennä. Mutta jos sitä on monta paragraafia, siitä tulee aika kauhea olo.”

Näin oli asian laita Petterssonin tekstin kohdalla. Välimäki koki, että kirjailijan tavassa hyödyntää muiden tekstejä ylittyi jokin sopivuuden raja.

Kulttuurihistorian professori (ma.) ja Uuden etsijät -tutkimushankkeen johtaja Maarit Leskelä-Kärki on samaa mieltä.

Leskelä-Kärki on työssään erikoistunut henkilöhistoriaan ja naisten elämäkertatutkimukseen. Hän seurasi toisella silmällä Petterssonin ensimmäisen kirjan julkaisuun liittynyttä joukkorahoituskampanjaa ja keskusteli väitöskirjaohjattaviensa kanssa jännän naisen konseptista. Se on historiantutkijan näkökulmasta hieman ongelmallinen, muun muassa siksi, että tutkijan täytyy tarkkaan harkita, millä tavoin puhuu tutkimuskohteestaan – huolimatta siitä, että tämä on kuollut.

Tutkijat pohtivat, mitä jännyydellä ylipäänsä tarkoitetaan. Entä täytyykö menneisyyden ihmisten olla ”jänniä” nyky-yleisön huomion saadakseen?

Kun Pettersson julkisti, että häneltä on tulossa vastaava kirja Suomen historian naisista, Leskelä-Kärki valpastui. Hän mietti, keitä Pettersson nostaa esiin ja millä tavoin.

Syyskuussa 2022 Leskelä-Kärki luki Ylen sivulta Maria Petterssonin tuoreen haastattelun, jossa nostettiin esille useita juuri hänen johtamassaan Uuden etsijät -hankkeessa tutkittuja naisia. Vain alle vuosi aiemmin hankkeessa oli julkaistu laajalti tutkimustuloksia, esimerkiksi yleistajuinen kirja Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930 (Teos).

Leskelä-Kärjen mielestä Ylen jutusta saattoi tehdä tulkinnan, että Pettersson oli löytänyt naiset itse. Pettersson kuvaili jutussa Ida Mobergia ja Selma Kajanusta ”lesboiksi ja okkultisteiksi", mikä särähti tutkijan korvaan.

”Historiantutkija ei koskaan puhuisi heistä sillä tavoin.”

Leskelä-Kärki ihmetteli muutaman päivän, miksi kukaan ei puhu mitään, ja kirjoitti sitten itse asiasta Facebookiin. Pian Susanna Välimäki oli häneen yhteydessä, ja tutkijat päättivät nostaa Petterssonin toimintatavan julkiseen keskusteluun.

Ja sinne se todella nousi. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta asian käsittely levisi nopeasti sosiaaliseen mediaan ja blogeihin.

Pian Välimäki ja Leskelä-Kärki päätyivät kollegoidensa Nuppu Koivisto-Kaasikin ja Juha Torvisen kanssa perkaamaan tarkemmin Petterssonin tapaa käyttää lähdekirjallisuutta yhden luvun osalta.

Muutamaa päivää myöhemmin he julkaisivat blogikirjoituksen otsikolla Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset. Tekstin yhteydessä oli taulukko, jossa tutkijat kuvasivat tarkkojen tekstivertailuiden avulla Petterssonin toimintatapaa.

Petterssonin kirjan lopussa oli toki lähdeluettelo, mutta siitä puuttui Välimäen ja Torvisen artikkeli, joka vaikutti olevan keskeinen lähde Ida Mobergia koskevassa luvussa. Nuppu Koivisto-Kaasikin artikkelia Selma Kajanuksesta ei myöskään löytynyt lähteistä, vaikka Pettersson oli tutkijoiden tekemän tekstivertailun perusteella sitä hyödyntänyt.

(Hieman myöhemmin Pettersson pahoitteli Instagramissa näiden lähteiden puuttumista ja kertoi, että ne lisätään seuraavan painoksen lähdeluetteloon.)

Mutta erityisesti tutkijat olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, millä tavoin lähdekirjallisuutta oli käytetty.

Sanasta sanaan tai vähän muunnellen otettu toisten kirjoittamaa tekstiä.

Ei lainausmerkkejä tai muuta tunnistetta lukijalle, että kyseessä olisi sitaatti.

Ei mainintaa lainatun tekstin kirjoittajasta.

Aiheeseen liittyvä keskustelu sai uusia kierroksia sosiaalisessa mediassa. Joku väitti, että tutkijat ovat vain kateellisia, kun eivät itse keksineet paketoida asiantuntemustaan tällä tavoin.

Historioitsijat avasivat tiedonmuodostuksen prosesseja sekä alkuperäislähteen ja tutkimuskirjallisuuden eroja pitkissä Twitter- ja Facebook-keskusteluketjuissa. Kävi ilmi, että me maallikot, Pettersson mukaan lukien, sekoitamme arkisessa puheenparressa helposti keskenään alkuperäislähteet ja tutkimuskirjallisuuden (jälkimmäistä voidaan kutsua myös lähdekirjallisuudeksi).

Mitä väliä, joku voisi kysyä.

No, kerrotaanpa.

Alkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden erottaminen toisistaan on merkityksellinen juuri historiatieteissä. Esimerkki on tällä kertaa Nuppu Koivisto-Kaasikin tekemästä, muusikko Selma Kajanukseen liittyvästä työstä.

Koivisto-Kaasik on koonnut Kajanuksen elämäkertatietoa niin sanotuista alkuperäislähteistä: arkistoista ja kirjastoista löytyneistä muistelmista, kirjeistä, sanomalehtikirjoituksista, runoista ja piirustuksista.

Koivisto-Kaasikin mukaan on jokaisen kirjoittajan oman edun mukaista eriyttää mahdollisimman tarkasti se, mikä tieto on peräisin alkuperäislähteistä, mikä tutkimuskirjallisuudesta, mikä on jonkun tutkijan tekemä havainto, mikä taas kirjoittajan itsensä.

”Nyt minulle ei ole esimerkiksi selvinnyt, että onko hän [Pettersson] kerännyt tietoja myös arkistosta. Jos hän olisi tehnyt jotain kiinnostavaa havaintoa alkuperäislähteistä, tutkijana mielelläni kuulisin niistä ja viittaisin niihin omissa teksteissäni.”

Vaikka tietoa löytäisi arkistoista ihan itse, on osattava myös tulkita, mitä se tarkoittaa. Sellaisten unohdettujen henkilöiden kohdalla, joilla ei ole laajoja henkilöarkistoja, tulkintojen kokoaminen sirpaleista korostuu.

Lisäksi tehdyt tulkinnat ovat aina sidoksissa omaan aikaamme. Uudet etsijät -hankkeessa kiinnostus on kohdistunut esoteerisuuteen, joka on vahvistunut tutkimuksessa kulttuurihistoriallisena tulkintakehyksenä viime vuosina. Sen myötä on noussut esiin muun muassa säveltäjä- ja muusikkonaisten, kuten Selma Kajanuksen toiminta esoteerisissa liikkeissä.

”Voi olla, että esimerkiksi Kajanuksesta tehty tutkimus olisi näyttänyt 1980-luvulla erilaiselta. Erilaiset tutkimussuuntaukset ja -painotukset myös luovat uusia tulkintoja”, sanoo Maarit Leskelä-Kärki.

Välimäki myöntää, että ei hän kollegoineen tiennyt, mikä olisi ollut paras tapa edetä. Hän toivoo, että tällaisiin tilanteisiin olisi ylipäänsä jotain ohjeita. Siis ihan sellaista, että mitä kirjailija voi käytännössä tehdä, jos epäilee, että hänen tekijänoikeuksiaan on rikottu.

”Tai jos on joutunut tilanteeseen, jossa omaa tekstiä käytetään törkeällä tavalla vastoin hyvän tietokirjoittamisen tapoja.”

Jos Maria Pettersson olisi ollut akateeminen tutkija, hänen toimintatapansa arvioiminen olisi ilman muuta annettu Tutkimuseettisen neuvottelukunnan tehtäväksi, Välimäki sanoo.

Mutta mitä tehdä, kun kyseessä on toimittaja ja tietokirjailija?

”Tämä oli ehkä aika tyypillinen tutkijoiden reaktio, tehdään raportti ja taulukoidaan. Toivoisin että edunvalvontajärjestöt ja Suomen Tietokirjailijat ry kehittäisivät toimintaa, joka auttaisi jäseniä käsittelemään näitä ongelmia.”

Susanna Välimäki ja hänen kollegansa ovat Suomen Tietokirjailijat ry:n jäseniä: he ovat paitsi tutkijoita, myös tietokirjailijoita itsekin. Lisäksi he opettavat tulevia tietokirjoittajia, toimittajia ja kriitikoita yliopistolla. Heillä on työkalupakissaan useita tekniikoita, jotka pakottavat opiskelijoita ajattelemaan ja kirjoittamaan itse.

”Yleensä opetan, että muistiinpanoja ei kannata tehdä kopioimalla tutkimuskirjallisuutta suoraan sanasta sanaan. Suosittelen lukemaan ensin ja kirjoittamaan asian sitten omin sanoin, ilman että vilkaiseekaan lähdetekstiä.”

Syyskuun 2022 lopulla Maria Petterssonin kirjasta keskusteltiin vielä melko vajailla tiedoilla. Onko Pettersson käyttänyt samanlaista kopioinnin, yhdistelemisen ja muuntelun tekniikkaa kirjan muissakin luvuissa?

Kulttuurin- ja historiantutkijoiden sittemmin jatkaman analyysin perusteella vastaus on yksiselitteinen: kyllä on. Image on tutustunut tutkijoiden tekemiin uusiin vertailuihin, joiden pohjalta tutkijat arvioivat, että ”leikkaa ja liimaa” -tyyppinen metodi on Petterssonin kirjassa systemaattista.

Turun yliopiston Suomen historian professori ja tietokirjailija Kirsi Vainio-Korhonen kuvasi Turun Sanomien kolumnissaan 26. lokakuuta 2022, kuinka Petterssonin kirjasta löytyi muunneltu kohta hänen tietokirjastaan Ujostelemattomat.

”Nähdäkseni Pettersson on kopioinut tekstipohjansa suoraan Ujostelemattomista, kun hän kertoo melkein sanasta sanaan saman tarinan turkulaisesta kätilö Catharina Renautista. Toki Pettersson on vaihdellut lauseiden järjestystä, etsinyt silloin tällöin ilmaisulleni synonyymejä ja paikoin lyhentänyt kerrontaa. Mutta koen, että minun kirjoittamani teksti tässä on kopioitu ja lyhennettynä ja hieman muokattuna myyty uudessa paketissa”, Vainio-Korhonen kirjoitti.

Vainio-Korhosen esimerkki on yksi uusista havainnoista, joita Susanna Välimäki, Maarit Leskelä-Kärki ja Nuppu Koivisto-Kaasik ovat koonneet Tieteentekijöiden Liiton ja Professoriliiton juristeja varten. Lausuntopyyntö Tekijänoikeusneuvostolle on liitoissa vireillä, mutta pyyntöä ei ole vielä jätetty.

Laatimaansa lausuntopyyntöluonnosta varten tutkijat tarkastelivat yhteensä viittä Petterssonin kirjan lukua.

Kaikkien kohdalla analyysin lopputulos on samanlainen: tutkijoita ja tutkimuksia, joita kirjassa hyödynnetään, ei tuoda esiin siinä määrin kuin pitäisi, jotta lukija voisi tietää, kenen tutkimukselle kirjassa esitetyt asiat perustuvat.

Nyt kirjan lukujen asiat vaikuttavat kirjoittajan omilta ajatuksilta ja tutkimustuloksilta. Lukija ei siis tiedä kirjaa lukiessaan, milloin kyseessä on referointi tai lainaus (tai luvaton lainaaminen) ja milloin kirjoittajan oma ajatus, tutkijat kirjoittavat lausuntopyyntöluonnoksessa.

Tekijänoikeusneuvosto on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen toimielin, josta on säädetty tekijänoikeuslaissa. Se antaa pyynnöstä lausuntoja tekijänoikeuden tulkintakysymyksissä. Lausunnot ovat suosituksia, jotka eivät sido oikeudellisesti kiistan osapuolia tai tuomioistuinta. Vastapuolelle annetaan mahdollisuus antaa neuvostolle asiaansa koskeva vastine. Lausuntopyyntöjen käsittelyaika on tällä hetkellä noin vuosi.

Julkisuudessa ei ole Suomessa aiemmin käsitelty plagiointiepäilyä, jonka kohteena olisi ollut toimittajan kirjoittama tietokirja. Professori Juha Pentikäisen ja dosentti Risto Pulkkisen Saamelaisten mytologia -tietokirja (SKS 2018) joutui plagiointisyytösten kohteeksi vuonna 2018. Koska kirjan tekijät olivat tutkijoita, teosta arvioi Tutkimuseettinen neuvottelukunta. Sen mukaan Pentikäinen ja Pulkkinen syyllistyivät yhden tekstiosion ja valokuvien käytön osalta piittaamattomuuteen hyvästä tieteellisestä käytännöstä.

Vastaavanlaisen ”kirjasodan” – joka on kirjallisuudentutkija Pekka Tarkan 1960-luvulla lanseeraama käsite – aiheutti myös Panu Rajalan Finlandia-palkintoehdokkaaksikin valittu historiallinen elämäkertaromaani Intoilija (WSOY 2015). Julkisuudessa Rajalan esitettiin syyllistyneen valokuvaaja ja matkakirjailija I. K. Inhan tekstien plagiointiin, huolimatta siitä, että Rajala oli listannut Inhan teoksia Intoilijan lähdeluetteloon. Tekijänoikeusneuvostolta pyydettiin lausuntoa asiasta. Neuvoston mukaan kyse ei ollut juridisesta ongelmasta, sillä tekijänoikeuslaki ei enää suojellut I. K. Inhan teosten käyttöä, kun tämän kuolemasta oli kulunut yli 70 vuotta.

Palataan vielä pari askelta taaksepäin, nimittäin Petterssonin kirjasta syyskuussa 2022 käytyyn julkiseen keskusteluun. Siihen osallistui lopulta myös Atena-kustantamo, julkaisemalla verkkosivuillaan Suomen Kustannusyhdistyksen juristien allekirjoittaman lausunnon. Suomen Kustannusyhdistys on suomalaisten kirja- ja oppimateriaalikustantamoiden yhteistyö- ja edunvalvontajärjestö.

Somessa ja kahvipöytäkeskusteluissa anonyymeiksi jääneiden juristien lausunto tuntui herättävän enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Moni jäi miettimään, onko Petterssonin kirjassa nähty lähteiden ja sitaattien käyttö todella sellaista, mikä voidaan Suomen Kustannusyhdistyksen mukaan yleisesti hyväksyä tietokirjoittamisessa.

Juristien lausunnossa Petterssonin toimintatapaa pidettiin ongelmattomana, koska Petterssonin kirjasta löytyy lähdeluettelo. (Se ei kuitenkaan päde kirjailijan puolustuksena tämän ensimmäisen kirjan Historian jännät naiset kohdalla, josta lähdeluettelo puuttui.)

Susanna Välimäkeä keskustelun saama suunta otti päähän, sillä siinä ikään kuin annettiin lupa kopioida tutkijoiden tekstejä ilman lainausmerkkejä ja lähdeviitteitä.

”Sehän on ihan järkyttävä tieto kaikille tutkijoille. Avoin tiede ei tarkoita sitä, että tutkijoilla ei olisi tekijänoikeuksia. Esimerkiksi meillä on kirjoittajina oikeus omaan ilmaisuun”, Välimäki sanoo.

Journalisti-lehden päätoimittaja, kirjailija Maria Pettersson huokaa syvään työhuoneessaan Suomen Journalistiliiton tiloissa Hakaniemessä ja alkaa kertoa uusimman kirjansa syntyprosessista. Puheen painotukset kielivät siitä, ettei asian äärellä olla ensimmäistä kertaa.

Pettersson käytti uusimman kirjansa tekemiseen aikaa kaksi vuotta, josta osan oli kirjoitusvapaalla leipätyöstään.

Ensin hän kokosi nopeasti ja kursorisesti tietoa historiallisista henkilöistä, jotka saattaisivat sopia teokseen. Hän luki paljon, esimerkiksi kokoomateoksia, tutkimuksia ja elämäkertoja. Niistä löytyi vihjeitä uusista henkilöistä, mikä johti uusiin tiedonhakuihin ja jälleen uusien lähteiden äärelle.

Tietoa tuli myös somekanavia pitkin. Museoammattilaisilta tuli vinkkejä, ja monet suomalaiset halusivat kertoa Petterssonille omista jännittävistä sukulaisistaan. Historian jännät naiset -ryhmä Facebookissa pursusi tarinoita.

Kun potentiaalisia nimiä oli kertynyt runsaasti, oli aika tehdä karsintaa. Pettersson pohti, ketkä henkilöistä voisivat olla sopivia, ”tarpeeksi jänniä ja kiinnostavia”. Myös lähdemateriaalin saatavuus vaikutti siihen, ketkä päätyivät lopulta kirjaan.

”Jos mitään lähteitä ei ollut, henkilö vain piti jättää pois. Tämän kirjan puitteissa ei ollut mahdollista tehdä vuosien tutkimustyötä”, Pettersson sanoo.

Sitten alkoi työvaihe, jossa Pettersson keskittyi yhteen henkilöön kerrallaan ja haali tästä käsiinsä mahdollisimman runsaasti aineistoa. Hän luki tutkimusta ja etsi tietoa myös arkistolähteistä, usein kirjallisuuden inspiroimana. Kustantaja tarjosi tähän vaiheeseen apua: henkilön, joka kävi arkistoja läpi, kopioi dokumentteja ja lähetti niitä Petterssonille.

Kirjoitustyö alkoi, kun aineistoa oli riittävästi kasassa.

Pettersson korostaa, että hänen kirjansa ei ole tutkimusta, eikä hän ole koskaan väittänyt, että se tutkimusta olisi.

”Tutkimukseen ja yleistajuiseen tietokirjallisuuteen pätevät eri kriteerit.”

Oliko kirjoitustyö jotenkin erilaista kuin journalistisen tekstin kohdalla?

”Onhan siinä huimasti eroa. Yksi esimerkki henkilöihin liittyvässä kirjoittamisessa on se, että journalismissa usein henkilö, josta kirjoitetaan, on elossa ja häntä voi haastatella. Ja journalistinen kirjoittaminen on eri asia kuin tietokirjoittaminen, joka taas on erilaista kuin akateeminen kirjoittaminen. Nehän ovat kolme erilaista kategoriaa.”

Mutta miten Pettersson kuvailisi eroa journalistiseen kirjoittamiseen oman kirjansa kohdalla? Petterssonin vastaus liikkuu yleisemmällä tasolla.

”Journalistin ohjeissa puhutaan esimerkiksi tosi paljon vastuusta liittyen jutun kohteeseen, hänen oikeuksiinsa. Haastateltavan oikeudet ovat journalistin ohjeessa tosi olennainen asia, kun taas tietokirja sata vuotta sitten kuolleesta ihmisestä on eri asia. Ja totta kai on monia yhteneväisiä piirteitä, kuten se, että asioiden pitää olla totta.”

”Mitä tulee lähteyttämiseen, niin journalismissahan on täysin hyväksyttävää ja normaali käytäntö esimerkiksi sellainen, että jutun lopussa lukee, että asiasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti. Siellä ei lue edes, että asiasta kertoi ensimmäisenä Tiina Toimittaja Iltalehden jutussa. Tietokirjoissa lähteistys on paljon vaihtelevampaa. Jos tutkijataustainen ihminen kirjoittaa tietokirjan niin hänellä on usein akateeminen viittaustapa. Jos journalisti kirjoittaa tietokirjan niin hänellä on sitten toisenlainen tapa. Ja tietokirjoiksi lasketaan esimerkiksi omaelämäkerrat, joissa ei ole yhtään ainutta viitettä. Käytäntö on hyvin vaihtelevaa.”

Pettersson kertoo, että hänen kirjansa luvut ovat syntyneet lähdeluettelossa mainittujen lähteiden tietoja yhdistelemällä, tulkitsemalla ja uudelleenkirjoittamalla.

”Kustannuspuolella puhutaan ensyklopedisista teoksista. Se tarkoittaa, että katsotaan, mitä kaikkea on aikaisemmin tehty ja sitten kirjailija tekee lukijan puolesta sen työn, että hän käy kymmeniä ja kymmeniä, ehkä satoja tekstejä, tutkimuksia, töitä, kirjoja ja arkistomateriaaleja läpi. Ja sitten koostaa niistä tällaisen ensyklopedisen teoksen.”

Kiistääkö Pettersson siis sen, että olisi kopioinut mukaillen tai suoraan lähdekirjallisuuden tekstejä omassa teoksessaan?

”Kuten olen aika monta kertaa sanonut, kirjan luvut ovat syntyneet siten, että olen tutustunut moniin kymmeniin eri lähteisiin. Niitä lainaamalla, koostamalla, tutkimalla, uudelleen muotoilemalla, on tämä kirja syntynyt”, Pettersson vastaa.

Hän sanoo olevansa järkyttynyt siitä, että joutuu jälleen kerran keskustelemaan kirjastaan toimittajan kanssa, joka ei ole kunnolla tutustunut teokseen ennen haastattelua.

”Lue vaikka eka luku, niin pääset jyvälle siitä, onko teksti omaäänistä vai joku kopio. Sitä toki suosittelen kaikille, joita tämä asia kiinnostaa”, hän sanoo, ja jatkaa:

”Olen saanut tämän kirjan omaäänisyydestä runsaasti kehuja.”

Ensimmäisen kirjan kohdalla Pettersson päätyi kustantajan kanssa yksimielisesti siihen, että kirjan lopussa on lähdeluettelon sijaan lukemisto suomenkielistä kirjallisuutta. Ratkaisun ajateltiin palvelevan suomalaisia lukijoita paremmin kuin pääosin vieraskielisistä lähteistä kootun lähdeluettelon.

Toisaalta myös Suomen historian jännät naiset -kirjan lähdeluettelo on Petterssonin mukaan tehty lukijan palvelemiseksi: kun lukija kaipaa lisätietoa kirjan esittelemistä henkilöistä, hän voi saada sitä lähdeluettelossa mainituista teoksista.

Petterssonin näkemys on, että lähdeluettelon merkitys on tutkijoille erilainen.

”Fundamentaalinen ero akateemiseen maailmaan on se, että lähdeluettelo on tutkijoiden CV:n kannalta tosi tärkeä. Lähdeluettelon tarkoitus on auttaa muita tutkijoita eteenpäin, jakaa kunniaa. Kuten tiedämme, se miten monta kertaa tutkimukseen on viitattu, on välittömästi rahanarvoista ja vie tutkijan uraa eteenpäin.”

On totta, että akateemisessa maailmassa julkaisujen ja niiden saamien viittausten lukumäärällä on merkitystä esimerkiksi silloin, kun tutkija hakee työlleen rahoitusta tai suuntautuu yliopistouralle. Mutta Petterssonin arvio lähdeviittausten monetisoinnin mahdollisuuksista ja uravaikutuksista on tietysti yksinkertaistus.

Enemmän kuin kunnian tai rahan jakamiseen, tarkka lähteistys ja leipätekstissäkin näkyväksi tehty keskustelu aiemman kirjallisuuden kanssa liittyy tieteellisen tiedonmuodostuksen kriteereihin. Keskeistä on tiedonmuodostuksen läpinäkyvyys: sen osoittaminen, millaisen aiemman ajatustyön varaan kirjoittajan esittämät argumentit ja tieto rakentuvat. Näitä asioita opetetaan korkeakouluissa jo perustutkintovaiheessa.

Tekstissä mukana olevat lähdeviittaukset voi ajatella myös lisätiedon tarpeessa olevan lukijan palvelemisena: lukijan ei tarvitse arpoa, mistä lähdeluettelon teoksesta kirjailija on tietonsa eri asiayhteyksissä ammentanut.

Jos tekstissä olevan tiedon alkuperää ei osoiteta, lukija ajattelee helposti, että kirjoittajan esittämät tulkinnat ovat tämän omia.

Päätyikö Pettersson itse esimerkiksi esittämäänsä tulkintaan Ida Mobergin Asiens ljus -teoksesta, vai onko tulkinta peräisin lähdekirjallisuudesta?

Petterssonia kysymys huvittaa.

”Kirjan lähdeluettelossahan näkyvät kaikki lähteet, joita olen käyttänyt ja sieltä on myös hyvin helppo nähdä että, no, kuten tutkija varmasti aivan erinomaisen hyvin tietää ja kuten lähdeluettelosta käy ilmi, tämä tieto [tulkinta Asiens ljus -teoksesta] on peräisin tutkimuskirjallisuudesta.”

Tai jos tarkkoja ollaan, tieto on peräisin tutkijoiden tekemästä yleistajuisesta tietokirjasta. (Kirja löytyy Petterssonin kirjan lähdeluettelosta, mutta Välimäen ja Torvisen artikkelia ei mainita.)

Kirjallisuuskritiikin nettilehti Kiiltomadon päätoimittaja Ville Hämäläinen luokitteli Petterssonin käyttämiä lähteitä kuuden kirjan luvun osalta ja huomasi, että valtaosa niistä oli tutkijoiden laajalle yleisölle kirjoittamia tekstejä, populaareja tietoteoksia tai lehtiartikkeleita.

”Tällä otannalla Pettersson siis popularisoi jo populaaria tietoa”, Hämäläinen kirjoitti.

Joka tapauksessa Pettersson kiistää jyrkästi syyllistyneensä lähdekirjallisuuden plagiointiin.

”Plagiointi on sitä, että väittää toisen työtä omakseen. Ja näin en ole missään kohtaa tehnyt”, hän toteaa.

Koska plagiointi on vakava syytös, Pettersson päätyi yhdessä kustantajan kanssa pyytämään asiaan näkemystä Suomen Kustannusyhdistyksen juristeilta.

”He olivat sitä mieltä, että minkäänlaista plagiointia ei ole tapahtunut ja tämä on normaalia lainaamista, kun lähteet on ilmoitettu.”

Petterssonin mukaan juristit totesivat, että monet toisiaan muistuttavat lauseet lainaavassa ja lainatussa teoksessa ovat niin sanottuja perusasioita, joiden ilmaisemisessa ei ole paljoa liikkumavaraa.

”Esimerkiksi sellaiset asiat, että Moberg piti pääteoksenaan oopperaa Aasian valo tai että Jean Sibelius oli vapaamuurari. Ne ovat asioita, joihin ei kenelläkään synny tekijänoikeutta”, Pettersson sanoo.

Pettersson lukee haastattelutilanteessa Kirsi Vainio-Korhosen Turun Sanomiin kirjoittaman kolumnin. Kysytään vielä, miten hän vastaa Vainio-Korhosen väitteisiin?

”Kaikki kirjan luvut ovat syntyneet sillä tavalla, että olen tutustunut runsaaseen määrään eri lähteitä, jotka on siellä lähdeluettelossa kaikki mainittu. Toistan jo itseäni. Lähteitä läpikäyden, yhdistellen, lainaten ja kreditoiden olen koostanut näitä lukuja. Ja olen luonnollisestikin myös siis omin sanoin asioita esittänyt.”

Kirjaan liittyvä mediakohu oli Petterssonille muistutus siitä, että uutinen voi tosiaan olla se, että A syyttää B:tä asiasta X.

”Kyllä tämä on antanut ihan kiehtovaa perspektiiviä oman alan toimintatapoihin. En tiedä, olisinko kirjoittanut niitä juttuja yhtään eri tavalla. En varmaan.”

Hänen mielestään väite siitä, että hän yrittäisi riistää tutkijoilta kunnian, ei pidä paikkansa. Pettersson sanoo ehdottaneensa suomalaisia tutkijoita asiantuntijoiksi haastatteluihin jo kauan ennen kirjansa ilmestymistä.

”Olen toistuvasti, jatkuvasti, koko ajan puhunut Suomessa tehdystä tutkimuksesta. Sen lisäksi olen nimeltä mainiten heitä [tutkijoita] mainostanut ja myös antanut heidän mainostaa kymmenille tuhansille seuraajille omaa tutkimustyötään hallinnoimieni sivujen kautta ja tehnyt sen hyvin mielelläni”, Pettersson sanoo.

”Jos multa on kysytty, että miten olet löytänyt nämä naiset – se on tietenkin ihan älytön kysymys, koska eihän… Samaan tapaan kuin ei Kolumbus löytänyt Amerikkaa, ei näitä naisia löydetä. Eivät he koskaan ole olleet sillä tavalla hukassa.”

Myrskyn silmässä Petterssonia auttoi se, että hänen sanojensa mukaan kaikkien kustantamisen parissa työskentelevien ihmisten viesti oli tämä: hän ei ollut tehnyt mitään väärää.

”Se oli huojentavaa.”

Pettersson sanoo, että on pyrkinyt välttämään plagiointisyytöksistä käytyä media- tai somekeskustelua, mutta nostaa haastattelun aikana esille muun muassa Jan Erolan Facebook-julkaisun. Kustannusalalla pitkään toiminut Erola esitti tekstissään, ettei Petterssonin toimintatavassa ole mitään uutta tai kyseenalaista, hajaantukaa.

”Satoja kirjoja kustantaneen ammattilaisen kokemuksella totean, että Petterssonin lähdekäytännössä ei ole mitään poikkeuksellista. Populaarien tietokirjojen maailmassa ja kontekstissa kyseessä ei ole plagiointi. Kyseessä on täysin normaali tapa tehdä populaareja tietokirjoja, Suomessa ja maailmalla. On sitten erillisen keskustelun paikka, onko alan käytäntö hyvä vaiko huono. Mutta todella yleinen se on”, Erola kirjoitti.

Hän ei suostunut haastatteluun tätä juttua varten.

”Erola lienee ensimmäinen tietokirjojen kustantaja, joka on selvästi lukenut kaikkien tietokirjailijoidensa käyttämät lähteet, koska pystyy todentamaan, että tämä on se metodi”, sanoo Sanna Nyqvist, plagiointikiistoihin perehtynyt kirjallisuudentutkija ja dosentti Helsingin yliopistosta.

Nyqvist on tutkinut plagiointia kaunokirjallisuudessa sekä tietokirjallisuuden käyttöä kaunokirjallisuuden lähteinä. Hän viittaa sarkasmillaan siihen tosiasiaan, että kustannuspäälliköt tai -toimittajat harvemmin tietävät, toimivatko kirjoittajat näin vaiko eivät.

Nyqvist on huomannut, että plagiointiin liittyvissä keskusteluissa mopo keulii herkästi. Harvoin pysytään faktoissa ja todenperäisissä esimerkeissä – vaikka sen voisi kuvitella olevan keskeistä, kun aiheena on tiedon alkuperän varmistamisen tärkeys.

Toisaalta Nyqvist myös tietää, että plagioinnin tarkastaminen on ”älyttömän työlästä”, myös silloin, kun on itse lainatun teoksen kirjoittaja.

Nyqvist kommentoi Imagen pyynnöstä tutkijoiden esille nostamia esimerkkejä Petterssonin toimintatavasta.

Olisiko Petterssonin pitänyt osata erottaa vaikkapa se, että artikkelin alussa mainitussa tekstissä oli mukana tutkijoiden tekemää tulkintaa?

Yleisesti ottaen sellaisia historiallisia henkilöitä koskevat kirjoitukset, joista löytyy kenties vain yksi relevantti, syvemmälle menevä kirjallisuuslähde, ovat Nyqvistin mielestä erityisiä varovaisuuden paikkoja. Tekstin kerrosten näkeminen on vaativaa: pitäisi osata arvioida, onko tieto saatu jostain suoraan vai onko siinä kirjoittajan tekemää intellektuaalista työtä takana.

”Jos kirjoittaja ei tunne syvällisesti aihetta, josta kirjoittaa, hän ei välttämättä osaa erottaa faktoja ja tulkintoja”, Nyqvist sanoo, ja jatkaa: ”Etenkin, jos hakee tietoa nopeasti ja käyttää vain yhtä lähdettä, eikä pysty vertailemaan tietoa eri lähteiden välillä.”

Sisälsi lainattu teksti tulkintoja tai ei, on toista lainatessaan turvallisemmilla vesillä, jos pitää tekstissään mukana lainatun teoksen ja tekijän.

Vetävää narratiivista tietokirjallisuutta on Nyqvistin mukaan täysin mahdollista tehdä, vaikka samalla avaisi, mistä tieto on peräisin. Hän nostaa esimerkiksi Silja Koiviston teoksen Sataman kapakan Hilda (2022), joka on Koiviston Kotkassa prostituoituna toiminutta isoisotätiä käsittelevä tietokirja.

”Koivisto avaa lähteitä tekstissä ja tarkoissa viitteissä kerronnan siitä kärsimättä.”

Naiselämäkertakooste, jollaisia Petterssonin kirjat ovat, on tunnettu ja tunnustettu elämäkertatyyppi. Vaikka lajityypissä liikutaan melko pinnallisella tasolla, asettaa se Nyqvistin mukaan samalla ”hirvittävän haasteen” kirjoittajalle.

Miten kirjoittaja varmistaa sen, että hänellä on kasassa riittävät tiedot henkilöistä, joista hän kirjoittaa? Entä miten kirjoittaja pystyy käyttämään löytämäänsä tietoa mielekkäällä tavalla, ja tuomaan tekstiin samalla jotain omaa?

Näihin kysymyksiin kiteytyvät Nyqvistin mukaan tietokirjaan sisältyvät, tiedolle asetetut vaatimukset: relevantti tietopohja ja näkemyksellisyys.

Toisin sanoen: kirjan sisältämiin tietoihin täytyy ensinnäkin voida luottaa. Toiseksi teoksen täytyy sisältää kirjailijan omaa prosessointia. Lukijan pitäisi saada jonkinlainen ote siitä, mikä teoksessa on kirjailijan viestiä.

”Nämä seikat erottavat kirjan kaikesta tuolla internetissä olevasta.”

Atenan Ville Rauvolaa ei ainakaan voi syyttää siitä, etteikö hän olisi lukenut Petterssonin kirjoja. Kustantaja Rauvola tuntee myös kirjojen valmistumiseen johtaneet prosessit – ainakin siltä osin, mikä niistä näkyy kustantajalle.

Rauvola kertoo, että tietokirjoja kustannustoimitetaan Atenassa huolella. Käsikirjoitusta editoidaan ja työstetään, kirjailijan kanssa keskustellaan kirjan rakenteesta ja kokonaisuuksista. Tarkistetaan asiatietoja, varmistutaan kokonaisuuden koherenssista ja myös siitä, että lähteet on merkitty kirjan vaatimalla tavalla.

Kun Atenan kustannusohjelmaan valitaan jokin kirja, kustantamolla täytyy olla tieto siitä, millaista kirjaa ollaan tekemässä sekä varmuus kirjailijan kompetenssista aiheesta kirjoittamiseen.

Rauvolan mukaan luottamus kirjailijan ja kustantamon välillä kehittyy työskentelyn aikana puolin ja toisin. Myös tekijä oppii luottamaan kustantajaan, kun näkee, millaista palautetta saa tai miten kirjaa markkinoidaan.

Kirjan kustannustoimittaminen ei ole mitenkään erilaista, jos kirjoittajalla on jo valmiiksi nimeä. Rauvolan mukaan monet teokset kehittyvät paljonkin toimitusprosessin aikana.

Kenen vastuulla on, että yleistajuisessa tietokirjassa käytetyt lainaukset ja lähteiden merkintä on tehty tekijänoikeuslakia kunnioittavalla tavalla?

”Kirjailija on tietysti teoksestaan lopullisesti vastuussa, koska hänellä on teoksen tekijänoikeus. Kustantajan tehtävä on varmistaa, että julkaistavat kirjat ovat mahdollisimman hyviä ja laadukkaita”, Rauvola sanoo.

Petterssonin kirjassa lähdeluettelo on Rauvolan mukaan tehty poikkeuksellisella tarkkuudella, koska se on lukukohtainen.

Rauvola painottaa tietokirjallisuuden ja lähteiden merkitsemistavan moninaisuutta ja puolustaa ratkaisua jättää tarkempi lähdeluettelo pois Petterssonin ensimmäisestä kirjasta. Rauvolan mukaan tapa on kansainvälisestikin yleinen. Hän ottaa esimerkiksi saksalaisen taidehistorioitsijan ja journalistin Florian Iliesin kirjan 1913.

”Tässä kerrotaan tiiviissä muodossa narratiivisesti eri ihmisistä ja tapahtumista. Täälläkin on lopussa valikoitu bibliografia, johon kirjailija on valinnut teokset, joista lukija löytää helposti lisätietoa.”

Kun Rauvolalta kysyy, olisiko Petterssonin kirjojen toimitusprosesseissa ollut jotain korjattavaa, vastauksesta kuuluu turhautuneisuus.

Korjattavaa Rauvola ei löydä. Koska Suomen Kustannusyhdistyksen juristit ovat osoittaneet tutkijoiden väitteet juridisesti perättömiksi, Rauvola ei koe tarpeelliseksi jatkaa keskustelua tapaukseen liittyvistä tekijänoikeudellisista näkökulmista.

”Nämä sun kysymykset – kysyt koko ajan kysymyksiä, joista huokuu, että tässä kirjassa olisi tehty joku virhe. Alalla työskentelevät ovat julkisestikin sanoneet, että tämä on ihan normaali tapa merkitä lähteet ja kirjottaa tällaista tietokirjallisuutta. Tietokirjoja on monenlaisia, on akateemisia ja populaarimpia, ja niissä on erilaiset käytännöt lähteiden merkinnän ja viittaamisen suhteen. Tässä tapauksessa on kyse tiiviistä ja tarinavetoisesta tekstistä. Sellaisessa ei vain ole mahdollista joka lauseessa kertoa, mistä lähteestä tieto on. Se täysin vesittäisi narratiivisuuden”, hän sanoo.

Tässä vaiheessa haluamme jo varmasti kaikki tietää, kuka tai ketkä olivat Atena-kustantamon julkaiseman lausunnon kirjoittajia. Tapana nimittäin on, että jos kiistanalaiseen asiaan annetaan julkinen juridinen lausunto, joku ottaa siitä nimellään vastuun.

Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho on kiireinen mies. Hän vastaa kysymykseen Teams-puheluun taksin takapenkiltä.

”Hyvä että kysyit tätä. Tie helvettiin on pinnoitettu hyvillä aikomuksilla”, Laiho aloittaa.

Hän kertoo tekstin olevan lähtöisin hänen kynästään. Toinen juristi ”katsoi päältä”, kuten yhdistyksessä on tapana.

”Olin taksissa silloinkin, kun tämä kysymys tuli [että kenen nimi lausuntoon laitetaan]. Siinä tilanteessa en voinut kysyä toiselta juristilta, että sopiiko, että laitetaan minun nimeni alle. Päädyin tähän ratkaisuun ja se oli huono valinta. Olisin halunnut osallistua jälkeen päin käytyyn keskusteluun, mutta nyt kysymyksiä ei osattu kohdistaa minulle”, hän selittää.

Kriittistä palautetta tuli, myös kustantajilta. Laiho istui Riikassa kokouksessa korvat punaisina ja seurasi, kun Twitter alkoi huutamaan.

Laiho vahvistaa, että Atenan verkkosivuilla julkaistu lausunto on Suomen Kustannusyhdistyksen virallinen kanta. Kustantamoiden jäsenpalveluun kuuluu juristineuvonta tämänkaltaisissa asioissa, ja sitä Atena käytti hyödykseen.

Onko Suomen Kustannusyhdistyksen käsitys siis se, että Petterssonin tapauksessa nähty lainaaminen ja lähteiden käyttö on sellaista, joka voidaan yleisesti hyväksyä tietokirja-alalla?

”Meidän tulkintamme mukaan ja tähän mennessä noudatetun käytännön valossa se ei ollut sillä tavoin moitittavaa, että oltaisiin syyllistytty mihinkään räikeään väärinkäytökseen”, Laiho sanoo.

Laihon mielestä tällaisessa tietokirjassa lähteet on kerrottu sitä varten, että lukija tietää mistä tietoa löytyy.

”Tieteellisessä kirjoittamisessa tarkkuusvaatimukset ovat erilaiset.”

Laihon ja kollegansa tekemä arvio perustuu vain Petterssonin uusimpaan kirjaan. Laiho ei halua kommentoida esimerkiksi sitä, että Petterssonin aiemmasta kirjasta puuttui lähdeluettelo.

”En ole tutustunut Petterssonin aiempiin tai minkään muun asianosaisen teoksiin, ainoastaan tähän.”

Kun Laiho kuulee, että Image on pyytänyt tapauksesta toista arviota tekijänoikeusjuridiikkaan perehtyneeltä asiantuntijalta, hän tuumaa:

”Ensinnäkin totean sen, minkä ohjaava professorini sanoi joskus, että juridiikka on mielipidelaji. Viime kädessä tuomioistuin ratkaisee, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.”

Laiho sanoo, että Petterssonin kirjaan liittyvästä asiasta olisi voinut tehdä pidemmänkin punninnan.

”Täytyy todeta, että tätä meidän tekstiämme ei ollut kirjoitettu siinä mielessä, että se julkaistaisiin”, hän paljastaa sitten.

Teksti oli tehty avustamaan kustantajaa käymään Petterssonin kirjasta herännyttä keskustelua. Laiho antoi luvan sen julkaisuun, koska ”ei siinä ollut toisaalta mitään sellaista, mitä ei olisi voinut julkaista.”

”Mutta pidemmälle menevä pohdinta olisi vaatinut enemmän aikaa. Niin kuin sanottu, nämä ovat todella diskutaabeleita asioita.”

Laiho haluaa kiinnittää huomiota keskustelussa käytettyyn käsitteeseen, plagiointiin, joka on hänen mielestään varastamisen analogia.

”Kun siteerataan tai käytetään lähteenä, sehän tarkoittaa, että lähde mainitaan jollain tavalla. Se voi olla vääränlaista tai eettisten sääntöjen vastaista lainaamista tai siteeraamista. Mutta siinä on iso ero, että käyttäytyykö huonosti vai onko varas.”

Sakari Laihon mukaan Petterssonin tapa lainata lähdeteoksia täytti hyvän tavan mukaiset edellytykset ”tällaisessa teostyypissä”.

”Kuten käsite hyvän tavan mukainen jo kertoo, niin sehän on sitten auki mielipiteille, että mikä on hyvää tapaa.”

Laiho ei löydä perusteita sille, että lainattujen tekijöiden nimet pitäisi mainita lainaavan teoksen leipätekstissä.

”Mieti miltä se teos näyttäisi, jos kaikki neljäsataa lähdeteosta pistettäisiin sinne tekstin joukkoon? Se ei olisi enää lukukokemus. Tai alaviitteet. Semmoisen kirjan myyminen ei onnistu. Jokamies ei lue sellaista kirjaa.”

Laiho, kuten myös Atenan Rauvola, vetoavat molemmat lukukokemukseen kommentoidessaan sitä, miksi Petterssonin kirjan leipätekstistä ei löydy viittauksia lähdekirjallisuuteen.

Mutta kuuluuko lukukokemus seikkoihin, joita punnitaan, jos vastaavissa tapauksissa tehdään arviota tekijänoikeuslain toteutumisesta?

Entä mitä meidän kaikkien – nykyisten, tulevien sekä potentiaalisten tietokirjailijoiden ja lukijoiden – olisi hyvä tietää siitä, mitä tekijänoikeuslaki näistä asioista sanoo?

Helsingin yliopiston oikeustieteen tohtori Tuomas Mattila on perehtynyt esimerkiksi tekijän ja luovuuden käsitteiden tulkintaan tekijänoikeudessa. Hän arvioi Imagen pyynnöstä tutkijoiden tekemiä, julkisuudessa olleita tekstivertailuita juridisesta näkökulmasta.

Mattila huomauttaa haastattelun alkuun, ettei hän ole lukenut Petterssonin teosta eikä tutkijoiden artikkeleita. Hän ei siksi halua ottaa kantaa siihen, miten tapaus pitäisi ratkaista, vaan kommentoi tekijänoikeutta ja sitaattisääntöjä ensin yleisellä tasolla.

Hän toteaa myös, että plagiaatti ei ole tekijänoikeudellinen termi, eikä hän siksi itse käytä sitä.

Plagioida voi nimittäin sellaistakin teosta, jossa tekijänoikeus ei ole enää voimassa. Tekijänoikeuden loukkauksesta voi puolestaan olla kyse silloinkin, kun tuhannen sivun teoksessa on jokin pieni kohta, jossa loukataan toisen tekijänoikeutta, mutta se tuskin tekisi koko teoksesta plagiaattia.

Tuomas Mattila kertoo, että tekijänoikeuslainsäädännön näkökulmasta Petterssonin ja tutkijoiden välisessä kiistassa sovitetaan yhteen kahta erilaista intressiä.

Lähdeteoksen tekijällä eli siteerauksen kohteella – tässä tapauksessa tutkijoilla – on oikeus saada kunnia ja tunnustus tekemästään työstä.

Toisaalta uuden teoksen tekijällä, eli siteeraavalla henkilöllä – tässä tapauksessa Petterssonilla – on oikeus lainata, eli siteerata toisen tekijän teosta.

Oikeus siteerata rajoittaa aiemman tekijän oikeutta teokseensa. Juridisessa mielessä sitaattioikeus on siis tekijänoikeuden rajoitus.

Sitaattioikeuden tarkoitus on edistää luovaa työtä ja tuottaa yleisölle uusia teoksia, eli mahdollistaa uusien töiden tekeminen. Sitaattioikeus siis suojaa yleistä sivistyksellistä ja kulttuurista intressiä.

Petterssonin uusin kirja on valtava jötkäle. Sitä on helpompi selailla kahvipöydän ääressä kuin kanniskella mukana käsilaukussa. Kirja painaa lähes kaksi kiloa ja on noin viiden senttimetrin paksuinen.

Sisällysluettelosta käy ilmi, että teoksessa on kuusi osaa, jotka sisältävät yhteensä 58 lukua. Luvuista 56 on nimetty kirjan käsittelemien naisten mukaan, parissa luvussa on lisäksi nostettu lyhyesti esille myös muita historian naisia. Kirjan lopussa on lukukohtainen, 20 sivua pitkä lähdeluettelo.

Petterssonin teksti tulvii naisten elämänhistoriallisia anekdootteja.

Lähdeluettelossa mainittuja nykyhistorioitsijoiden nimiä tai heidän kirjoittamiaan teoksia ei Petterssonin leipätekstissä näy.

Tässä tuntuukin olevan kiistan ydin: tutkijat tunnistavat Petterssonin tekstistä omansa, mutta lukijalle tällaista informaatiota ei suoda.

Kuuluuko tällainen kirjoitustapa Mattilan mainitseman sitaattioikeuden piiriin?

Mattilan mukaan sitaattioikeus ei rajoita lähdeteoksen tekijän moraalisia oikeuksia, eli oikeutta saada tunnustus työstään. Pelkästään tekijän ja lähteen nimeäminen ei välttämättä vielä oikeuta sitaatin tekemiseen, sillä jos sitatoitua katkelmaa ei voida yhdistää mihinkään lähdeluettelon tietoihin, lukijan on hankala tietää, mistä sitaatti on peräisin.

Lukijan pitäisi siis voida ymmärtää, että tietty katkelma ylipäätään on sitaatti ja myös kyettävä yhdistämään tekijä- ja lähdetieto kyseiseen katkelmaan.

Mattila huomauttaa, että sitaattioikeus ei sinänsä suojaa tyyliseikkoja tai lukukokemusta – siis sitä asiaa, mihin Laiho ja Rauvola Petterssonin kirjan kohdalla vetoavat. Tekijänoikeuslain näkökulmasta tekijän tai lähteiden merkitsemättä jättämistä lainauksen yhteydessä ei oikeastaan voi perustella tekstin raskaslukuisuudella.

Mennään sitten tarkemmin siihen, mitä tekijänoikeuslaki sanoo siteeraamisesta. Kyse on erityisesti siitä, miten lakia on tähän saakka tulkittu – laki kun sanoo harvoin mitään kovin täsmällistä siitä, miten jokin asia pitäisi ratkaista.

Tekijänoikeuskäytännön mukaan siteeraaminen edellyttää yleensä sitä, että teoksessa oleva lainaus on mahdollista tunnistaa sitaatiksi. Joskus esitysteknisistä syistä sitaattia ei teoksessa voida erikseen korostaa. Näin voi käydä vaikkapa silloin, kun musikaalin lauluosuudessa lainataan toisen tekstiä. Tällöin sitaatti voidaan kuitenkin osoittaa esimerkiksi käsiohjelmassa.

Kun kyseessä on tekstimuotoinen teos, johon lainaus on merkitty esimerkiksi lainausmerkeillä tai kursiivilla ja on siten tunnistettavissa, siteeraamisen arviointia voidaan jatkaa. Lain näkökulmasta keskeisiä ovat seuraavat kysymykset.

Onko lainatun teoksen nimi kerrottu hyvän tavan mukaisesti? Entä onko alkuperäinen tekijä nimetty siten, että tekijän tahtoa on kunnioitettu niin pitkälle kuin sitaattioikeuden toteuttamiseksi on ollut mahdollista?

Kun laissa puhutaan tekijän nimeämisestä, hyvän tavan keskeinen komponentti on tekijän oma tahto.

Kuulostaa tekniseltä, mutta on oikeastaan melko yksinkertaista. Jos tekijän nimi on esimerkiksi painettu kirjan kanteen tai artikkelin alkuun, siitä voi päätellä, että tekijä haluaa tulla mainituksi ja selvästi omaan tekstiinsä liitettäväksi.

Toiseksi voidaan tarkastella, onko toisen tekstiä lainattu tarkoituksen edellyttämällä laajuudella: ei liian vähän, muttei myöskään liian paljon.

Entä palveleeko lainaus uuden teoksen luomista? Tekijänoikeuslain näkökulmasta sitaatti ei voi olla vain sellaista sisältöä teoksessa, jonka tarkoitus on kasvattaa uuteen teokseen kohdistuvaa mielenkiintoa.

”Et voi ottaa toisen teoksesta vain sen takia, että se helpottaa omaa työtäsi”, Mattila tarkentaa.

Täytyy olla joku pointti, miksi on lainattu. Mattila puhuu jännitteestä, juridinen termi on vetoamisfunktio.

Lainauksen pitäisi esimerkiksi selventää tai havainnollistaa kirjoittajan omia ajatuksia, auttaa muodostamaan mielipidettä tekstin käsittelemästä asiasta, luoda älyllistä vastakkainasettelua tai jännitettä, herättää keskustelua.

Kuulostaa samalta, mistä Sanna Nyqvist puhui näkemyksellisyyden käsitteellä.

Pettersson on itse kertonut, että suorat lainaukset on hänen kirjassaan merkitty kursiivilla.

Näin onkin silloin, kun Pettersson hyödyntää esimerkiksi historiallista sanomalehtiaineistoa, tai siteeraa pidemmän pätkän lähteenä käyttämäänsä kirjaa. Yhdessä luvussa Pettersson lainaa Helsingin Sanomissa käytyä aikalaiskeskustelua, toisessa taas Mika Waltarin Kirjailijan muistelmia – muitakin vastaavia esimerkkejä on.

Myös kirjan lukujen alussa olevat vinjetit, pienet tiivistelmät naisten tarinoista, on kursivoitu. Ne lienevät kuitenkin kirjailijan kynästä lukuun ottamatta muutamaa, joiden yhteyteen lähde, yleensä jokin sanomalehti, on merkitty.

Mutta tutkijoiden tekemät tekstivertailut koskevat Petterssonin kirjan leipätekstiä, yleensä sellaisia osia, jossa ei ole kursivointeja tai muita merkintöjä, jotka viittaisivat siteeraamiseen.

Onko Pettersson poiminut lähdekirjallisuudesta niin omaperäisiä ja kattavia katkelmia, että niitä voisi koskea tekijänoikeudellinen suoja?

Mattila toteaa, että arviointiin vaikuttaa myös se, miten paljon lainausta on monisatasivuisessa kirjassa ja minkälainen rooli lainatuilla teksteillä on alkuperäisessä teoksessa.

”Kirjallisuuden alalla omaperäisyyden kriteeri voi täyttyä lyhyessäkin tekstissä. Tekijänoikeuden termein kyse on siitä, voidaanko lainattua teoksen osaa pitää ilmauksena tekijän henkisestä luomistyöstä”, Mattila sanoo.

”Jos teksti sisältää tutkijan itsensä luomia ilmaisuja, kuulostaa siltä, että mukana on myös luovan kirjoittamisen elementtejä.”

Mattila korostaa, että juridisen arvion lopputulos voi myös olla, että kyse on kokonaan uudesta teoksesta, mikäli sananmuotoja sekä tekstin rakennetta on muokattu lähdekirjallisuuteen nähden riittävästi.

Huomionarvoista on myös se, että tekijänoikeus ei suojaa tietosisältöä sinänsä, vaan ensisijaisesti sitä tekstin muotoa – siis sanavalintoja ja lauserakenteita – jossa tieto ilmaistaan.

”Samaa aihepiiriä käsittelevien tekstien samankaltaisuus ei automaattisesti tarkoita, että kyseessä olisi tekijänoikeuden loukkaus”, sanoo Mattila.

Kun Pettersson kuulee, että tässä artikkelissa pääsee ääneen myös kirjallisuuden tekijänoikeuteen perehtynyt riippumaton asiantuntija, hän alkaa esittämään kysymyksiä.

”Onko hän siis tutustunut Uuden etsijöihin tai Suomen historian jänniin naisiin?”

”Onhan hän nyt sitten katsonut mun kirjaani, että miten siellä on lähteistetty?”

Pettersson pitää erikoisena, että joku lausuu asiasta tutustumatta Suomen historian jännät naiset -teokseen.

”Aiheeseen perehtyneet asiantuntijajuristit, jotka ovat tutustuneet puheena oleviin teoksiin ovat hyvin selkeästi sitä mieltä, että minkäänlaista plagiointia tai tekijänoikeusrikkomusta ei ole havaittavissa”, hän toteaa.

Tekijänoikeuslait ovat alun perin syntyneet kirjallisuuden tarpeisiin, säätelemään kirjojen levitys- ja julkaisuoikeuksia, kirjoittavat kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Outi Oja teoksessaan Kirjalliset väärennökset (Gaudeamus 2018). Nykyisin tekijänoikeuslaki säätelee tutkijoiden mukaan vähäisesti kirjallisuuden kenttää, ja toisaalta monet alalla toimivat tuntevat tekijänoikeuslakia huonosti.

Tilanne saattaa olla kuitenkin muuttumassa.

Nyqvist on kiinnittänyt huomiota siihen, että kirjoittajat ovat aiempaa tietoisempia tekijänoikeuksista.

Kaunokirjallisuuden kentällä tekijänoikeuslain merkitys on voimistunut samaan aikaan tekijöiden heikkoon toimeentuloon ja neuvotteluasemaan liittyvän huolen kanssa. On perustettu tekijänoikeusjärjestö Sanasto ja kirjailijaliitot ovat lisänneet merkittävästi juridista neuvontaa.

”Kun tekijyyden reunaehdot ovat ankarat, ei tulee rahaa eikä huomiota mediassa, niin ainakin on ne tekijänoikeudet. Tosin siihen liittyy hirveästi myyttejä, ihmiset ajattelevat, että tekijänoikeuslaki suojaa paljon enemmän asioita kuin se todellisuudessa suojaa.”

Mutta tekijänoikeudet ovat myös eräänlainen identiteettikysymys, Nyqvist kuvaa. Yksi hänen johtamansa tutkimusprojektin tulos oli, että tekijänoikeuden merkitys ei välttämättä ole saatu suoja, vaan tietty identiteetti.

Se, että minä olen tekijä.

Tekijänoikeus antaa oikeutuksen ja tunnustuksen tehdylle työlle.

Pettersson on hyödyntänyt molempien teostensa tiedonhankinnassa joukkoistamista: hän on jakanut ”jännien” naisten tarinoita sosiaalisen median kanavissaan ja kannustanut myös muita osallistumaan tarinoiden jakamiseen.

Onnistuneen joukkorahoituskampanjan vuoksi Petterssonin ensimmäisellä kirjalla oli valmista yleisöä.

”Lisäksi samankaltaisia teoksia oli tullut liuta jo aiemmin. Pettersson brändäsi formaatin taitavasti aikuismarkkinaan”, Sanna Nyqvist sanoo.

Tutkijoiden kirjoille ei ole vastaavaa formaatin tukea, mutta tutkijataustaiseen tietoon kohdistuu Nyqvistin mukaan myös turhia ennakkoluuloja. Oletus on, Nyqvistin sanoin, että ”tutkija mutisee jotain pölyistä latinaa sieltä kateederilta”.

Monet kirjailijat, joita Pettersson on hyödyntänyt, ovat yleistajuisessa kirjoittamisessa ja tieteen popularisoinnissa ansioituneita tutkijoita.

Sanna Nyqvistiä harmittaakin se, että Petterssonin kirjasta käydyssä keskustelussa on asetettu vastakkain tutkijat ja tieteen popularisoijat. Näiden kahden maailman eroja korosti myös Pettersson tätä juttua varten antamassaan haastattelussa.

”Siitähän tässä ei ole kyse. Kun katsoo Petterssonin kirjan lähdeluetteloa, siellä on aika vähän tieteellisiä lähteitä”, Nyqvist sanoo.

Jos Petterssonin toimintapa on business as usual, miksi juuri hänen kirjansa nousi julkisen kiistelyn kohteeksi?

Sattuiko Pettersson lainaamaan tekijöitä, jotka seuraavat erityisen tarkkaan sitä, miten heidän tekemäänsä työtä hyödynnetään?

Vai liittyykö tapahtunut jotenkin siihen, että Pettersson on julkisuudesta tuttu henkilö, hänen kirjansa ovat saaneet poikkeuksellisen laajaa näkyvyyttä ja niiden myynti on ollut mittavaa? Petterssonin ensimmäistä kirjaa on myyty kustantajan verkkosivujen mukaan jo yli 40 000 kappaletta.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että toimintatapojen tarkentamiselle on tietokirjallisuuden kentällä tarvetta.

Maria Pettersson kertoo, että häneen on ollut yhteydessä oppi- ja tietokirjailijoita, jotka ovat olleet hyvin peloissaan.

”Että olenko minä seuraava, kun teen ihan samalla tavalla. Oon vastannut, että toivottavasti et.”

Yhteydenottoja on tullut myös Suomen Tietokirjailijat ry:n hallituksen puheenjohtaja Timo Tossavaiselle.

”Etenkin oppikirjailijat ovat olleet huolissaan”, Tossavainen vahvistaa.

Moni tätä juttua varten haastateltu tuntee myötätuntoa Petterssonia kohtaan. Tietokirjailijaksi ryhdytään harvemmin suuren myynnin tai tulojen toivossa. Ennemminkin siihen kannustaa halu syventyä johonkin asiaan ja kertoa siitä myös muille.

Edellä sanottu pätee tietysti myös tutkijoihin: samassa veneessä ollaan.

Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist toivoo, että tapahtunut johtaisi tietokirjallisuuden lähteistyksen, viittaamisen ja siteeraamisen käytäntöjen tarkempaan miettimiseen, myös äänikirjaformaatissa. Suomen Tietokirjailijat onkin täsmentänyt ohjeistustaan Petterssonin kirjaa seuranneen kohun jälkeen, kertoo Timo Tossavainen.

Tarkkaa teknistä ohjesääntöä on Tossavaisen mukaan silti mahdotonta kirjata, koska tietokirjallisuuden muodot elävät ajassa. Esimerkiksi tällä hetkellä tietokirjallisuudessa on nousussa kokemuksellisuus, joka haastaa ymmärrystä subjektiivisen ja objektiivisen tiedon välisestä rajasta. Se mikä on oikein nyt, ei välttämättä päde viiden vuoden kuluttua.

Siispä Tietokirjailijoiden ohjeet ovat melko yleisluontoisella tasolla. Tossavaisen mukaan totuudenmukaisuuteen pyrkiminen on ohjeistuksen moraalinen selkäranka. Hän tiivistää ohjeistuksen perusviestin raamatullisesti:

”Päällimmäisenä on ajatus, että kunnioita tekijänoikeutta yli kaiken. Sen jälkeen tulee se, että kohtele toisten tietoteoksia niin kuin toivot omia tietoteoksiasi kohdeltavan.”

Oikeustieteilijä Tuomas Mattilan mielestä olisi järkevää selvittää, miten hyvin tietokirjallisuuden käytännöt sopivat yhteen tekijänoikeuden sääntelyn kanssa. Kustantamoiden olisi puolestaan syytä valistaa kirjoittajia tekijänoikeuksiin liittyvistä seikoista. Jos havaitaan, että kirjoittaja on siteerannut laajasti, pitäisi myös varmistaa, että tekijänoikeudelliset seikat on huomioitu tekstissä.

”Voi olla, että alalla on totuttu monenlaiseen lähteiden käyttöön ja moni tekijä kuvittelee, että se tapa, johon on itse tottunut, on ihan fine. Siten ei ole välttämättä kyse mitenkään tarkoituksellisesta toiminnasta”, hän sanoo.

Petterssonin kirjasta syntyneen keskustelun myötä Tietokirjailijoissa herättiin myös ajattelemaan ohjeistusta niihin tilanteisiin, joissa tietokirjailija kokee oikeuksiaan loukatun.

”Tässä tuli paljon ylimääräistä sotkua siksi, kun ei oikein tiedetty, että miten pitäisi reagoida”, Tossavainen sanoo.

Hänen mielestään tapauksen julkinen käsittely on vienyt tärkeitä asioita eteenpäin.

”Tietokirjailijat, kustantajat ja kustannustoimittajat tiedostavat tämän jälkeen paremmin oikeutensa ja velvollisuutensa.”