Image

Tutkija Julia Korkman: Yhteiskunta tarjoaa liian kapean roolin seksuaalisen hyväksikäytön uhrille

1


Tutkija Julia Korkman: Yhteiskunta tarjoaa liian kapean roolin seksuaalisen hyväksikäytön uhrille

Julia Korkman on tutkija ja lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikössä työskentelevä oikeuspsykologi. Hänestä yhteiskunnassa käytävä keskustelu seksuaalirikollisuudesta on liian mustavalkoista. Hän sanoo, että meidän pitäisi oppia puhumaan paremmin ja avoimemmin seksuaalisuudesta. Juttu liittyy Imagessa 12/2018 julkaistuun laajaan artikkeliin seksuaalirikollisuudesta.
Teksti Sonja Saarikoski
Kuvat Nick Tulinen

Millaisia ongelmia näet seksuaalirikoksista käytävässä julkisessa keskustelussa?

Vain negatiiviset uutiset pääsevät esiin, positiivinen kehitys vähemmän. Tutkimusten mukaan perheensisäinen ja muukin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on vähentynyt todella paljon vuosien aikana. Viimeisessä lapsiuhritutkimuksessa vuodelta 2013 vastaajista 2,4 prosenttia sanoi, että heillä on joitain sellaisia kokemuksia, jotka voidaan katsoa hyväksikäytöksi, mutta ne pitivät sisällään myös hyvin lieviä tapauksia, ehdottelua ja muuta. Se, mikä ihmisille tulee mieleen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja mediassa näkyvät jutut ovat pieneen lapseen kohdistuneita tekoja, ja ne ovat todella harvinaisia. Valtaosa seksuaalisen hyväksikäytön rikosnimikkeen alla tutkituista jutuista kohdistuu teini-ikäisiin tyttöihin. Niitä ei ole syytä vähätellä, mutta dynamiikka on hyvin erilaista kuin pieniin lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa.

Oikeuden asiakirjat ovat seksuaalirikosten kohdalla lähes poikkeuksetta salaisia. Ymmärretäänkö julkisessa keskustelussa, mitä seksuaalirikosten taustalla on?

Olen itse miettinyt tätä rikosnimikettä. Senhän takana voi olla ihan mitä vain. Ihmiset eivät ymmärrä mistä on kyse. Suurin osa tapauksista on näitä nuorten välisiä ja uhri on teini-ikäinen tyttö. Arvioni mukaan parissakymmenessä vuodessa on esimerkiksi menty tiukempaan suuntaan siinä, miten osapuolten ikäeroa arvioidaan kun pohditaan, onko teko lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä vai ei. Se, pidetäänkö esimerkiksi 19-vuotiaan miehen ja 15-vuotiaan tytön suhdetta lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä vai ei, saattaa vaihdella ajasta ja kontekstista riippuen. On aiheellista pohtia tällaisten suhteiden tasapainoa, mutta niiden pohtiminen muuna kuin lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä olisi hyväksi. Kun lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä määritellään laissa, puhutaan huomattavista eroista psyykkisessä ja fyysisessä kehityksessä. Sen sijaan laissa ei täsmennetä, miten tai kuka arvion tekee. Se ei ole itsestään selvä tai helppo kysymys, sillä kehityspsykologiasta tiedämme, että tytöt kehittyvät poikia huomattavasti aiemmin.

Mitä ongelmia liittyy siihen, että syytteitä nostetaan myös näistä nuorten välisistä tapauksista?

Kun olen kouluttanut poliiseja, yhdeksi kysymykseksi on noussut nuorten poikien nostaminen riskiryhmäksi. He ovat hukassa myöskin. Kaikki nuoret etsivät omaa tapaansa seurustella ja olla seksisuhteessa. Seksuaalivalistukseen pitäisi satsata, mutta ylipäänsä meidän pitäisi oppia puhumaan siitä, että onhan se toinen koko ajan mukana. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä puhutaan juridisella tasolla, mutta tärkeää olisi myös se, että oppisimme puhumaan näistä asioista muutenkin. Tässä esimerkiksi Väestöliitto on tehnyt erinomaista työtä erityisesti pienten lasten osalta. He puhuvat seksuaalisesta kehityksestä luonnollisena ja pääasiassa positiivisena asiana. Kouluikäisille pitäisi saada myönteistä ja keskustelevaa seksuaalivalistusta. Melko äskettäin tapasin nuoren hyväksikäyttökokemuksesta kertovan tytön, joka sanoi, että koulun seksuaalivalistus painottaa ainoastaan sitä, miten välttyä tulemasta raskaaksi. Tämä johtunee osittain siitä, että aikuisetkin ovat huonoja sanoittamaan seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Näen poliisin kautta tapauksia, joissa tyttö ja poika harrastavat seksiä ja jossain vaiheessa tytölle on tullut olo, ettei hän olisikaan halunnut. Nämä tapaukset saattavat päätyä esitutkintaan ja poika on ehkä ensimmäistä kertaa elämässään harrastanut seksiä. Sehän on hirveän traumaattista kummallekin osapuolelle – tytölle, joka koki tulevansa raiskatuksi, ja pojalle, joka kenties luuli tekevänsä juuri niin kuin pitää. Olisipa sellainen hankalien seksuaalitilanteiden selvitysryhmä, jossa ei olisi vielä poliisitutkintaa mukana.

Onko seksuaalivalistus Suomessa hyvällä tasolla?

En tiedä mitään ammattiryhmää, joiden perustietoihin kuuluisi normitieto lasten seksuaalisesta kehityksestä. Seksuaalisuus on suuri osa ihmiselämää, varsinkin nuoruusiässä mutta myös lapsissa, hekin kehittyvät seksuaalisesti. Tästä voisi puhua avoimesti, niin meille ei kehittyisi näitä ihan järjettömiä epäilyjä esimerkiksi siitä, että lääkärileikit kertoisivat seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai muita, mahdollisesti turhia, huolia liittyen lasten seksuaalisuuteen. Lapsen seksuaalisuus on aikuisille vaikea aihe ylipäätään. Yhdysvalloissahan on vieläkin monessa osavaltiossa ajatus, että lapsille ei pitäisi tarjota seksuaalivalistusta, koska se johtaisi riskikäyttäytymiseen. Tutkimus näyttäisi kuitenkin viestittävän ihan päinvastaista; mitä avoimemmin nuorten kanssa puhutaan, sitä paremmin he osaavat välttää riskikäyttäytymistä. On esimerkiksi tilanteita, joissa teinitytön oma käyttäytyminen on edesauttanut suhteen etenemistä. On melko tyypillistä, että teinityttö rakastuu vaikkapa harrastusohjaajaansa. Se ei tee hyväksikäytöstä vähemmän rikollista, vastuu on tietysti aikuisen. Missään nimessä teini-ikäisen kohtaamaa seksuaalista hyväksikäyttöä ei tule vähätellä.

Myös vääriä epäilyjä seksuaalisesta hyväksikäytöstä on paljon. Joskus esimerkiksi lääkärileikit ovat saattaneet herättää vanhemman epäilyn. Pystytäänkö ne tunnistamaan aiempaa paremmin?

Valistunut arvaus on, että huomattavasti paremmin. Aiemmin puhuttivat esimerkiksi huoltajuusriidat: se, että äiti syytti isää seksuaalisesta hyväksikäytöstä, siirsi prosessin käsittelyä kuukausilla. Merkittävä osa huoltajuusriitojen yhteydessä tulleista seksuaalisen hyväksikäytön epäilyistä on arvioitu aiheettomiksi. On myös sellaisia tapauksia, joissa ihminen alkaa itse uskoa, että häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Millaisissa tapauksissa valemuistoja pääsee kehittymään?

Yksi ongelma on huuhaaterapiakenttä. Tällä hetkellä kuka tahansa voi kutsua itseään terapeutiksi, meillä on yksisarvishoitajia ja psykologisia vyöhyketerapioita, joista osan tunnistanee helposti vaihtoehtohoidoksi. Osa saattaa kuitenkin olla vaikeammin eroteltavissa tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvista hoidoista, jopa oikeudessa asti. Tämä on asia, jota voitaisiin mahdollisesti vähän rajata niin kutsutulla puoskarilailla. Olen urallani nähnyt useita tapauksia, joissa tällainen vaihtoehtoisia hoitoja tarjoava, usein täysin vailla tieteeseen pohjautuvaa koulutusta oleva mutta uskottavan oloinen ”terapeutti” jostain syystä innostuu ajatuksesta, että suuri osa aikuisten oireilusta johtuisi lapsena koetusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ihan rehellisesti luulen, että se johtuu siitä, että seksuaalisuus aina kiehtoo ihmistä. Että jostain syystä se on kiinnostavampi selitys ihmisen oireilulle kuin se, että hänellä on ollut alkoholisoituneet vanhemmat, jotka ovat hakanneet toisensa. Se vaihtoehto on paljon tavallisempi, aika monella suomalaisella on tällaista, mutta näille hoitaville tahoille tuntuu helpommin tulevan mieleen, että seksuaalinen hyväksikäyttö selittäisi kaiken oireilun.

Mistä tämä johtuu?

Muutama kymmenen vuotta sitten seksuaalisuudesta puhuttiin aika vähän eikä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä puhuttu juuri lainkaan. Se oli pitkään vaiettu asia ja sitten se nousi keskusteluun – Suomessa 1990-luvulla, vähän Ruotsin jälkeen. On ollut tärkeää tuoda keskusteluun, kuinka haitallista seksuaalinen hyväksikäyttö voi olla, jotta ymmärrettäisiin, että tämä on aito ongelma, ja nyt se onkin kyllä ymmärretty, väittäisin. Toisaalta pidän potentiaalisesti haitallisena uhrin näkökulmasta, kun jotkut kirjottavat tästä aiheesta, että se on pahempi kuin kuolemantuomio. Eihän se niin ole, yleensä nämäkin ihmiset haluavat elää ihan mielellään. Olen tavannut aikuisia hyväksikäytön kokeneita, jotka eivät ole tunnistaneet omaa kokemustaan yhteiskunnan usein tarjoamasta uhriroolista.

Seksuaalirikollisille vaaditaan kovempia tuomioita. Kiristyksiä on perusteltu esimerkiksi sillä, että ne ehkäisisivät rikollisuutta, vaikka seksuaalirikolliset uusivat rikoksensa tilastollisesti monia muihin rikoksiin syyllistyneitä harvemmin. Mitä ajattelet keskustelusta?

Se, että tuomioita kovennetaan, ei vaikuta rikoksia vähentävästi. Mutta kyllähän rangaistukset ovat poliittisen ja oikeuspuolen kannanotto siihen, mikä on paheksuttavaa ja mikä ei. Ymmärrän, että voi tuntua oudolta, että talous- tai huumausainerikoksista annettavat tuomiot ovat kovempia kuin sellaisesta rikoksesta, joka on rikkonut toisen elämän. Jossain määrin jaan tämän näkemyksen. Varmaan yksi edellytys sille, että pystyy miettimään näitä asioita sitä kautta, mikä olisi paras toimintamalli missäkin tilanteessa, vaatii asiatietoa. Se suojaa tunnereaktiolta ainakin jossain määrin. Voi käyttää sellaista intellektuellia suojaa, käyttää sitä väylää pikemmin kuin tunneväylää. Ehkä heille, joilla ei ole tieteellistä koulutusta näihin aiheisiin, tulee se sama automaattinen mekanismi, jonka takia tämä kiinnostaa myös mediaa. Se herättää kauheasti kaikenlaisia tunteita ja vähän ehkä jännitystäkin.

Entä pedofilia? Tutkimusten mukaan pedofiilisia taipumuksia on muutamalla prosentilla väestöstä, vaikka tarkkoja lukumääriä onkin vaikea tutkia. Onko suhtautumisessa pedofiliaan tapahtunut muutosta?

Tämä on hirveän tärkeä aihe. Suomessa on menty vähän eteenpäin, meillä on esimerkiksi uusia verkkopalveluja heille, jotka tunnistavat seksuaalista kiinnostusta lapsiin. Muun muassa Pelastakaa lapset, HUS ja RISE ovat tällaisen luoneet yhteistyössä. Myös esimerkiksi Sexpo-säätiö on ollut aktiivinen tässä kysymyksessä. Saksassa on ollut pitkään Project Dunkelfeld ja siitä on tiedotettu aktiivisesti. Busseissa on ollut mainoksia. Nykytiedon mukaan ei ole mitään quick fixiä pedofiliaan. Samoin kuin alkoholisteille, myös heille pitää tarjota malleja, joiden avulla opitaan välttämään riskitilanteita. Maailman johtava pedofiliatutkija Michael Seto on myös arvioinut, että niistä ihmisistä, joilla on pedofiilisia taipumuksia, vain pieni osa käyttää lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Niiden henkilöiden, jotka tuntevat kiinnostusta lapsiin, olisi hyvä saada mallia tästä ryhmästä. Se edellyttää kuitenkin, että aiheesta puhutaan. Ja tänä päivänä tässä asiassa on mielestäni näkyvissä jonkin verran edistystä. Se tiedetään, että pedofiileilla ennen murrosikää tapahtuneet vakavat kallovammat ovat yleisempiä kuin muulla väestöllä. Yksi asia, joka minua kiinnostaa, ovat nämä lastenlastaan hyväksikäyttäneet isoisät, jotka eivät aiemmin ole osoittaneet minkäänlaisia pedofiilisia taipumuksia. Voisiko käyttäytyminen liittyä varhaisvaiheen dementiaan? Tämä on vain hypoteesi, tutkimusta juuri tästä aiheesta ei tietääkseni vielä ole. Tätä on vaikea sanoa saamatta vihapostia lopun ikänsä, mutta osa pedofiileista ihan aidosti tykkää niistä lapsista. Heillä on ajatusvääristymiä, että he opastavat lasta seksuaalisuuteen, mikä on tietysti väärin.

Millaisia rooleja seksuaalisen hyväksikäytön uhreille tarjotaan yhteiskunnassa?

Olen tehnyt haastattelututkimuksia kahden seurakunnan piirissä tapahtuneista hyväksikäyttötapauksista. Toisille hyväksikäyttö oli jättänyt todella pahoja jälkiä. Toisille oli hirveän tärkeää, että sai pitää myös myönteistä kuvaa tekijästä. Joku sanoi, että oli mahdotonta uskoa, että tekijä on syyllistynyt sellaiseen, koska hän on niin ihana ihminen. Tämä keskustelu on mustavalkoista: hyväksikäyttäjä on aina vain paha. Se ei istu siihen kokemukseen, joka monella hyväksikäyttöä kokeneella aidosti on.

Entä millaiset reagointikeinot olisivat uhrin kannalta hyviä?

Jos lapsi kertoo seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksesta, olisi tärkeää, että vanhemmat pystyvät hallitsemaan tunnekuohonsa siinä tilanteessa ja itkemään keskenään jossain muualla. Jos lapselle vahingossa tulee kokemus, että kertomisesta suututaan tai että aikuiset menevät siitä sekaisin, voi kertominen jatkossa olla hankalampaa. Olen työssäni nähnyt tapauksia, joissa vanhempien reaktio tuntui olevan lapselle hyvinkin hankala asia. Seksuaalirikoksia ei myöskään pitäisi käsittää yhtenä asiana. Jos lapsi on vaikka metsässä nähnyt itsensäpaljastajan tai aikuisen joka on pyytänyt koskettamaan, ei tämä välttämättä ole hänelle kovin traumatisoivaa lyhyellä tai pitkälläkään aikavälillä – sen sijaan olisi tärkeää saada lapselta asiallista informaatiota, jotta tapahtunutta voitaisiin selvittää. Toisaalta olen myös keskustellut sellaisten aikuisten kanssa, joita aikanaan neuvottiin olemaan täysin puhumatta kokemuksistaan ja ”unohtamaan” ne, mikä tietysti saattaa aiheuttaa päinvastaisesti sen, että asia on paljon enemmän mielessä kuin se olisi ollut, jos siitä olisi saanut rauhassa kertoa, kunnes siitä kertominen ei enää sattuisi, ainakaan yhtä paljon. Olen myös nähnyt tapauksia, joissa aikuinen hyväksikäyttäjä on selkeästi kehityksestä jäljessä. Lapselle olisi kenties helpottavampaa sanoa, että tämä ihminen, jonka kanssa on leikitty, on vähän hassu päästään, että hän ei ihan ymmärrä, mitä hän on tehnyt – sen sijaan, että sanotaan, että nyt on elämä pilalla. Tässä ajattelen, että yhteiskunta tekee karhunpalveluksen uhreille. Koko uhri-sana on minulle vähän vaikea. Se tuntuu leimaavan hyväksikäytön kokeneita tavalla, josta iso osa kokijoista ei tunnista itseään, mutta ei kai heistä muinakaan voi puhua.

Julkaistu: 20.12.2018