”Menetän aikaa, menetän elämää” – Turvapaikkaa hakeva Reza Adib kertoo, millaista on elää Suomessa ilman henkilötunnusta
Afganistanilainen toimittaja Reza Adib on ollut pakomatkalla yhdeksän vuotta. Ennen Suomeen tuloa Adibin perhe asui Kreikan pakolaisleireillä rajuissa olosuhteissa. Suomessa Migri teki päätöksen käännyttää heidät takaisin Kreikkaan. Sitten tapahtui käänne.
Aamuisin Reza Adibilla on tapana sanoa vieressä heräävälle vaimolle, että hänelle ei kannata nyt heti puhua. Adibin täytyy olla hetki itsekseen, sulatella yön tapahtumia.
Joskus Adib ei nuku ollenkaan. Jos hän nukkuu, hän näkee yleensä painajaisia. Jos hän näkee painajaisia, hän saattaa huutaa.
Joskus hänen lapsensa puhuvat unissaan viereisessä huoneessa. Sitä on erityisen vaikea sietää, sillä siitä Adib päättelee, että lapset voivat huonosti.
Mutta Adib ajattelee, että hän on isä ja hänen tehtävänsä on kestää. Jos lapset näkisivät, ettei isäkään kestä, he menettäisivät toivonsa.
Adib sanoo, ettei hän elä. Eläminen tarkoittaa hänelle toisenlaisia asioita.
– Minä vain odotan. Odottamisella on toinen merkitys.
42-vuotias Reza Adib, 38-vuotias Fatima Mousavi ja heidän 11- ja 16-vuotiaat lapsensa ovat eteläisessä Suomessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, joiden tarina on poikkeuksellinen.
Oli kesäkuu vuonna 2020, kun Adib perheineen saapui Suomeen Helsinki-Vantaan lentokentälle Ateenasta. He olivat viettäneet Kreikan pakolaisleireillä kolme vuotta elämästään.
Yksi syy tulla Suomeen oli Fatiman sisko, joka perheineen asui pääkaupunkiseudulla. Sisko ei ollut pakolainen vaan eli Suomessa elämäänsä puolisonsa kanssa.
Oli muitakin syitä. Adib oli ammatiltaan tutkiva toimittaja, jolla oli tapana työntää nenänsä vaikeisiin aiheisiin. Hän ei ollut kotimaassaan eikä Etelä-Euroopassa turvassa.
Pakolaisleireillä Adib oli raportoinut turvapaikanhakijoiden kohtelusta ja ihmisoikeustilanteesta esimerkiksi BBC:n tutkivan journalismin ohjelmalle Panoramalle. Adibin perhe asui sekä Lesboksen saaren Moria-leirillä sekä Malakasan leirillä lähellä Ateenaa.
Leireillä olot olivat ankarat. Adibin ja Mousavin lapset olivat nähneet omin silmin, kuinka väkivaltaisia jotkut leirin ihmiset olivat. Seksuaalinen häirintä oli arkipäiväistä, rasismi tavallista. Kulttuuri, johon lapset leirillä kasvoivat, suosi vahvemman oikeutta.
Adibin perhe asui ensin hetken teltassa mutta muutti sitten konttiin, jossa oli mahdollisuus peseytymiseen. Kolmeen vuoteen Adibin ja Mousavin lapset eivät päässeet kouluun. Lääkkeistä oli pulaa. Ruokaa ja vettä ei aina heti saanut.
Morian leirillä Lesboksen saarella osa lapsista oli alkanut vahingoittaa itseään. Jotkut heistä tekivät itsemurhia. Lääkärit ilman rajoja -järjestö kertoi vuonna 2018, että järjestön tiimit todistivat viikoittain useita tällaisia tapauksia.
Kaikella tällä oli vaikutuksia Rezaan, Fatimaan ja erityisesti heidän lapsiinsa, jotka olivat vielä pieniä. Siksi Adib oli järjestänyt perheelleen lentoliput Helsinkiin.
Hän oli lukenut internetistä, että Suomi oli pieni maa, jossa sananvapaus oli vahva. Afganistanilaisia ei ollut Suomessa niin paljon kuin Saksassa, mutta kaiken kaikkiaan pohjoinen maa vaikutti hyvältä vaihtoehdolta uteliaan toimittajan perheelle.
Lentokentällä Adib sanoi suomalaiselle viranomaiselle, että he hakevat turvapaikkaa. Heidät vietiin ensin Helsingin Uudenmaankadun vastaanottokeskukseen.
Marraskuussa 2020 Maahanmuuttovirasto päätti, että Adibin perhe käännytettäisiin takaisin Kreikkaan. Migri oli jättänyt tutkimatta perheen kansainvälistä suojelua koskeneen hakemuksen, sillä perhe oli saanut kansainvälistä suojelua jo toisessa EU-maassa, Kreikassa. Lisäksi Migri linjasi, että perheelle asetettaisiin maahantulokielto Suomeen kahden vuoden ajaksi.
Adib valitti ratkaisusta hallinto-oikeuteen ja haki toimeenpanokieltoa käännytykselle. Oikeus ei sitä myöntänyt.
Oli kuitenkin vielä yksi oljenkorsi. Perheen oikeusavustaja laati kirjeen, niin sanotun yksilövalituksen, YK:n lapsen oikeuksien komitealle. Komitea linjasi, ettei perhettä saanut käännyttää Kreikkaan nyt, kun asia otettaisiin komitean käsittelyyn.
Siitä alkoi uusi, vuosien odotus Suomessa. Se jatkuu yhä.
Kysyimme Migristä Kreikkaan palauttamisen linjauksista ja kohtuullisesta odotusajasta. Pääset lukemaan tekstin tästä linkistä.
On ramadan, kun Adib ottaa vieraan vastaan kotonaan. Mousavikin on kotona, mutta lapset ovat koulussa. Molemmilla koulu sujuu Adibin mukaan oikein hyvin.
– Otatko kahvia vai teetä? Adib kysyy, vaikkei voi itse syödä tai juoda.
Lasten koulunkäynti on tärkeää koko perheelle, mutta siihen ilonaiheiden listaaminen jää. Adib on ahdistunut ja masentunut. Hän ei oikein edes osaa kertoa, miten hänen mielenterveytensä kestää tilannetta. Turhautunut, toivoton ja avuton hän ainakin on, mutta millä tavalla, sitä sanat pakenevat.
Koti on tavallinen kerrostaloasunto, jonka SPR on perheelle järjestänyt. Tilaa on kolmen huoneen ja keittiön verran. Asunto oli tyhjä, kun he saapuivat sinne noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Tavaroita on hankittu kotiin pikkuhiljaa, lusikka lusikalta. Haastatteluhetkellä tiedossa ei ole, kuinka kauan perhe saa asunnossa olla.
Ennen muuttoa nykyiseen kotiin perhe asui vastaanottokeskuksessa Lammilla, tai ”leirillä”, kuten Adib itse sanoo. Lammia edelsivät ajat Nihtisillan vastaanottokeskuksessa Espoossa.
Maahanmuuttovirasto kuitenkin päätti Nihtisillan vastaanottokeskuksen sulkemisesta talvella 2021. Virasto halusi säästää rahaa, sillä turvapaikanhakijoiden määrät Suomessa olivat laskeneet. Myöhemmin vastaanottokeskus avattiin uudestaan Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa Ukrainassa.
Adibin on yhä vaikeaa käsittää silloisen päätöksen taustoja. Hänen lapsensa olivat alueella koulussa ja perhe lähellä Mousavin siskoa. Adib tunsi maahanmuuttajia, jotka olivat työllistyneet pääkaupunkiseudulle esimerkiksi ravintoloihin ja maksoivat veroja Suomeen. Kotoutuminen oli hyvässä vauhdissa. Sitten monet vietiin täysin uusiin ympäristöihin. Kotoutuminen alkoi alusta.
Tässä ei ole mitään järkeä, Adib ajatteli.
Reza Adib syntyi vuonna 1982 Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin. Adibin vanhemmat olivat kotoisin vuoristoiselta seudulta Pohjois-Afganistanin maaseudulta. Uskonnollinen perhe muutti Iraniin, missä Reza eli lapsuutensa ja nuoruutensa.
Adib kuitenkin halusi ymmärtää juuriaan ja palasi aikuistuttuaan Afganistaniin. Hän päätyi tekemään journalismia televisiokanavalle.
Yksi juttuprojekti muutti hänen elämänsä. Adib oli päättänyt tutkia lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Hän löysi haastateltavakseen hyväksikäytön uhrin mutta sai pian kuulla ikäviä uutisia. Komentaja, jota juttu käsitteli, etsi Adibia. Adib käsitti olevansa hengenvaarassa.
Hän päätti lähteä ja mennä Iraniin.
Ei mennyt kauaa, kun hän huomasi jälleen olevansa vaarassa. Perheen piti jatkaa pakomatkaa. He lähtivät Turkkiin ja saapuivat maahan salakuljettajien avustuksella vuonna 2016. He ilmoittautuivat turvapaikanhakijoiksi. Eräs viranomaistapaaminen kuitenkin sai oudon käänteen.
Turvapaikanhakijoiden piti aina tiettynä aikana ilmoittautua paikallisen maahanmuuttoviranomaisen toimistolle Kırıkkalen kaupungissa, missä he oleskelivat. Yhdessä tapaamisessa Adib pyydettiin toiseen huoneeseen. Adib ymmärsi, ettei hän ollut turvassa. Oli taas pakko tehdä päätös. Perhe lähtisi Istanbuliin. Tällä kertaa heidän olisi yritettävä päästä Eurooppaan saakka.
Vuonna 2017 he saapuivat Kreikkaan Lesboksen saarelle.
”Minulle sanottiin, että lataa kortti verkossa. Se on hyvin tyypillinen ohje. Mutta en voi ladata korttia netissä, sillä minulla ei ole sosiaaliturvatunnusta.”
Fatima Mousavin valmistama tee höyryää lasikupissa. Mousavi on istunut mukana haastattelussa hetken mutta poistunut sitten olohuoneesta.
Reza Adib sen sijaan on tottunut puhuja. Kreikan pakolaisleireillä hän saattoi kommentoida leirien olosuhteita muidenkin turvapaikanhakijoiden puolesta kansainvälisille tiedotusvälineille, sillä hän osaa hyvin englantia.
Joka päivä vastaan ei tule niin kielitaitoista perhettä kuin Adibin perhe on. Kotona puhutaan farsia. Sen lisäksi lapset puhuvat paitsi sujuvaa suomea, myös englantia ja turkkia. Nuorimmainen on lisäksi aloittanut Suomessa saksan opinnot, vanhempi espanjan. Myös Mousavi puhuu auttavaa suomea, koko ajan paremmin. Adib itse osaa myös hieman arabiaa.
Adib ajattelee, että hänen lapsillaan voisi olla edessään upea elämä. Suomessa on monenlaisia koulutusmahdollisuuksia. Mutta varmuutta tulevaisuudesta ei ole.
Kenelläkään perheenjäsenellä ei ole Suomen sosiaaliturvatunnusta. Sen saa pääsääntöisesti vasta siinä vaiheessa, kun turvapaikanhakijalle myönnetään oleskelulupa. Siksi aivan tuiki tavallisten asioiden tekeminen on vaikeaa ja raskasta.
– Emme voi ostaa tavaroita internetistä. Television hankimme niin, että pyysimme Fatiman siskoa ostamaan sen meille Gigantista osamaksulla. Joka kuukausi maksamme hänelle pienen summan takaisin, Adib sanoo.
Adib kertoo, että perhe saa vastaanottorahaa yhteensä noin 980 euroa kuukaudessa. Mahdolliset työt vaikuttavat rahaan. Kun Adib opiskeli maahanmuuttajien koulutusohjelmassa Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa kuuden kuukauden ajan, hän oli apurahalla eikä siksi saanut muuta tukea.
Kerran perheen teini halusi päästä treenaamaan salille. Adib selvitti, mille kuntosalille lapsi pääsisi jäseneksi ilman sosiaaliturvatunnusta. Treenaaminen alkoi vaikuttaa mahdottomalta. Lopulta Adib löysin yhden kuntosalin, jonka omistaja ei ollut asiasta tarkka.
Toinen lapsista olisi halunnut liittyä jalkapallojoukkueeseen. Perhe haki joukkueesta paikkaa, mutta heille kerrottiin, että esimerkiksi vakuutusta varten pelaajalla olisi oltava sosiaaliturvatunnus. Lapsi ei päässyt mukaan joukkueeseen, mikä surettaa häntä.
Hiljattain Adib halusi ladata lasten bussikortteihin lisää rahaa, jotta he pääsisivät bussilla kouluun. Adib meni linja-autoasemalle lataamaan kortteja. Hänelle kerrottiin, että sinä päivänä järjestelmä ei toiminut.
– Minulle sanottiin, että lataa kortti verkossa. Se on hyvin tyypillinen ohje. Mutta en voi ladata korttia netissä, sillä minulla ei ole sosiaaliturvatunnusta.
Adibia häiritsee se, että hän ei ole saanut työtä. Hän on tuottelias toimittaja, joka on tottunut työskentelemään vaikeissa paikoissa. Suomessa hän on tehnyt dokumenttielokuvaa afganistanilaisista naisista kolmen vuoden ajan mutta ei ole saanut rahoitusta dokumentin viimeistelyyn. Apurahojen saaminen ilman henkilötunnusta on vaikeaa.
Materiaalin Afganistanissa on kuvannut hänen toimittajakollegansa. Tämäkin joutui lopulta perheineen jättämään Talibanin hallitseman maan.
Adib esittelee kotinsa olohuoneessa materiaalia läppäriltään. Videolla naiset laulavat, mikä on Talibanin sääntöjen mukaan kiellettyä.
– Kaunista, Adib sanoo.
Päätös tuli lokakuussa 2023. Korkein hallinto-oikeus linjasi, että Reza Adibin perheen tapaus täytyy palauttaa Migriin uudelleen käsiteltäväksi. Tuomioistuin katsoi, että oli arvioitava uudelleen, voidaanko perheelle myöntää oleskelulupa ulkomaalaislain 52 pykälän nojalla.
Pykälässä säädetään tilanteesta, jossa oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta hakijan terveydentilan, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi. Sen on tarkoitus olla viimekätinen peruste oleskeluluvan myöntämiselle.
Keskeistä oli, että korkein oikeus katsoi, että 52 pykälää sai soveltaa myös tilanteessa, jossa hakijalle oli jo myönnetty kansainväliseen suojeluun perustuva oleskelulupa toisessa EU-maassa.
Myös Migri oli muuttanut linjaustaan sen jälkeen, kun se oli tehnyt päätöksen Adibin perheen tapauksessa. Elokuussa 2023 virasto tiedotti verkkosivuillaan, että se myöntää oleskeluluvan yksilöllisestä inhimillisestä syystä lähtökohtaisesti kaikille Kreikasta kansainvälistä suojelua saaneille lapsiperheille ja raskaana oleville.
Syynä oli se, että palaaminen olisi lapsiperheille ja raskaana oleville ilmeisen kohtuutonta Kreikan julkisten palveluiden saatavuuden heikon tilanteen takia.
Muutaman päivän kuluttua Migri korjasi tiedotettaan: Oleskelulupaa ei myönnettäisikään lähtökohtaisesti kaikille Kreikasta turvapaikan jo saaneille turvapaikanhakijoille. Jokaisessa tilanteessa käytettäisiin ”yksilöllistä harkintaa”.
On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Reza Adib lähti Afganistanista. Ajan kuluminen on erityisen konkreettista ramadanin aikana. Odottaminen on välillä sietämätöntä.
Yksikin päivä odotusta tuntuu tuskaisalta, ja he ovat odottaneet jo vuosia. Adib on miettinyt, että siinä ajassa ehtisi aloittaa yliopistossa opinnot ja edetä tohtoriksi saakka.
Nyt Adibin perhe odottaa uutta ratkaisua Migriltä. Adib ei luota Migriin. Hänen mielestään Migrillä ei ole käsitystä siitä, millaista Kreikassa on.
– Menetän aikaa, menetän elämää, hän sanoo. Adib ottaa esiin arabiankielisen sanonnan: odottaminen on vaikeampaa kuin tapetuksi tuleminen.
Hän ajattelee, että hänen lapsensa eivät saa kunnolla apua niin kauan, kuin perhettä uhkaa palautus Kreikkaan.
Adib kertoo persialaisesta sananlaskusta, joka menee suurin piirtein näin: Köyhä mies on vihainen ja itkee, koska on nälkäinen. Vastaan tulee toinen mies, joka alkaa myös itkeä. Mies kysyy, miksi toinenkin mies itkee. Tämä vastaa: siksi, koska toisella miehellä on nälkä.
Mies vastaa, ettei hän tarvitse toisen kyyneleitä, vaan tämä voisi antaa hänelle palan leivästään.
Sitä toinen mies ei kuitenkaan tee.
”Toivon, että lapseni saavuttavat elämässä sen, mitä he toivovat, ja että he voivat olla turvassa.”Fatima Mousavi
On kysyttävä myös Fatima Mousavilta, miten hän voi. Adib lähtee hakemaan vaimoaan takaisin olohuoneeseen. Mousavi palaa sohvalle miehensä viereen. Hänkin on masentunut ja stressaantunut. Mousavi kärsii unettomuudesta eikä hänellä ole energiaa.
Mousavi huokaa syvään. Hän on huolissaan lapsistaan, sillä he kärsivät samoista ongelmista kuin Reza ja hän. Mousavi opiskelee suomea ammattikouluun valmistavalla kurssilla, koska haluaa saada välillä muutakin ajateltavaa.
Mitä Mousavi toivoo tulevaisuudelta?
Kysymys alkaa itkettää häntä, ja kyyneleet nousevat Mousavin silmiin. Hän kääntyy halaamaan miestään. Reza kääntää englanniksi, mitä hänen vaimonsa sanoo.
Fatiman oli pakko poistua haastattelun alussa olohuoneesta, sillä tämän oli vaikea kuunnella haastattelua. Mousavi ei halua joutua muistamaan, mitä heidän perheelleen on tapahtunut.
– Toivon, että lapseni saavuttavat elämässä sen, mitä he toivovat, ja että he voivat olla turvassa, Mousavi sanoo.
Mousavi on nähnyt, kuinka tärkeää toimittajan työ on hänen puolisolleen. Itse asiassa hän on itsekin kiinnostunut ammatista. Mousavi on alkanut ajatella, että ehkä hän voisi joskus haluta olla valokuvaaja.
Ehkä Adib ja hän voisivat jonain päivänä perustaa yhteisen yrityksen.
– Perheyritys, Mousavi sanoo sitten suomeksi.
Reza Adib muistaa vielä jotain ensimmäisestä Migrin puhuttelusta vuonna 2020. Hän sanoi puhuttelijalle jotenkin näin: Antakaa minun tehdä teidät ylpeiksi. Minä teen teille kunniaa työlläni.
Haastattelija saattoi hymyillä hieman. Mutta Adib ajattelee, että hän piti lupauksensa.
Adibin BBC:lle tekemä dokumenttielokuva koronaviruksesta Kreikan pakolaisleireillä kisasi erään kategorian finaalissa One World Media -dokumenttielokuvafestivaalilla Lontoossa vuonna 2021.
Suomessa Adib kirjoitti viime vuosina tekstiä siitä, miltä tuntuu antaa omat sormenjäljet viranomaisille milloin missäkin rajaseudulla. Viime vuonna Adib sai nähdä, kuinka hänen tarinansa muuttui teatteriesitykseksi.
Esitys kiersi lavoilla eri puolilla Eurooppaa, mutta Adib ei itse saanut matkustaa esityksen mukana.
Kun hänen ja belgialaisen kollegan Thomas Bellinckin teos The Voice of Fingers lopulta esitettiin Amsterdamissa dokumenttielokuvafestivaali IDFA:ssa syksyllä 2023, Suomi mainittiin. Kuluvana vuonna näytelmän käsikirjoitus valittiin hollanninkielisenä Shakespeare is Dead -festivaaliin. Suomi mainittiin taas.
Suomi mainittiin, koska esityksen tekijä oli Reza Adib, turvapaikanhakija Afganistanista.
