Turkisten paluu katukuvaan kertoo, että turvallisuuden tarve on noussut moraalisen puhtauden rinnalle – jopa edelle
Turkisten paluu ei tietenkään vapauta meitä eettisestä keskustelusta eläinten oikeuksista, kirjoittaa Teppo Turkki.
Kävelimme viikonloppuna poikani kanssa parinkymmenen asteen pakkasessa hengitys huuruten Helsingin Merisatamasta jäätyneen meren kautta Ursulan kahvilaan Kaivopuiston rantaan. Kahvilan jonossa edessämme seisoi kaksi naista pitkät minkkiturkikset päällään.
Käyntimme kruunasi sisään purjehtinut mallimaisen tyylikäs nuori nainen päässään aito turbaanityylinen hopeakettuhattu. Iso meikki ja silmillä valtavat aurinkolasit.
Turkiksia, hulmuavia, taiten tehtyjä hiuksia, ylikylläisiä ja kauas näkyviä olemuksia. Talvipäivän auringossa Helsingissä. Mitä on tapahtunut?
Missä ovat paheksujat ja kettutytöt? Turkisten julkinen näyttävä paluu alkoi oikeasti kiinnostaa.
”Muoti ei vain selitä maailmaa vaan se rekisteröi ajan muuttumisen ja ihmisten kokemat paineet.”
Ennakoijana seuraan kaikenlaisia pieniä merkkejä ja signaaleja. Kuten mitä tapahtuu muodissa eli tyylissä ja kulutuksessa.
Kun turkis palaa katukuvaan, isoäitien vaatekaapeista tai vintage-liikkeistä, kyse ei ole nostalgiaoikusta eikä hetken someilmiöstä.
Muotihan ei vain selitä maailmaa vaan se rekisteröi ajan muuttumisen ja ihmisten kokemat paineet. Muoti on aikakauden värähtelyjen rekisteröijä. Kun poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen maaperä yhteiskunnassa järisee, muodin pinta muuttuu.
”Ranskalaisessa sosiologiassa muoti ei ole ensisijaisesti vaate tai vaatekaappi vaan yhteiskunnallinen kieli.”
Turkiksen asema muodissa on ollut pitkään torjuttu ja sosiaalisesti kiistanalainen.
Luksusbrändit ja muotiviikot luopuivat aidosta turkiksesta 2010-luvulla eläinoikeus- ja ympäristösyistä. Julkinen mielipide leimasi turkikset eläinten hyväksikäytön symboliksi ja teki muodin valtavirrassa turkiksesta 2020-luvun alussa moraalisesti ongelmallisen ja lähes tabun.
Mutta ranskalaisessa sosiologiassa muoti ei ole ensisijaisesti vaate tai vaatekaappi vaan yhteiskunnallinen kieli. Turkiksen paluu ei tarkoita turkisten paluuta, vaan turkiksen edustaman merkityksen paluuta.
Elämmehän aikaa, jossa turvallisuus ei ole enää itsestäänselvyys. Euroopassa käydään sotaa, taloudellinen tulevaisuus on sumuinen, ilmastokriisi etenee ja yhteiskunnalliset instituutiot menettävät asemaansa.
Menossa on syvempi kulttuurinen reaktio turvattomuuteen.
Kun muoti on kevyttä, luotetaan siihen, että tulevaisuus on hallittavissa eikä ympäristö uhkaa. Nyt tämä luottamus murenee ja estetiikka muuttuu. Paino, paksuus ja suoja palaavat. Turkis palaa nimenomaan äitien ja isoäitien piisami- ja minkkiturkkeina.
Vintage-turkis ei lupaa parempaa tulevaisuutta, vaan tuo menneisyydestä varmuuden tunnetta nykyhetken epävarmuuteen. Samalla turkikset tuovat mukanaan ajan, jolloin valtaa ja vaurautta ei tarvinnut peitellä.
Kun yhteiskunta ei enää tunnu tasapuoliselta tai ennustettavalta, ei turkiksiin liittyvää vaurauden näyttämistä hävetä. Epävarmassa ajassa ei vaadita vaatimattomuutta vaan kykyä viestiä vaatteilla turvaa, asemaa ja näkyvää hallintaa.
Turkisten paluu ei tietenkään vapauta meitä eettisestä keskustelusta eläinten oikeuksista. Mutta turkikset kertovat, että turvallisuuden tarve on noussut moraalisen puhtauden rinnalle, jopa edelle.
Turkis palaa, koska maailma ei enää tunnu turvalliselta. Mutta tämä paluu on poliittisesti paljon kiinnostavampaa kuin yksikään Pariisin muotiviikkojen mainoskuva hopeakettuhatuista.
Kommentit