Image

Tuote nimeltä rockabilly



Tuote nimeltä rockabilly

Kolumni | Imelda May ryhtyi kokonaisen genren sisäänheittäjäksi, kirjoittaa Mikko Aaltonen.
Teksti Mikko Aaltonen

 ’Sinulla on lahjoja. Lopetat vain tuon rockabilly-touhun, niin urasi lähtee lentoon kuin raketti.”

Irlantilainen laulaja Imelda May muisteli pari vuotta sitten The Guardianissa uransa alkua. ”Musabisneksen sedät varoittelivat, että rockabilly on kuin kuoleman suudelma, se ei tule myymään.”

May ei kuunnellut, eikä olisi kannattanutkaan: Mayn toinen albumi Love Tattoo nousi vuonna 2007 suoraan Irlannin listaykköseksi ja kolmas albumi Mayhem vuonna 2010 sekä Irlannin listaykköseksi että Britannian top-kymppiin. Levyä myytiin pelkästään Euroopassa yli puoli miljoonaa kappaletta. Luvut eivät ole mitään verrattuna U2:een mutta rockabilly-levylle ne ovat poikkeuksellisia.

Sittemmin May on esiintynyt Barack Obaman yksityisbileissä, ja hänen faneihinsa kuuluvat muun muassa kitaristilegendat Jimmy Page ja Jeff Beck. Yli kolmenkymmenen vuoden takaisen maailmanlaajuisen rockabilly-villityksen jälkeen alalla on riittänyt lahjakkaita yrittäjiä, mutta Mayn lisäksi vain harvat ovat onnistuneet riuhtaisemaan rockabilly-juurisen rockin syrjäytymisvaarasta hetkeksi takaisin valtavirran liepeille – viimeisimpänä ruotsalaiset Fatboy ja John Lindberg Trio.

On siis kaikki syyt olettaa, että Mayn tuore Tribal on levy, joka todella näyttää, kuinka tuo temppu tehdään. 

Käytännössä May tekee uudella levyllään rockabillylle saman kuin Quentin Tarantino teki vanhoille eksploitaatioelokuville ja Amy Winehouse alkuperäiselle soulille: koristaa tyylin sopivalla määrällä modernia tuotannollista pintakuorrutusta ja värimaailmaa.

Sisällöllistä hajurakoa edelliseen Mayhem-hittilevyyn on otettu ja tyylikirjoa karsittu maltillisemmaksi. Musiikillinen kaari ei enää rönsyile r’n’b:hen, swingiin ja countryyn, vaan pääosin mennään Eddie Cochranin rokkaavimmista kappaleista ponnistavalla nopeatempoisella perus-rock’n’rollilla. Jotkin kappaleista voisivat melkein olla Roadrunner-ajan Hurriganesia taitavammalla rytmiryhmällä ja läskibassolle sovitettuna.

Tribal huokuu taitavaa tuotteistamista. Samalla levyssä kiteytyy alkuperäisen rockabillyn ja sen nykyjohdannaisten ero: siinä missä alkuperäinen asia oli eräänlaista kansanmusiikkia, neo-rockabilly on poppia. Tribalin pelastaa se, että levyn konsepti ja estetiikka ovat alusta loppuun artistin omaa käsialaa. Tribal ei ole korni kitsch-sarjakuva, vaikka lähes jokainen levyn ostava ymmärtää, että lopulta sekin on biker-takissa leikitty roolileikki.

Rockabillyn ympärille rakentunut kultti on ammentanut uskottavuutensa epämääräisiksi jäävistä ”autenttisuudesta” ja ”epäkaupallisuudesta”. Oletusarvon mukaan rockabilly on – kuten punk, johon rockabillyä on viime vuosina yhä useammin verrattu – ”aidompaa” kuin vaikkapa Idols-tähtien uudet levyt.

Näin siitä huolimatta, että jokainen sadoista rockabillyn ”primitiivisten ja rajujen” alkuperäislevytysten esittäjistä halusi ensisijaisesti tehdä elvikset ja hankkia vaaleanpunaisen Cadillacin. Mieluummin kuin kapinallisia, he olivat viihdyttäjiä. Juuri sellainen tahtoo myös Imelda May olla uudella levyllään. Aivan kuin May olisi halunnut rakentaa Tribalista varman sisäänheittotuotteen rockabillyyn, helposti tarttuvan koukun kaikille, jotka ovat tyylistä orastavasti kiinnostuneita. Levyn taitavasti soitettu nopeatempoinen perus-rock’n’roll tuskin vieraannuttaa lajityypin ystäviä, mutta ei se toisaalta tarjoa mitään uuttakaan.

Jos May onnistuu nousemaan valtavirran tuntemaksi tyyli-ikoniksi, hän vetänee imussaan uutta yleisöä tyylin pariin. Jos hän epäonnistuu, tappio jää yksin hänen harteilleen.  

Eikä sekään oikeastaan muuta mitään. Onhan rockabilly-väki kovin tottunut ja halukas katselemaan valtavirran popmaailmaa vähän sivusta. ■

211 | Kesäkuu 2014

Julkaistu: 28.5.2014