Tuomas Iisalo on NBA-myrskyn keskellä – ”Kiehtovimpia valmennuksellisia kysymyksiä Suomessa koskaan”
Kun Tuomas Iisalo kirjoitti viime vuonna Aitiossa empatiasta ja paranoiasta, teksti saatettiin lukea vain valmennusfilosofian avaamisena. Memphis Grizzliesissä monista noista sanoista on tullut nykyhetkeä ennakoivia. NBA:n tähtikultin keskellä suomalaisvalmentaja maksaa hintaa periaatteistaan – mutta kenties täysin tietoisesti.
Aition linjaus on omaäänisten tekstien sarja, jossa Petteri Sihvonen ja Samuel Savolainen ottavat kantaa urheilun polttavimpiin ja moniulotteisimpiin kysymyksiin.
On paikkoja, joihin suomalaissyntyisen valmentajan ei ajateltu koskaan edes pääsevän. NBA oli vuosikymmeniä yksi niistä. Kyse on miljardibisneksestä. Kyse on pelistä, jossa supertähtien mielialat heiluttavat lopputulosta kenties jopa enemmän kuin pelifilosofia.
Silti Euroopan kentät läpi valmentanut Tuomas Iisalo on nyt keskellä NBA:n tähtikulttia Memphis Grizzliesin päävalmentajana.
Yhden asian Iisalo on tehnyt heti selväksi. Hän ei ole lähtenyt teeskentelemään tai mukautumaan – vaan olemaan oma itsensä ja myös uskollinen itselleen. Hän on lähtenyt päävalmentajaksi omilla periaatteillaan ja näkemyksillään, eikä ole ollut valmis tinkimään niistä. Kivutonta se ei ole ollut.
Iisalon pelitapaan kuuluu esimerkiksi laaja rotaatio ja nopearytminen peluutus, mikä eroaa NBA:lle tyypillisistä taktisista ratkaisuista. Kritiikkiä on tullut.
Monet asiantuntijat ovat varoittaneet, että Iisalon metodi voi johtaa kitkaan paljon enemmän peliaikaa tyypillisesti saaneiden tähtipelaajien kanssa ja vaatii aikaa, jotta tulokset näkyvät tulostaululla.
Kitkaa, jopa hauraasti kytevää liekehdintää, on jo nähty. Esimerkiksi Memphisin tähtipelaaja Ja Morant on osoittanut julkisesti tyytymättömyyttään valmennuksellisia ratkaisuja kohtaan.
Tästäkään huolimatta Iisalo ei ollut valmis tinkimään periaatteistaan.
Hän ei ole huojunut joka tuulessa, vaan on halunnut määrittää tuulen suunnan. Juuri tämä tekee hänen tarinastaan Memphis Grizzliesin päävalmentajana kiinnostavan.
Samalla on jo ehditty kysyä: voiko Iisalo edes voittaa tätä taistelua?
”Iisalo kirjoitti, että konfliktit ovat joukkueurheilussa väistämättömiä, eikä epämukava tunne ole syy jättää korjaamatta joukkueelle haitallista toimintaa.”
Kun Tuomas Iisalo kirjoitti viime keväänä Aitiossa maineikkaan kirjoituksensa empatiasta ja paranoiasta, teksti saatettiin lukea vain kirjoituksena Iisalon valmennusfilosofiasta.
Iisalon teksti on monisäikeinen. Se oli kuvaus muun muassa siitä, millaiseksi huippuvalmentaja voi kasvaa Euroopan kentillä: tarkkailevaksi, vaativaksi ja rehelliseksi – jopa pelottomaksi.
Useita kuukausia myöhemmin noustessaan Memphis Grizzliesin apuvalmentajan paikalta päävalmentajan paikalle, Iisalon tekstin voi lukea myös eräänlaisena ennakoivana käsikirjoituksena – jopa puoliprofeetallisena.
Näin Iisalo kirjoitti:
"Yksi tärkeimmistä asioista, minkä olen joutunut pakottamaan itseni oppimaan, on ollut konfliktien kohtaaminen. Konfliktit joukkueurheilussa ovat lopulta väistämättömiä. Niitä voi tulla lukemattomista asioista.
Tajusin Saksassa valmentaessani, että se ei ole tärkeää millainen tunne minulla on vatsanpohjassa kohdatessani toisen ihmisen ennen epämiellyttävien asioiden läpikäymistä. Sillä sen sijaan on merkitystä, miten tulos tehdään siinä kulloisessakin ympäristössä.
Aloittaessani päävalmentajan urani, olin epävarma mahdollisissa konfliktitilanteissa. Kokemuksen kautta olen oppinut, että se ei ole mikään syy olla korjaamatta joukkueelle haitallista käytöstä, vaikka saattaisin olla epävarma pelaajan reaktiosta. Silti saatoin miettiä, että entä jos tuo pelaaja hyökkää minua vastaan?
Vastaus löytyi, kuten usein, substanssiosaamisesta. Pelimme sisäinen logiikka tuli olla loppuun asti mietitty, jotta siitä ei löytyisi sisäisiä epäjohdonmukaisuuksia. Käänsimmekin tilanteen päälaelleen: pelaajien tehtävä oli löytää pelitavasta epäloogisuuksia, jotka korjaamalla pystyisimme vahvistamaan entisestään joukkueemme pelaamista.
Tietysti on myös ihmisiä, jotka eivät edes halua kuulla totuutta. Eihän kukaan nauti kuulla siitä, että kerron pallonmenetyksesi aiheuttaneen meille tappion.
Totuus ei kuitenkaan muutu, vaikka sen jättäisi kertomatta. Olisi helppoa perustella asia itselleen niin, että suojelin pelaajaa – tai mikä vielä onnettomampaa, suojelisin itseäni. Voisi väittää itselleen, että pelaajalla saattaisi sulaa itseluottamus tuollaisessa tilanteessa.
Pitäisi kuitenkin miettiä mistä itseluottamus koostuu. Kokemukseni on, että toinen ihminen ei sitä pelaajalle voi antaa. Valmentajan tehtävä on luoda päivittäinen toimintaympäristö, jossa kohdatut haasteet ovat suurempia kuin otteluissa. Selättämällä haasteet omassa ympäristössään pelaaja todistaa itselleen – ja muille joukkueen jäsenille – olevansa kyvykäs.
Toinen olennainen osa on paineiden tulokulma: Ainoa tapa suoriutua kaikkein haastavimmissa tilanteissa on kokea sisäinen paine tehdä työnsä mahdollisimman hyvin suurempana, kuin ulkoinen menestymispaine. Se auttaa keskittymään siihen mikä on olennaista, eikä ulkopuoliseen kohinaan.
On ehkä ajan kuvakin, että mieluummin tänä päivänä kerrotaan mukavia valheita kuin kohdataan epämiellyttävä totuus.
Siksi olemme pyrkineetkin luomaan joukkueissamme ilmapiirin, jossa asiat voidaan puhua rehellisesti ja kaunistelematta. Vaikka se tekee kipeää, on tärkeää pystyä myöntämään, tai kuulemaan, jos pelisuunnitelmamme oli paska ja se petti meidät.
Samalla odotan, että pelaajankin täytyy ymmärtää palaute, jos tarvitsemme muutosta hänen käytökseensä kentällä tai ulkopuolella. Sillä jos emme anna sitä tietoa, miten voisimme odottaa, että hän muuttaisi sitä intuitiivisesti. Valehtelisin itselleni.
Vaikka se kuulostaa raa’alta, niin pyrkimyksenä on luoda turvallinen ympäristö, jossa on ihan okei näyttää hölmöltä ja epäonnistua yrittäessään tehdä joukkueen kannalta hyödyllisiä tekoja. Jos joku ei toteuttanut rooliaan, voimme sanoa suoraan, että se oli alku sille, että korttitalomme lysähti. Kysymys on siitä, onko valmis uhraamaan tilapäisen mukavuuden tunteen sen eteen mitä on halunnut saavuttaa koko uransa ajan?
Sen olen oppinut, että vaikka pelaaja saisi palautteen kohdatessaan pienen tunteenpurkauksen, se hinta pitää maksaa. Ongelma ei katoa vaikenemalla, päinvastoin, se kehittyy jatkuvasti pahemmaksi."
”Pelaajien ei ole tarkoitus olla koneita, mutta tunneperäisyyden vaikutusta pyritään minimoimaan.”
Kuulostaako tutulta? Aivan kuin Iisalo ei olisi vain ajautunut ”konfliktiin” Memphis Grizzliesissä, vaan tiennyt ennakoiden mitä tuleman pitää. Samalla hän on hyväksynyt maksamaan siitä hinnan.
Kuten sanottua, NBA:ssa on viime kuukausina kohistu Iisalon ja tähtipelaaja Morantin välisestä kitkasta, jopa välirikosta. Marraskuun alussa tilanne oli käsinkosketeltava.
Morant arvosteli valmennusta julkisesti, sai yhden ottelun pelikiellon joukkueelle haitallisesta käytöksestä ja totesi paluunsa jälkeen, ettei tunne iloa koripallon pelaamisesta.
Pelien aikana raportoitiin, että kaksikon välinen kommunikaatio oli lähes olematonta. Samaan aikaan tulostaulu näytti rumaa kieltä: ensimmäisestä viidestätoista ottelusta Memphis voitti vain neljä.
Paine kasvoi. Monessa NBA-organisaatiossa tämä olisi ollut hetki perääntyä.
Iisalon tekstissä tällainen ajattelu kuitenkin torpataan heti. Iisalo kirjoitti, että konfliktit ovat joukkueurheilussa väistämättömiä, eikä epämukava tunne ole syy jättää korjaamatta joukkueelle haitallista toimintaa.
Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun Morant jäi sivuun loukkaantumisen vuoksi. Tähden poissaolo ei tuonut helpotusta mediapaineeseen, mutta se toi näkyviin jotakin muuta: joukkueen – ja tulokset.
Marraskuun puolenvälin tienoilla rasittaneen viiden ottelun tappioputken jälkeen Memphis on voittanut kymmenestä seuraavasta ottelusta seitsemän. Sports Illustrated kuvasi joukkuetta vakaammaksi verrattuna Morantin johtamaan versioon.
Tämä vastaa suoraan sitä, mistä Iisalo kirjoitti Aitiossa. Hän pyrkii rakentamaan joukkueen, joka on teflonia tunnekuohuille. Joukkueen, joka toistaa voittavia pelitekoja riippumatta siitä, kuka on kentällä. Pelaajien ei ole tarkoitus olla koneita, mutta tunneperäisyyden vaikutusta pyritään minimoimaan.
Oman mausteensa tuo, että joukkue voitti paljon enemmän kuin hävisi, kun kiukutellut tähtipelaaja Morant oli sivussa.
”Moni ennen Iisaloa on epäonnistunut. Useimmat ovat taipuneet. Iisalo ei silti näytä olevan valmis tinkimään periaatteistaan.”
Iisalolla on jälleen käsissään uusi haaste. Morantin palatessa 12. joulukuuta Grizzlies hävisi Utah Jazzille, ennakkoasetelmat huomioiden heikommalle joukkueelle.
Onko joukkue parempi ilman supertähteään – ja mitä tästä voi seurata? Sitä tarkkaillaan seuraavaksi. Se riippuu pitkälti Iisalon johtamisesta ja Morantin sietokyvystä kestää epävarmuutta. Kuinka saada aikaan resepti, jossa kaikki voittavat?
Jokainen päävalmentaja on tässä asetelmassa ahtaalla: NBA:ssa organisaatio harvoin valitsee valmentajan tähden yli. Se on yhä rahakkaampien palloilun huippusarjojen luonnonlaki.
Tätä taistelua Iisalo käy suomalaisena valmentajana NBA:n tähtikultin ytimessä. Hänellä ei ole NBA-pelaajataustaa takanaan, eikä juurikaan sisäpiirin poliittista pääomaa. Päinvastoin, hänet olisi filosofisena eurooppalaisena helppo leimata hihhuliksi, joka ei ymmärrä, mihin on tullut.
Moni ennen Iisaloa on epäonnistunut. Useimmat ovat taipuneet. Iisalo ei näytä olevan valmis tinkimään periaatteistaan.
Se ei takaa menestystä NBA:ssa. Lopulta tulokset ratkaisevat, eivätkä nekään välttämättä riitä. Potkut ovat aina mahdollinen lopputulos.
Ei ole kuitenkaan merkityksetöntä, miten tähän pisteeseen on tultu.
Iisalo kirjoitti Aitiossa, että urheilua ei voi petkuttaa. Peli antaa aina lahjomattoman palautteensa. Nyt palautetta tulee kaiken aikaa.
”Viime kädessä on vain hän – yksin päätöstensä kanssa.”
Kukaan ei vielä tiedä, miten tämä tarina päättyy. NBA:ssa jo se, että uskaltaa toimia omilla periaatteillaan, on pieni voitto itsessään.
Asialla on myös kääntöpuolensa: Iisalo voi pysyä uskollisena itselleen, mutta lopulta vain tulokset näkyvät taululla ja tilastoissa. Lopputulos merkitsee huippu-urheilussa – ja sillä liukkaalla köydellä myös Iisalo taiteilee.
Iisalo onkin tällä hetkellä eräs yksinäisimpiä ihmisiä maan päällä. Siinä eivät edes läheiset mentorit auta. Viime kädessä on vain hän. Yksin päätöstensä kanssa.
Tosin Iisalo on yksin enemmän kuin suurin osa maailman joukkuepallopelivalmentajista on porukassa.
Sopii muistaa, että kompromissiton valmentajuus on vienyt Iisalon absoluuttiselle huipulle. Miksi hän nyt myisi nahkansa ja alkaisi viljellä laimennettua vesivelliä vastoin omia periaatteitaan?
Vain yksi asia on varmaa: tämä on yksi kiehtovimmista – ellei kiehtovin – valmennuksellinen kysymys, jota Suomessa on koskaan seurattu.
Joko Iisalo taittaa tähtikultin – tai tähtikultti taittaa hänet.
