Tuomas Enbuske: Olen kehittänyt sosiaalisen median, jossa ihmiset näkevät kasvotusten

Rakastan sosiaalista mediaa. Se on antanut äänen niille, joita 80-luvulla haastatteli korkeintaan Hannu Karpo. Tai Kansanradio, suomalainen Facebook. Maikkarin Hannu Karpo oli nero. Ohjelma on kestänyt aikaa paljon paremmin kuin 80-luvun Yleisradion pierun- ja tupakanhajuiset asiaohjelmat. Ylen ohjelmat olivat outo yhdistelmä moralismia ja auktoriteettiuskoa. Karpo taas oli 80-luvun todellinen anarkisti.

Ylellä oli Leif Salmén. Jaksan edelleen katsoa uusintana Elävästä arkistosta hänen nerokkaita haastattelujaan. Jostain syystä kommunistit ovat usein parhaita politiikan toimittajia, vaikka ovat poliittisesti täysin väärässä. Jos olisin tv-kanava, yrittäisin ostaa Timo Soinin poliittisen uran loputtua poliittiseksi toimittajaksi.

Demokratiaa

Sosiaalinen media on sitä demokratiaa, mitä jo 60-lukulaiset huusivat. Nyt tämä sama eliitti ei tykkää, ja näin leuhkii moni muukin eliitin edustaja. Tietysti, koska se on antanut julkista tilaa muillekin kuin eliitille. Jopa tasavallan presidentti leuhki sillä, ettei ole siellä aktiivinen.

Vielä 80-luvulla tv:ssä esiintyvät oikeistolaiset ja vasemmistolaiset olivat vain pintapuolisesti eri mieltä. Oikeasti he olivat käyneet samat eliittikoulut ja yliopistot. He puhuivat samaa yliopistokieltä ja vain näyttelivät julkisuudessa olevansa eri mieltä.

Tutkimukset osoittavat, että ihmisen on helpompi olla vihainen somessa, koska emme näe toistemme silmiä. Siksi olen kehittänyt sosiaalisen median, jossa näemme toistemme kasvot. Olen alkanut järjestää kotonani vapaamuotoisia filosofisia salonkeja. Oleellisinta on kutsua paikalle hyvin erilaisia ihmisiä. Tai siis fiksuja ihmisiä, mutta sellaisia, joiden maailmankuvat poikkeavat. En halua glorifioida alkoholia, mutta kyllä kunnon viinikaapin täyttäminen auttaa.

Koska tunnen jos jonkinlaista friikkiä, paikalla on vasemmistolaista, kokoomuslaista, anarkistia, persua ja sinistä, äänestämätöntä, cheerleaderia ja taiteilijoita. Kun ensimmäisen kerran kutsuin ihmisiä kotiini, minua jännitti. Mitä jos ne hakkaavat toisensa? Kävi tismalleen päinvastoin. Juuri ne, joista ei olisi ikinä uskonut, alkoivat bondata. Yllättäen ihmiset haluavatkin löytää sitä, mikä yhdistää.

Uskokaa tai älkää, jokainen poliittinen toimija fasistista vihreään haluaa parempaa maailmaa. Heidän analyysinsa on kuitenkin erilainen.

En ole ujo, mutta en osaa olla isoissa ihmisryhmissä. Juuri siksi haluan rokottaa itseni ihmispelkoani vastaan ja mennä epämiellyttäviin paikkoihin. Kun kutsun ihmisiä kotiini, vastuu kaikkien viihtyvyydestä on minulla.

Olen siis masokisti. Eikä bileissäni ole turvasanaa.

Pitääkö hullun kanssa jutella?

Oman sosiaalisen mediani tulokset ovat olleet uskomattomia. Vasemmistolainen feministiystäväni jutteli pitkään Hommafoorumin perustajan kanssa ja tuli sanomaan minulle, että miten ihmeessä tuo aiemmin pahana pitämäni ihminen voi olla noin mukava ja älyllinen. Sinisten keskeinen vaikuttaja taas vaikuttui ”kulttuurimarxilaisen” järkevistä argumenteista.

Ei ole olemassa ideoita, joita ei saisi sanoa ääneen. Ääliömäisiä argumenttejakaan ei pitäisi tehdä laittomaksi, ei edes rasistista puhetta tai holokaustin kieltämistä.

Haastattelin tohtori ja psykologi Pekka Sauria kouluampumisten jälkeen ja kysyin häneltä, mitä tehdä, jos koulutoveri alkaa uhkailla kouluampumisella. Pitääkö mielisairas idea vaieta vai pitääkö hullun kanssa jutella?

Sauri oli ehdottomasti sitä mieltä, että pitää keskustella. Niin kammottavalta kuin se tuntuukin, tyypiltä pitää tivata perusteita. Silloin hän ei jää päänsisäiseen kuplaansa. Silloin kouluampuminen jää todennäköisemmin tekemättä.

Dialogi on sitä, että myös epämiellyttäviä ajatuksia pitää kuunnella. Hulluinta on, että hullujen ajatusten esittäjät ovat joskus myös oikeassa.