Tuolileikki urheiluvallan ytimessä on käynnissä – puhujien ohella on huomioitava myös ne, jotka ovat nyt hiljaa
Tapio Korjus, Mika Poutala ja Erkka Westerlund ovat olleet vaiti Pariisin olympialaisten tulikivenkatkuisessa jälkipyykin pesussa. Se ei ole yllätys, mutta sille lienee syynsä.
Pariisin olympialaisten jälkipyykin pesu on saanut jo liki absurdeja mittasuhteita. Jari Kupila kertoi jo Aitiossa ansiokkaasti myös muiden suurien urheilujohtajien maineessa olevien henkilöiden unohtamisesta ja huonomuistisuudesta.
Kupilan kirjoituksen jälkeen Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori on sivallellut esimerkiksi olympiakomitean ensimmäistä varapuheenjohtaja Susanna Rahkamoa ja huippu-urheilun muutosryhmän työtä.
Rahkamo puolestaan näytti tekevän pesäeroa Vapaavuoreen toteamalla, että Suomella ei ole huippu-urheilustrategiaa, vaikka on tietysti ollut urheiluvallan ytimessä itsekin. Suomesta palloilun johtavana Pohjoismaana höperehtinyt Henrik Dettmann ja Kalervo Kummolakin ovat esittäneet omat tyylinäytteensä.
Huippu-urheiluyksikön johtaja Matti Heikkinen on Vapaavuoren ohella todennut A-studion lauteilla, että hänkään ei ole ”lainassa” olevaa pestiään jättämässä niinkin loogisella perusteella kuin että ”urheilussa ei ole tapana antaa periksi”.
Absurdeimmasta päästä näyttää olevan myös se, että Olympiakomitean puheenjohtaja Vapaavuoren leiviskällä on ollut esimerkiksi aitajuoksija Annimari Kortteen someriitojen setvimistä ja pyydellyt X:stä tuttua yksityishenkilöä esittämään anteeksipyyntöä. Voi vain miettiä, että millainen tapahtumaketju on ollut taustalla, että tällaiseen on päädytty.
Nyt nähty näytelmä juonikäänteineen ei ole ollut juuri kenenkään eduksi.
Olympialaisissa huomion ovat varastaneet ne, jotka ovat puhuneet, mutta aina on kiinnitettävä huomiota myös siihen, ketkä ovat olleet hiljaa. Se, että osa porukasta vaikenee, on olemassa myös syy.
Se on tuttu pelikirja, kun esiintymisessä julkisuudessa koetaan oman aseman kannalta epäsuotuisaksi ennen käynnistyvää tuolileikkiä. Strategia herättää kuitenkin mietteitä, sillä tuosta porukasta saatetaan leipoa taas seuraavia johtajia.
Yksi kovin vähän esillä Pariisin jälkimainingeissa ollut hahmo on Tapio Korjus. Jo maaliskuussa Yle on uutisoinut Korjuksen haastavan Vapaavuoren Olympiakomitean puheenjohtajakisassa.
Korjus on itse Olympiakomitean varapuheenjohtaja, ollut keskeinen hahmo huippu-urheilun muutostyöryhmässä ja toiminut vuosikaudet urheiluvallan ytimessä. Se saa miettimään, että tältäkö suunnalta vastaus löytyy?
Jos Korjus nähdään ratkaisuksi ja hahmoksi, jolla on oikean muutoksen avaimet käsissään eikä nykyjärjestelmän vartioijan roolia, miksi hän on piilotellut ratkaisuja näin kauan?
Aition kahdesta hyvästä lähteestä saama tieto on, että jo nyt on liikkeellä puhetta, että Vapaavuori voitaisiin siististi sijoittaa myös Helsingin pormestariksi olympiakritiikin jälkeen. Tiedä häntä, mutta istuva pormestari Juhana Vartiainen ilmoitti keskiviikkona ettei aio hakea jatkokautta.
Toinen keskeinen hahmo, jota ei ole julkisuudessa Pariisin jälkeen näkynyt on Olympiakomitean hallituksen urheilijajäsen Mika Poutala. On uutisoitu, että RKP:n Sandra Bergqvist toimii liikunta-, urheilu- ja nuorisoministerinä vain ensimmäiset kaksi vuotta, jonka jälkeen salkku siirtyy kesällä 2025 kristillisdemokraattien edustajalle, jollainen Poutala on.
Kukahan voisi tulla kyseeseen?
Kolmas hahmo, joka nähtiin Pariisissa olympiajoukkueen asussa on Olympiakomitean hallituksen varajäsen Erkka Westerlund. Westerlund toimii myös Olympiakomitean osaamisen kehittämisen sparriryhmän puheenjohtajana, jota tosin pienellä kyselykierroksella luonnehditaan toiminnaltaan lähinnä näennäiseksi.
Westerlund on toiminut myös valtion rahaa saaneen Meidän urheilu -hankkeen veturina, jonka aikaansaannoksia harva osaa sanoa. Hankevastaava Henna Tanhuanpää kommentoi kirjoituksessaan työn sisältäneen ”runsaasti kohtaamisia, erilaisia vuorovaikutustilanteita ja oppimista.” Hanke on saanut valtion tukea kuusinumeroisen summan.
Erään urheilujohtajan mielestä hanke on "paraatiesimerkki" siitä, miksi ongelma suomalaisessa urheilussa ei ole rahan vähyys, vaan miten sitä käytetään. Eräs sisäpiiriläinen totesikin hankkeeseen viitaten yleisellä tasolla, että ”kun halutaan yhdistyksen yleiseen toimintaan resurssia, niin yksi kikka on keksiä näitä hankkeita, jos yleisavustusta ei saada tarpeeksi.”
Westerlund oli myös huippu-urheilun muutostyöryhmän viidestä alkuperäisestä jäsenestä Korjuksen ja Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön nykyisen varajohtaja Leena Paavolaisen – joka hänkin leijailee ongelmallisesti aivan liikaa erään arvion mukaan huomiolta piilossa – ohella. Suomen Kuvalehden vuonna 2016 julkaistun selvityksen mukaan hankkeeseen kului yhteensä 2,6 miljoonaa euroa valtion rahaa, joista henkilöstökulujen osuus oli lähes 70 prosenttia.
SK:n mukaan HuMun viiden varsinaisen jäsenen keskimääräiset kuukausiansiot olivat sivukuluineen noin 11 500 euroa ja myöhemmin Olympiakomitea paransi vielä palkkatasoa tarjoamalla autoedun. Työryhmän aikaansaama tulos ja rahankäyttö on tunnetusti saanut osakseen musertavaa kritiikkiä. Westerlund kuitenkin liukeni muutostyöryhmästä ennen pahinta kritiikkivyöryä Jokereihin valmentamaan.
Westerlund toimii myös TPS:n hallituksessa ja Suomen Ammattivalmentajat ry:n puheenjohtajana.
Valmentajien sanansaattaja Westerlund puhunut julkisuudessa valmentajien arvostuksesta, mutta samalla melko pahalta näyttää se, että viimeisen viiden vuoden aikana TPS:ssä on päävalmentajaa on vaihdettu kuin paitaa. Viiden viime vuoden aikana on nähty peräti viisi päävalmentajaa.
Eräs huippuvalmentaja esittikin aiheellisen kysymyksen, että kuinka monessa paikassa yksi ihminen voi olla "kehittämässä" samalla kun näytöt ovat viime vuosilta ristiriitaisia?
Vaan väistääkö Jääkiekkoliiton puheenjohtajakisassa hopealle jäänyt Westerlund vieläkin kriittisen huomion?
Kaikki edellä mainittu ei ole lisännyt luottamusta suomalaiseen urheilujohtamiseen – vaan vienyt sitä. Näyttää siltä, että Pariisin olympialaisissa tapahtuneessa mitaliputken katkeamisessa on ollut vain yksi hyvä puoli: se on läpivalaissut miten kisat eivät olleet vain urheilun vaan myös urheilujohtamisen – sisäinen ja ulkoinen – kriisi.
Urheilu on näyttäytynyt entistä voimakkaammin poliitikkojen harrastusleikiltä, johon tietyt hahmot päästetään mukaan lähettämään konsulttilaskujaan.
Penkkiurheilijoille jää sentään vielä jännitettävää. Kenelle vallan tuolileikissä löytyy hienoin valtaistuin – ja kenen jalkojen alta viedään matto?
