Kalervo Kummolan, Henrik Dettmannin ja Susanna Rahkamon käsiä pesevät puheenvuorot paljastavat urheilukeskustelun ylikuumentuneen tilan
Keskustelu huippu-urheilun tulevaisuudesta on karannut kiihkeäksi huuteluksi, jota leimaavat itse kunkin puhujan ylikierrokset, huonomuistisuus, todellisuudentajun hämärtyminen sekä olennaisen unohtaminen.
Viime päivinä on alkanut tuntua siltä, että Suomen urheiluväki on menettänyt menestyksen ohella otteensa myös todellisuudesta. Niin harhaista on aivan täysjärkistenkin urheiluihmisten esiintyminen.
Porukka käy ylikierroksilla. Lisäksi tunnelmaa leimaa vimma ratkaista tilanne syntipukkeja nimeämällä, erottamisilla ja itse kunkin äänessä olevan tahon omaa vastuuta asioiden tilaan häivyttämällä.
Keskustelu kulkee myös urille, jossa taas kerran kaikki ongelmat tuntuvat ratkeavan organisaatiomuutoksilla ja uusilla järjestelmillä, joita johtamaan etsitään jostakin joku kaikki tietävä superjohtaja. Ja mikä koomisinta, tätä superjohtajaa tunnutaan hakevan porukasta, jotka ovat keskeisesti olleet nykyistä sekamelskaa leipomassa.
Jos keskustelu jatkaa karkailua tähän suuntaan, on Suomen huippu-urheilu painelemassa täyttä höyryä kohti uusia hölmöyksiä.
Sen sijaan että puhuttaisiin huippu-urheilun tarpeista, kiivaillaan henkilöistä ja järjestelmästä. Samalla ollaan lipumassa kohti perinteistä tuolileikkien, henkilökohtaisten pyrkyröintien sekä urheilussamme vaikuttavien etupiiriklikkien välistä valtataistelua.
”Henrik Dettman jätti käyttämättä saamansa mahdollisuuden vaikuttaa suomalaisen huippu-urheilun kokonaisuuden kehittämiseen luikkimalla kesken urakan rahakkaampiin työtehtäviin muualle.”
Pariisin jälkimetelissä on pakko muistuttaa lukijoita myös mediakritiikin tarpeesta. Urheilujohtajuutemme kasvogalleriasta kuuluu nyt niin hämärää tekstiä, että on syytä olla hereillä.
Se, että Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori äimistelee tilannetta kuin suurtakin yllätystä ja yrittää hälventää omaa vastuutaan humu-prosessia haukkumalla, on vain yksi ilmiö. Samoin on se, että hän mediapaineen edessä toimii kuten poliitikko näissä tilanteissa toimii, ja unohtaa sujuvasti, että juuri hänen kaudellaan Olympiakomitea on ottanut päätöksenteossaan ison askeleen poispäin huippu-urheilusta.
Se voi olla perusteltukin askel, ei siinä mitään, mutta silloin ei pitäisi kääntää takkiaan ja aloittaa huippu-urheilun tärkeyden korostaminen, vaan kertoa miksi Olympiakomitea on suuntautunut enemmän liikuntajärjestöksi ja antanut huippu-urheilun toimintakulttuurin taantua.
Lisäksi kannattaa kuunnella tarkemmin mitä vaikkapa Kalervo Kummola, Henrik Dettmann tai Susanna Rahkamo suustaan nyt päästävät. Kaikki ovat vaatimassa muutosta ja ihmettelevät nykytilaa. Sinänsä järkeviäkin pointteja, mutta sanat ovat kyllä outoja, jos huomaa pohtia mitä positiosta he kritiikkiään suoltavat.
Ensinnäkin Kummola on ollut koko 2000-luvun aivan keskeinen taustavaikuttaja suomalaista huippu-urheilua koskevassa päätöksenteossa. Samoin on Olympiakomitean varapuheenjohtaja Rahkamo. On kummallista, että juuri nämä ihmiset, jotka ovat keskeisesti olleet luomassa nykyistä sekamelskaa, ovat äkkiä niin isoon äänen kriitikkojen puolella pelikenttää.
Mitä he itse ovat tämän tilanteen torjumiseksi tehneet valta-asemissaan?
Henrik Dettmann puolestaan on nyt monelle mies, joka voisi taikasormillaan muuttaa koko huippu-urheilun suunnan. Samalla unohtuu, että sama Dettmann valittiin vuonna 2014, juuri humu-prosessin käytäntöjen muotoutumisen kriittisinä hetkinä, Olympiakomitean joukkuelajien vastuuvalmentajaksi.
Hän jätti kuitenkin saamansa mahdollisuuden vaikuttaa suomalaisen huippu-urheilun kokonaisuuden kehittämiseen luikkimalla kesken urakan rahakkaampiin työtehtäviin muualle. Tämän sitoutumisnäytteen jälkeen Dettmannilla on kuitenkin ollut otsaa ihmetellä miksei häntä myöhemmin ole valittu mihinkään Olympiakomitean vastuuhommiin.
Se, että hän vielä horisi olympialaisten jälkeen, että Suomi on muka ohittanut muun Pohjolan palloilulajeissa, vain korostaa miten omituisessa mielentilassa keskustelua nyt käydään. Vilkaisu Pariisin olympialaisten joukkuelajien finalistien luetteloon kertoo miten kaukana Tanska, Norja ja Ruotsi juuri joukkuepeleissä ovat.
”Johtajapelit ja uusien järjestelmien piirrustustalkoot ovat turhia tässä vaiheessa.”
Koko huippu-urheilukeskustelu on karkaamassa suuntaan, jossa ei ole mitään järkeä. Juuri nyt kaikkien olisi syytä olla hetki ihan hiljaa ja miettiä mikä tässä on olennaista. Olennaista ei juuri nyt ole miettiä kenelle annetaan kenkää ja miten kaikki vanha räjäytetään. Myös johtajapelit ja uusien järjestelmien piirrustustalkoot ovat turhia tässä vaiheessa.
Nyt pitäisi keskittyä peruskysymyksiin:
Halutaanko tässä maassa ylipäänsä huippu-urheilua?
Jos halutaan, miten sitä huippu-urheilun tekemistä kannattaisi juuri tässä vaiheessa muuttaa?
Vasta sen jälkeen on järjestelmien ja henkilövalintojen vuoro. Ensin pitää tietää minkälaista järjestelmää ja minkä osaamisen henkilöitä tämä urakka vaatii.
Nyt olisi syytä varoa myös vimmaa löytää syntipukkeja. Vaikka huippu-urheilun muutosprosessissa oli ilman muuta valuvikansa ja varmasti osa huippu-urheilun vastuuhenkilöistä on aika vaihtaa, ei kaikkea aiempaa kannata räjäyttää.
Suomalaista tapaa keskustella urheilusta leimaa kiihkeä taipumus mennä ääripäistä toisiin. Kun kaikki aloitetaan muutaman vuoden välein alusta, mikään toiminta ei nojaa oikein mihinkään. Puhtaalta pöydältä aloittamisen sijasta aloitetaan tyhjän päältä.
Humu-prosessi, kuten koko Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön toiminta, ovat nyt tämän ääriajattelun hampaissa. Toimintaa voi kritisoida monestakin asiasta, mutta on saatu aikaan hyvääkin.
Loppujen lopuksi suomalaisen huippu-urheilun todellisuus ei ole niin lohduton, kun juuri nyt tuntuu. Ote huippu-urheilun toimintakulttuurista on toki hukattu ja siksi tarvitaan arkitekemisen suunnanmuutos. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki entinen pitäisi heittää roskiin.
Suomessa tuotetaan paljon hyvää urheilun taustaosaamista. Yhteiskunta tukee urheilua sittenkin varsin runsaasti. Suomi seuraa urheilua, se on suomalaisille tärkeää. Lisäksi Suomessa löydetään hyvin, kansainvälisessä vertailussa jopa erinomaisesti, eri lajien nuoria lahjakkuuksia urheilijapolkujen alkuun.
Lisäksi 2010-luvun hyviin aikaansaannoksiin kuuluu se, että tuki- ja asiantuntijapalveluiden saatavuus on saatu hyvälle tasolle. Myös olosuhteet ovat kunnossa ja suomalaisen koulujärjestelmän ansiosta suomalaisilla urheilijoilla on valmiuksia, joiden avulla olisi helppo siirtyä myös kansainvälisiin osaamisverkostoihin.
On siis paljon hyvääkin, paljon sellaista mitä ei kannata räjäyttää.
Tarvitaan muutos huippuvaiheen tekemiseen, ei kaiken räjäyttämistä. Tämä kannattaa nyt nähdä. Suomella on monessa asiassa vähintään yhtä hyvät taustaedellytykset ja lahjakkuuskertymät kuin Norjalla tai Ruotsilla, vain loppuvaiheen hoitaminen ontuu.
Siksi kannattaa keskittyä nyt siihen mikä ontuu.
Suomen urheiluarki meni 2010-luvulla palasten ja osien tuottamiseksi. Asiantuntijat ja erityisosaajat alkoivat tuoda tärkeää huippusuorittamista edistävää taustaa ja yksityiskohtia, mutta samalla urheilun arkijohtajuus alkoi lipsahtaa näille taustan tuottajille.
Hukattiin olennainen. Toimintaa alkoi ohjata taustan kehittäminen – ei pyrky omille äärirajoille ja parhaan mahdollisen tuloksen suorittamista.
Urheilija keskiössä -slogan johti toimintaan, jossa Olympiakomitea ja pitkälle lajitkin alkoivat fokusoitua tausta-asioiden varmistamiseen niin, että taustasta alkoi tulla itse suoritusta tärkeämpää. Pääasiaksi tuli luoda uusia tapoja varmistaa urheilijan hyvinvointi ja taustaturva – ei suorituskyvyn kehittäminen.
On oireellista, että urheilupuheessa on korostunut järjestelmäremonttien ja valtataisteluiden ohella sellaiset sanat kuin hyvinvointi, testausjärjestelmä, akatemia, kampus, kaksoisura sekä loputon määrä erilaisia nippeli- ja nappelitason yksityiskohtia.
Yhtä oireellista on se, että hyvin harvoin näistä on nähty puhumassa urheilijoiden valmentajia. Huippu-urheilun puheenvuoro on johtajilla, päälliköillä ja tausta-asiantuntijoilla, ei arkisen valmennuksen tekijöillä.
”Keskiössä ei pidä olla urheilija, ei valmentaja, ei organisaatio – tuloksen tekemisen pitää olla.”
Ennen kuin tehdään yhtään mitään, pitää päivittää tavoite. Jos tavoite on aidosti kansainvälisen tason huipputulosten ja siihen liittyvän aidon huippu-urheilukulttuurin tuottaminen, on syytä päivittää ajattelua ja toimintaa sen mukaiseksi.
Tämä kaikki ei yhdellä kolumnilla ratkea, mutta lienee selvää, että toiminnan arkinen johtajuus on palautettava valmentajille. Lahjakkaimmat urheilijat on saatava parhaaseen valmennukseen, jossa jokaisen urheilijan uraa lähdetään yksilöllisesti kehittämään ajatuksella, jossa huipputulos on keskiössä.
Keskiössä ei pidä olla urheilija, ei valmentaja, ei organisaatio – tuloksen tekemisen pitää olla.
Siis jos aidosti halutaan huippu-urheilua.
Millaista johtamista tämän kaltaisen urheilukulttuurin tuottaminen sitten vaatii?
Kun asiaa pohtii enemmän, huomaa, että vaaditaan yli-ihmistä. Kukaan ei ole niin nero, että vie tämän urakan yksin läpi. Siksi nyt korostuu sellaisen johtajuuden tarve, joka osaa vuorovaikutustaidot, joka osaa yhdistää suomalaista osaamista aidoksi yhteistyöverkostoksi.
Nyt tarvitaan ennen kaikkea asioiden yhdistäjää, ei kaiken räjäyttäjää.
Suomessa on edelleen paljon urheiluosaamista, se on pirstaloitunutta. Tyypillinen suomalaislahjakkuus harjoittelee olosuhteissa, joissa on jotakin osaamista, mutta puutteellinen kokonaisuus. Siksi olisi elintärkeää, että huippu-urheilua johdettaisiin otteella, jossa levällään oleva osaaminen saataisiin koottua yhteen ja täydentämään toistensa osaamisia ja osaamattomuuksia.
Sitä kautta hahmottuisi myös, mitä meidän on syytä hakea maailmalta lisätueksi.
Ajatus siitä, että Olympiakomitea tai mikään lajien ulkopuolinen kattojärjestö voisi olla parhaan osaamisen tuottaja kaikkiin lajeihin, on jokseenkin irrallaan todellisuudesta. Siksi huippu-urheilua johtavan tahon täytyy ennen kaikkea osata yhdistää suomalaisen urheilun arkiosaajia, luoda yhteisen edun hakemisen ilmapiiriä – ei niinkään valmentaa yhtään mitään itse.
Juttua muokattu 14. elokuuta kello 14.10: Lisätty linkkejä Vapaavuoren, Kummolan, Dettmannin ja Rahkamon puheenvuoroihin.
