Tuntuu kestämättömältä ajatukselta, että kaikki perussuomalaisia äänestäneet olisivat rasisteja
Kulttuuriseen epätoivoon ei toistaiseksi ole löytynyt ratkaisua, mutta äärioikeisto on onnistunut valjastamaan todellisen ja oikeutetun tyytymättömyyden oman poliittisen valtansa kasvattamiseksi, kirjoittaa Maryan Abdulkarim kolumnissaan.
Tämänhetkinen yhteiskunnallinen keskustelu pakottaa tutkimaan omia tunteita ja ajatuksia syvemmin kuin koskaan ennen. Se ei ole helppoa. Ajattelen, että on mahdotonta vaatia muilta sitä, mitä ei itse ole valmis tekemään: itsetutkiskelua.
Minua on kritisoitu moraalisesta ylemmyydestä. Arvostelu on ollut liiankin helppo ohittaa, koska en pidä sitä totena, vaikka se kritiikin esittäjälle totta olisikin. Minun ajatteluuni ja toimintaani vaikuttaa ympäristö, jossa elän ja toimin – ja minulle on itsestään selvää, ettei oman ihmisyyteni puolustaminen ole moraalista ylemmyyttä. Erilaisissa olosuhteissa ajatteluni olisi todennäköisesti erilaista.
Tunnen usein itseni tyytymättömäksi äänestäjäksi, ja pettymyskin iskee usein. Harvemmin kaltaisiani äänestäjiä silti kuvaillaan tyytymättömiksi tai pettyneiksi, mikä luo mielikuvaa, että äänestämme jonkin asian puolesta, emme protestiksi.
Perussuomalaisten äänestäjien kuvauksissa törmää usein tyytymättömiin, pettyneisiin ja muutosta kaipaaviin äänestäjiin. Syntyy helposti mielikuva jotakin vastaan, ei jonkin puolesta äänestävistä ihmisistä. Itse äänestän muita kuin perussuomalaisia, sillä en tunne puolueen poliittista ohjelmaa omakseni. Lisäksi monet puolueen ehdokkaat ovat vaalimainoksissaan määritelleet identiteettini ongelmaksi, jonka he haluavat ratkaista. Jos heidän tarjoamansa viholliskuva olisi toisenlainen, olisi mahdollista, että ilmaisisin perussuomalaisten kautta tyytymättömyyttäni. Siksi tuntuu kestämättömältä ajatukselta, että kaikki heitä äänestäneet olisivat rasisteja.
Pohtiessani yhteiskunnallista keskustelua ja alati voimistuvaa vastakkainasettelua törmäsin historioitsija Fritz Sternin käsitteeseen: kulttuurinen epätoivo, jolla kuvataan tunnetta, joka syntyy tyytymättömyydestä tai irrallisuuden kokemuksesta suhteessa omaan yhteiskuntaan. Kokemus siitä, että oma ääni ei kuulu tai ettei ymmärrä nopeita, suuria yhteiskunnallisia muutoksia, voi synnyttää toivottomuuden tai nostalgian tunteita tai molempia.
Kirjailija Leo Tolstoin mukaan kaikki ajattelevat muuttavansa maailmaa, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista.
Kulttuurinen epätoivo sisältää paljon syvempiä merkityksiä kuin pelkkä toiveikkuuden puuttuminen. Yhteiskunnassa se vaikuttaa siihen, miten ihmiset toimivat tai ovat toimimatta yhdessä muutoksen aikaansaamiseksi. Uskoa tulevaisuuteen syö kasvava eriarvoisuus ja voimattomuus globaalien haasteiden edessä: ilmastonmuutos, talous, työttömyys, globaalit muuttoliikkeet sekä kulttuurin muuttuminen.
Kirjailija Leo Tolstoin mukaan kaikki ajattelevat muuttavansa maailmaa, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista.
Kulttuurinen epätoivo näkyy Suomessa, mutta se on ollut pitkään nähtävissä muissakin länsimaisissa demokratioissa. Siihen ei toistaiseksi ole löytynyt ratkaisua, mutta äärioikeisto on onnistunut valjastamaan todellisen ja oikeutetun tyytymättömyyden oman poliittisen valtansa kasvattamiseksi.
Puolassa ja Unkarissa samankaltaisena alkanut kehitys on johtanut autoritaarisempiin yhteiskuntiin. Tyytymättömyyden juurisyyt ovat yhä olemassa, mutta niistä valittaminen tai niihin puuttuminen on tehty lähes mahdottomaksi.
