Tunnen olevani 36, vaikka oikea ikäni on 53 – Voiko itsensä kuvitteleminen todellista nuoremmaksi olla ongelma?

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin artikkelin voit lukea tästä linkistä.

Viime kiitospäivänä kysyin äidiltäni, kuinka vanha hän oli omassa mielessään. Hän ei pysähtynyt, ei nostanut katsettaan, ei edes pyytänyt minua toistamaan kysymystä, mikä olisi ollut ymmärrettävää ottaen huomioon, että se oli sekä lauseopillisesti kömpelö että hieman outo. Olimme veljeni ruokailutilassa kattamassa pöytää. Äiti taitteli vielä yhden lautasliinan. ”Neljäkymmentäviisi”, hän vastasi.

Hän on 76-vuotias.

Miten niin moni ymmärtää välittömästi ja intuitiivisesti tämän erittäin abstraktin käsitteen, niin kutsutun ”subjektiivisen iän”, kun sitä yhtäkkiä tiedustellaan heiltä? Jos sitä oikein miettii, se tuntuu omituiselta. Useimmat meistä eivät varmasti usko olevansa lyhyempiä tai pidempiä kuin mitä todellisuudessa olemme. Emme ajattele, että korvamme ovat pienemmät, nenämme pidempi tai hiuksemme kiharammat kuin ne oikeasti ovat. Useimmat meistä tietävät myös, missä kehomme sijaitsee suhteessa ympäröivään tilaan, mitä fysiologit kutsuvat asento- ja liikeaistiksi, eli proprioseptioksi.

Silti meillä tuntuu olevan suuria vaikeuksia paikantaa itsemme suhteessa aikaan. Lähes kuusikymppinen ystäväni kertoi minulle äskettäin, että nähdessään peilikuvansa hän ei varsinaisesti ole tyytymätön ulkonäköönsä vaan se saa hänet hätkähtämään, ”aivan kuin olisi sattunut jokin virhe”, kuten hän itse asiaa kuvaili. (Luokkakokouksilla voi olla sama hämmentävä vaikutus. Jokainen tarkastelee ympärillään olevia uurteisia ja tanakoituneita luokkatovereitaan ja ihmettelee, kuinka nämä ovat saattaneet antaa niin täysin periksi ikääntymiselle; sitten näkee tilaisuudessa otettuja valokuvia itsestään ja tajuaa: ”Ai.”) Todellisen ja kuvitellun iän välillä on valtava kuilu, jonka koko voidaan usein mitata valovuosissa – tai ainakin melkoisen monissa perinteisissä Maan vuosissa.

Kuten arvata saattaa, tätä ilmiötä on tutkittu. (Kaikkea mahdollista on tutkittu.) Kuten myös arvata saattaa, useimmat näistä tutkimuksista ovat melko mielikuvituksettomia. Monet ovat peräisin gerontologian alalta, ja niissä aihetta tarkastellaan ensisijaisesti terveyden näkökulmasta. Tämä tarkoittaa sitä, että osallistujilta kysytään, kuinka vanhaksi he tuntevat olonsa, minkä osallistujat tulkitsevat yleensä tarkoittavan sitä, kuinka vanhaksi he tuntevat olonsa fyysisesti, mikä puolestaan johtaa siihen melko ennalta-arvattavaan johtopäätökseen, että jos ihminen tuntee olevansa vanhempi, hän luultavasti myös on sitä, eli hän ikääntyy nopeammin.

Mutta ”kuinka vanhaksi tunnet olosi?” on täysin eri kysymys kuin ”kuinka vanha olet omassa mielessäsi?” Jännittävin lukemani artikkeli subjektiivisesta iästä on vuodelta 2006 ja siinä asiaa kysyttiin 1 470 tanskalaisosallistujalta (koska Tanska on juuri sellainen paikka, jossa tällaisia tutkimuksia tehdään). Tutkijakaksikko sai selville, että yli 40-vuotiaat aikuiset kokivat olevansa keskimäärin noin 20 prosenttia todellista ikäänsä nuorempia. ”Analysoimme tiedot ja ne näyttivät upeilta”, kertoo David C. Rubin (75 tosielämässä, 60 mielessään), yksi artikkelin kirjoittajista ja psykologian ja neurotieteen professori Duken yliopistosta. ”Saimme tulokseksi useita kauniita, tasaisia käyriä.”

Se, miksi haluamme nimenomaan vähentää vuosia iästämme, on kokonaan toinen juttu. Rubin ja artikkelin toinen kirjoittaja Dorthe Berntsen eivät pureutuneet tähän kysymykseen artikkelissaan, ja aihetta tarkastelleilla tutkijoilla on yleensä tyly ja ennalta-arvattava vastaus valmiina: ikääntyminen on monien mielestä katastrofi, mikä, niin totta kuin se onkin, näyttää olevan vain pieni osa totuutta. Ilmiölle voi yhtä hyvin antaa myös toisenlaisen selityksen: itsensä nuorempana näkeminen on optimismia, ei tosiasioiden kieltämistä. Se kertoo, että ihminen näkee edessään vielä monia tuotteliaita vuosia, että hän ei ole vielä poissa pelistä, että tulevaisuus ei ole yksi pitkä, synkkä käytävä täynnä lukittuja ovia.

Ajattelen esimerkiksi omia numeroitani, jotka tosin hieman poikkeavat Rubin-Berntsenin säännöstä, mutta ovat silti kohtuullisissa rajoissa (tai näin Rubin minulle vakuuttaa). Olen todellisuudessa 53-vuotias, mutta mielessäni ikuinen 36-vuotias, ja jos onnistun hetkeksi estämään ajatuksiani kieppumasta tavalliseen tapaansa ympäriinsä, päädyn samaan selitykseen: 36-vuotiaana tiesin jo elämäni karkeat ääriviivat, mutta en ollut vielä täyttänyt tilaa niiden sisällä. Olin vakiinnuttanut asemani työelämässä, mutta olin yhä täynnä potentiaalia. Olin jo päätynyt yhteen mieheni kanssa, mutta en ollut vielä vajonnut pitkän avioliiton suohon (enkä, myönnettäköön, ollut vielä ikävä nalkuttaja). Olisin pian raskaana, mutten ollut vielä äiti, joka murehtii lastensa ruokailusta, ruutuajasta, opinnoista, nuorten maailman armottomasta tapakulttuurista, pornon kaupittelijoista internetissä.

Toisin sanoen en ollut vielä keski-iän harmaalla kynnyksellä.

”Olen 35”, kirjoitti ystäväni Richard Primus, joka on tosielämässä 53-vuotias ja valtio-oikeuden professori Michiganin yliopiston oikeustieteellisellä laitoksella. ”Luulen, että se johtuu siitä, että siinä iässä elämäni tärkeimmät kysymykset/asemat saavuttivat ne ratkaisut/olosuhteet, joissa ne ovat sittemmin pysyneet.” Eli tavallaan sama kuin oma vastaukseni, mutta optimistisemmin muotoiltuna. Hän jatkoi: ”Keskiajan kristityt teologit esittivät kiehtovan kysymyksen: ’Kuinka vanhoja ihmiset ovat taivaassa?’ Yleisin vastaus: 33. Osittain johtuen Jeesuksen iästä ristiinnaulitsemisen aikaan. Mutta arvelen, että osittain myös siksi, että se tuntuu eräänlaiselta huippukohdalta tarmokkuuden ja kypsyyden yhdistelmäindeksissä.”

Tarmokkuuden ja kypsyyden yhdistelmäindeksi: kyllä!

Richard vastasi minulle Twitterissä, missä olin heittänyt kysymyksen yleisölle: ”Kuinka vanha olet mielessäsi?” (Kävi ilmi, etten ole ainoa, jolle aihe on juolahtanut mieleen; Sari Botton, Oldster Magazine -lehden perustaja, julkaisee säännöllisesti kyselyjä, joita hän on teettänyt tietyn ikäisillä kirjailijoilla, taiteilijoilla ja aktivisteilla, ja tämä on kyselyn toinen kysymys.) Ian Leslie, joka on kirjoittanut Conflicted-nimisen kirjan ja kaksi muuta yhteiskuntatieteellistä teosta (ja joka on 32 mielessään, 51 ”tylsässä todellisuudessa”), oli samoilla linjoilla minun ja Richardin kanssa, mutta lisäsi vielä erään terävän ja nöyräksi tekevän havainnon: itsensä mieltäminen huomattavasti todellista ikää nuoremmaksi voi aiheuttaa todella omituisia sosiaalisia tilanteita.

”Kolmekymppisten tulisi ottaa huomioon, että heidän 50-vuotias keskustelukumppaninsa pitää itseään suunnilleen samanikäisenä, oli se sitten hyvä tai huono asia!” hän kirjoitti. ”Olin kesällä juhlissa, joissa keski-ikä oli noin 28, ja minun piti tietoisesti muistuttaa itseäni, etten ole samanlainen. He tietenkin huomaavat sen, joten asetelma on epäsymmetrinen.”

Kyllä. He todellakin huomaavat. Minäkin olen kokenut saman hämmennyksen, kun itse tuskin huomaan eroa kolmekymppisen seuralaiseni ja viisikymppisen itseni välillä, kunnes kolmekymppinen sanoo jotain, joka paljastaa, kuinka tietoinen hän on välillämme olevasta ikäerosta, että tämä ero tuntuu valtavalta, että hänen silmissään voisin yhtä hyvin olla Dame Judi Dench.

Vaikka moni noudattikin melko tarkkaan Rubin-Berntsenin sääntöä, Twitterissä saamani vastaukset eivät aina koskeneet ihmisen potentiaalia. Moniin liittyi yllättävän kipeitä sävyjä. Traumalla oli toisinaan sormensa pelissä: Eräs henkilö oli jumissa 32 vuoden iässä, koska hän ei kyennyt näkemään itseään tippaakaan vanhempana kuin hänen menehtynyt sisaruksensa oli ollut. Toinen oli pitkään jumissa 12 vuoden iässä, koska hänen isänsä liittyi sinä vuonna kulttiin. (Rubin on kirjoittanut tästäkin ilmiöstä – tiettyjen, erityisesti kohtalokkaiden tapahtumien keskeisestä asemasta muistoissamme. Joskus jähmetymme siihen ikään, jossa traumamme syntyy.)

Ystäväni Alan, joka on yli 50-vuotias, kertoi pitävänsä itseään 38-vuotiaana, koska hän pitää 98-vuotiasta isäänsä edelleen 80-vuotiaana. Kirjailija Molly Jong-Fast vastasi olevansa 19-vuotias, koska siinä iässä hän raitistui. Eräs 36-vuotias nainen kertoi, että hänen mielestään pandemia oli aikavaras: hän ei yksinkertaisesti ollut ehtinyt kerätä sen aikana riittävästi uusia kokemuksia, jotta voisi lisätä niiden perusteella kronologisia vuosia ikäänsä. Tämän vuoksi hän koki joskus olevansa ikäistään nuorempi mielessään, ikään kuin hän pakottaisi kelloa siirtymään ajassa taaksepäin.

Kun mainitsin kollegalleni kirjoittavani tätä juttua, hän kertoi olevansa 12-vuotias mielessään, ei siksi, että hän kokisi olevansa lapsi, vaan koska hänen sisäinen minänsä on pysynyt muuttumattomana hänen vanhetessaan; se on ollut ”sama tietoisuus siitä lähtien kuin tulin tietoiseksi itsestäni”. Hänen sanansa toivat välittömästi mieleen erään kohdan Milan Kunderan Kuolemattomuus-romaanin ensimmäisiltä sivuilta: ”Meissä kaikissa on tietty osa, joka elää ajan ulkopuolella.”

Kaikki, joiden kanssa puhuin, eivät tietenkään pitäneet itseään ikäistään nuorempana. Joukkoon mahtui myös muutama vanha sielu, kuten olisin joskus kuvaillut itseäni. Tunsin itseni 40-vuotiaaksi jo kymmenvuotiaana, kun muiden pikkutyttöjen juoruilu ja klikkiytyminen tuntui sekä julmalta että ikävystyttävältä. Tunsin itseni 40-vuotiaaksi 22-vuotiaana, kun kävin tuskin koskaan baarissa. Tunsin itseni 40-vuotiaaksi 25-vuotiaana, kun aloin ystävystyä muidenkin kuin opiskelutovereiden kanssa ja tajusin, että viihdyin parhaiten vanhempien ihmisten seurassa. Kun lopulta täytin 40, olin aidosti helpottunut, aivan kuin sisäinen ja ulkoinen minäni olisivat vihdoin ajallisesti linjassa jollain kosmisella tasolla.

Mutta ajan myötä aloin luisua taaksepäin. Muutkin tekevät näin, mutta he aloittavat jo nuorempina, 25-vuotiaina, ja Rubinilla on teoria siitä, miksi näin tapahtuu. Nuoruus ja orastava aikuisuus ovat täynnä ensimmäisiä kertoja (ensisuudelma, ensimmäinen seksikokemus, ensirakkaus, ensimmäiset yritykset astua maailmaan vanhempien valvovan katseen ulkopuolella). Mutta samaan aikaan aivomme ovat useista hermoston kehitykseen liittyvistä syistä johtuen taipuvaisia tuntemaan asioita voimakkaammin, varsinkin mitä tulee pirullisen houkutteleviin uhkarohkeisiin riskeihin. Näiden tiiviiden ikäkausien ainutkertaisuus on noussut esiin myös muissa Rubinin tutkimuksissa. Vuosia sitten hän ja muut tutkijat osoittivat, että aikuisilla on tavallista suurempi määrä muistoja noin 15–25 ikävuoden väliltä. He kutsuivat tätä ilmiötä ”muistopiikiksi”. (Tätä käytetään usein selityksenä sille, miksi nuoruudessa kuunneltu musiikki herättää meissä niin suuria tunteita – mikä omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että puhelimessani on paljon enemmän Duran Duranin kappaleita kuin kukaan itseään kunnioittava ihminen kehtaisi myöntää.)

Rubin ja Berntsen tekivät toisenkin kiehtovan löydön subjektiivista ikää koskevassa tutkimuksessaan: useimmat alle 25-vuotiaat kertoivat tuntevansa itsensä ikäistään vanhemmiksi, eivät nuoremmiksi, mikä kuulostaa täysin uskottavalta kaikista, joilla on ollut edes ohimenevä tuttavuus jonkun 10-vuotiaan, teini-ikäisen tai 21-vuotiaan kanssa. Nuoret kaipaavat lisää itsenäisyyttä ja sitä, että heihin suhtauduttaisiin vakavasti; mielessään he ovat valmiita kumpaankin, vaikka heidän etuotsalohkonsa on käytännössä kuin nippu raakoja banaaneja.

Rubinin ja Berntsenin vuoden 2006 tutkimuksessa sosioekonominen asema, sukupuoli ja koulutus eivät vaikuttaneet merkittävästi tuloksiin. Herää kysymys, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että he tekivät tutkimuksensa Tanskassa, maassa, jossa tuloerot ovat huomattavasti pienemmät ja ihmiset etnisesti homogeenisempiä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Asetelma muuttuu, kun monimuotoisuus lisääntyy: Vuonna 2021 tehdyssä meta-analyysissa, jossa tarkasteltiin 294 subjektiivista ikää koskevaa artikkelia eri puolilta maailmaa, havaittiin, että kronologisen ja sisäisen iän välinen ero oli suurin Yhdysvalloissa, Länsi-Euroopassa ja Australiassa/Oseaniassa. Aasiassa ero oli pienempi. Kaikista pienin ero löytyi Afrikasta, minkä voidaan tulkita johtuvan taloudellisista seikoista (köyhyys voi vaikuttaa asiaan) tai toisaalta kulttuurisista: kollektivistisissa yhteiskunnissa yhteisöjen vanhimpia kunnioitetaan enemmän ja he saavat enemmän tukea suvultaan.

”Voiko olla niin, että itsensä pitäminen ikäistään nuorempana onkin ongelmallista eikä auta ihmistä keskittymään siihen, mitä ympärillä tapahtuu? Se onkin hankalampi kysymys”, toteaa Hans-Werner Wahl (69 tosielämässä, 55 mielessään), yksi meta-analyysin kirjoittajista. ”Alhaisempi subjektiivinen ikä voi ennustaa parempaa terveyttä. Mutta ympäri maailmaa on muita väestöryhmiä, joilla ei ole minkäänlaista tarvetta tuntea itseään nuoremmaksi. Eikä heidän terveytensä ole sen heikompi.”

Samaan johtopäätökseen näyttää päätyneen myös Becca Levy, epidemiologian ja psykologian professori Yale School of Public Health -yliopistosta. Nuorena jatko-opiskelijana hän matkusti Japaniin eikä voinut olla huomaamatta, että ihmiset eivät pelkästään eläneet pidempään vaan he myös suhtautuivat ikääntymiseen myönteisemmin. Hän on sittemmin vuosikymmeniä jatkuneella tutkimusurallaan osoittanut, että näiden kahden asian välillä on erittäin vakuuttava yhteys. Breaking the Age Code -kirjansa johdannossa hän kuvailee Tokion lehtikioskeja, joiden seiniä peittävät mangakirjat, jotka ovat tulvillaan tarinoita vanhempien ihmisten rakastumisesta. Hän kertoo, kuinka hän vaelteli ympäri Tokiota Keiro no hi -päivänä, eli ikäihmisten kunnioittamisen päivänä, ja näki yli 70- ja 80-vuotiaita ihmisiä nostelemassa painoja puistossa. Hän kuvailee musiikkitunteja, joille osallistui useita 75-vuotiaita, jotka halusivat oppia soittamaan sähköistä slide-kitaraa.

Ensi näkemältä Levyn opit näyttävät kenties olevan ristiriidassa subjektiivista ikään koskevan tutkimustiedon kanssa. Mutta ehkä ne vain täydentävät sitä. Kummankin taustalla on kestävä toimijuuden kokemus: Jos koet henkisesti olevasi nuorempi – jos uskot, että sinussa riittää vielä virtaa – koet olevasi edelleen hyödyllinen. Jos uskot, että ikääntyminen itsessään on arvokasta, eräänlainen lisäetu, koet myös olevasi itse hyödyllinen. Ihannemaailmassa vanhemmat ihmiset tuntisivat varmasti olevansa arvokkaampia. Mutta jo nyt monet meistä kykenevät yhdistämään nämä kaksi ajatusta: sekä hyväksymään ikämme että tuntemaan toivoa. Kun kävin läpi Oldster-lehden lukuisia kyselyjä, hämmästyin siitä, kuinka monen mielestä heidän nykyinen ikänsä oli heidän suosikki-ikänsä. Rohkaisevan moni vastaaja ei halunnut vaihtaa kovalla työllä ansaittua viisauttaan – tai nöyryyttä tai itsensä hyväksymistä tai mitä tahansa heille oli matkan varrella kertynyt – johonkin aiemmin koettuun hetkeen.

Kirjoitin äskettäin Margaret Atwoodille ja kysyin, kuinka vanha hän oli mielessään. Niinä harvoina kertoina, kun olen jutellut hänen kanssaan, hän on vaikuttanut suhtautuvan ikääntymiseen melko toiveikkaasti. Hänen vastauksensa:

Ihminen on 53-vuotiaana huolissaan siitä, että hän on vanha verrattuna nuorempiin ihmisiin. Ollessaan 83-vuotias ihminen nauttii hetkestä ja matkustaa ajassa sinne ja tänne viimeisen kahdeksan vuosikymmenen sisällä. Silloin ei enää välitä siitä, vaikuttaako vanhalta, koska hei, silloin on oikeasti vanha! Silloin voi kertoa vanhusvitsejä ystävien kanssa. Elämä on tietyllä tavalla hauskempaa kuin 53-vuotiaana. Odota, niin näet! :)

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.