Apu

"Tulppaanikimppu palasi mieleeni" – taideterapiaa muistisairaalle



"Tulppaanikimppu palasi mieleeni" – taideterapiaa muistisairaalle

Kuvataidetyöpajassa muistisairas saa olla luova yhdessä omaisensa kanssa. Lea ja Pentti Jokinen löysivät ryhmästä sekä mielekästä ajankulua että uusia ystäviä.
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Riina Peuhu

Ilmanjäähdytin pyrkii puhkumaan vilvoitavaa ilmaa kokoushuoneeseen, mutta sinitaivaalta porottava aurinko voittaa sen. Pirkanmaan muistiyhdistyksen tila Kalevantien varrella Tampereella on lämmin, mutta niin on myös tunnelma. Sen luovat kolme pariskuntaa: Leila Saari ja Matti Gunnar Kankaanpää, Paavo Ikonen ja Marjut Ikonen sekä Lea Jokinen ja Pentti Jokinen.

Muistisairaan ja hänen omaisensa on houkutellut yhteiseen pöytään uudenlainen taideterapia, kuvien teko ja keskustelu.

Rakennushommia yhä tekevä Pentti Jokinen, 72, ehti ajat sitten jo jäädä eläkkeelle varsinaisesta työstään, mutta halu jatkaa timpurointia voitti.

Pentti Jokinen kertoo pitkästä yhteisestä taipaleestaan muistisairaan vaimonsa Lean kanssa.

– Paljasjalkaisina tamperelaisina asuimme ensin Kalevassa, vuodet 1984–2006 Atalassa sinne itse rakentamassani omakotitalossa ja sitten jälleen Kalevassa.

– Naimisissa olemme olleet vasta 51 vuotta. Kai meidän luonteemme vain ovat sopineet yhteen., Lea Jokinen vastaa.

Heillä on kaksi lasta ja kaksi lasten­lasta.

– Nuo nuorimmaiset ovat minulle kaikki kaikessa, Lea Jokinen sanoo.

Nykypäivää pariskunta elää haastavassa elämäntilanteessa. Lea Jokinen sai Alzheimer-diagnoosin vuonna 2016. Kun toinen sairastui, eteen tuli monia uusia, vaikeitakin asioita.

– Lääkitys on onneksi ollut kuluneet kaksi vuotta onnistunut, Pentti Jokinen kertoo.

Pariskunnan on silti pitänyt löytää uusia tapoja pärjätä eteenpäin. Varsinkin, kun yhtenä lisävastoinkäymisenä Lea Jokinen joutui selkäleikkaukseen keväällä ja loppukesällä 2017.

– Minulla on rollaattori, etten kaadu. Onneksi mies on tukenani, kun liikkuminen on vaikeaa, Lea Jokinen juttelee.

Hän työskenteli puoli vuosisataa muodin parissa, hattujen tekijänä. Viimeksi syntyi tohtorinhattuja.

– Vieläkin on kysytty tekemään erityistaitoa vaativia tohtorinhattuja, mutta enää en jaksa, hän sanoo.

Muistin heikkenemisestä Lea Jokinen miettii, että kotitöissä se voi näkyä eri tavoin.

– Äskettäin imuroin kotona, ja sitä en ole pitkään aikaan tehnyt.

Sanoja ei tarvita

Vahvimmin mielessä ovat menneiden aikojen iloiset tuokiot – ”kuinka nuorena käytiin tanssimassa”.

– Ratinanlinna, Konsu, Hepokatti ja tanssiproomu Reuhari Mustassalahdessa, Pentti Jokinen luettelee heidän suosimiaan 1960-luvun tamperelaisia tanssipaikkoja.

– Olin ollut Ruotsissa töissä. Kun tapasin Lean tänne palattuani, ymmärsin, että hän on se oikea. Lea sen sijaan taisi vähän aikaa miettiä, vai? Pentti Jokinen arvuuttelee ja katsoo vaimoaan, joka vain hymyilee miehelleen.

Sanoja ei tarvita.

Nyt arkeen kuuluvat muistiharjoitukset, kuntosali ja aivotoimintaa virittelevät kysymykset.

– Kerran soittelivat iskelmiä ja kyselivät, kuka laulaa. Minä tunsin ne kaikki, eivätkä kuulemma viitsineet edes Olavi Virtaa soittaa, koska hän olisi ollut liian helppo tuntea, Lea Jokinen juttelee.

Jokisten kesäparatiisi on Niihaman ryhmäpuutarhassa sijaitseva puutarhamökki.

– Kun en oikein enää jaksa rikkaruohoja kitkeä, pyysin Penttiä myymään mökin.

Moneen muuhun vaimonsa pyyntöön mies suostuu, mutta ei tähän.

– Sukumme aloitti siirtolapuutarhamökillä Tampereen Hatanpäällä 1917. Sieltä siirryimme Niihamaan, jossa olemme olleet vuodesta 1976, Pentti Jokinen muistelee.

Nopeasti Lea Jokisen kasvot valtaa taas hymy.

– Lapset tykkäsivät pieninä olla mökillä, hän sanoo.

Ne muistot ovat kultaisia.

Tiina Butter, Matti Kankaanpää, Leila Saari ja Paavo Ikonen keskustelevat taiteesta. Kuva: Riina Peuhu.

Välillä läsnä, välillä poissa

Elämäntilanteen yllättävään muutokseen ei ole helppo sopeutua. Mitä pitäisi tehdä, kun perheessä on muistisairas, joka on välillä läsnä, mutta yhä enemmän muistamattomana, ikään kuin poissa?

Ryhmätaideterapeutti Tiina Butter suosittelee uskaltautumaan kodin ulkopuolelle. Vertaisten seurassa on usein helpompaa.

– Yhdessä Marjatta Hiltusen kanssa kehittämämme menetelmä Taidetta ja tarinoita muistisairaan rinnalla (TATAMURI)sopii vaikeasti muistisairaille vanhuksille ja heidän omaisilleen. Sen tavoitteena on avartaa heidän keskinäistä vuorovaikutustaan taideterapeuttisin menetelmin, Butter kertoo.

Muistiyhdistyksen tiloissa syntyy parien yhteistyönä kuvia ja niistä tarinoita.

– Kun muistisairas ja omainen työskentelevät parina, vuorovaikutus rikastuu. Se auttaa omaisia tavoittamaan muistisairaan ydinpersoonan – ainakin hetkittäin, Butter jatkaa.

Tamperelainen kuvataidetyöpaja kokoontuu kuusi kertaa. Piirtämis- tai maalauskokemusta ei edellytetä, välineisiin ja tekniikoihin tutustutaan yhdessä. Viimeisellä kokoontumiskerralla muistiyhdistyksen tiloihin ripustetaan taidenäyttely kaikkien katsottavaksi.

Matti Gunnar Kankaanpää suosii taiteessaan liituja, koska ”ne tottelevat paremmin ajatusta ja ovat varmempia käsitellä”.

– Olemme koko ajan tässä hetkessä. Kaikki on oikein: mitään ei voi tehdä väärin, eikä taideteoksia analysoida vaan niitä tutkitaan yhdessä, Butter luettelee perustat.

Leila Saari piirtää mökillä Teiskossa kasvavia ruohosipuleita. Marjut Ikosen maalauksessa komeilee iso auringonkukka. Lea Jokinen maalasi pioni-penkin, koska ”tulen niin iloiseksi liilasta”.

"Tämä on ollut sydämessäni jo pitkään"

Paavo Ikonen kehuu, että piirtäminen on miellyttävää, mutta varoittaa työtään esitellessään, että joku voi ajatella hänen kuvaansa liittyvää tarinaa kauheaksi.

– Tämä on ollut sydämessäni pitkään, jo 1930-luvulta, hän sanoo ja näyttää kuvan rakennusta, suurta puuta ja pihakaivoa.

– Tämä oli Jääsken pitäjässä isäni talo. Muistan, kuinka karkasin noista ikkunoista metsään poimimaan marjoja ja minulla oli kuusessa kätkössä panoksia. Vuonna 1944 kahdeksanvuotiaana muutin talosta pois, koska toiset halusivat sodassa ottaa sen meiltä, Ikonen suree.

Työtä hallitsee musta vinttikaivo.

– Kotoa evakkomatkalle lähdettyämme näin kuuden kuukauden ajan saman unen. Menin vinttikaivoon ja olin hukkumaisillani. Kun vesi ulottui pääni päälle, heräsin.

Aikuisena Ikonen johti Karjalankannakselle 30–40 kotiseutumatkaa, mutta ”ei minun kotitaloani siellä enää ollut ehjänä”.

Vaimonsa vieressä istuva Matti Gunnar Kankaanpää loi ihanan kukkakimpun.

– Nämä ovat kauan sitten Leilalle ostamani tulppaanit, jotka nyt palasivat mieleeni ja ilmestyivät paperille, hän tunnelmoi.

Vaikka eletään päättäjäistunnelmissa, on kaikkien pariskuntien katse on jo suunnattu tulevaan.

– Kyllä me tästä eteenpäin tapaamme toisiamme. Meistä on tullut ystäviä, Paavo Ikonen sanoo.

Julkaistu: 19.8.2018