Tuliko vaaleista jo kahden ehdokkaan kauppa? – ”He puhuvat ikään kuin puoliksi jo presidenttinä”

Presidenttiehdokkaat tuntevat nyt toistensa näkökannat kaikkiin mahdollisiin asioihin paremmin kuin omien puolisoidensa mielipiteet. Sen verran monta kymmentä ryhmätenttiä, paneelikeskustelua, ruuvipenkkihaastattelua, puhetilaisuutta, radio-ohjelmaa ja vierailukäyntiä jokaisella heistä on takanaan. Nekin kerrat, kun ehdokkaat eivät ole kököttäneet orrella rinnakkain valmiina reagoimaan toisiinsa, heidän kampanjakoneensa ovat vahdanneet naapureita ja analysoineet jokaisen pihahduksen sekä varsinkin vaiti jäämisen.

Kampanjojen pituus on vaihdellut: Pekka Haavisto (vihr., valitsijayhd.) aloitti kampanjansa ensimmäisenä jo kesällä, Jutta Urpilainen (Sdp) vasta joulukuun alussa, kun ehdokas saattoi jäädä EU-komission sääntöjen mukaiselle, enintään kahden kuukauden kampanjavapaalle. Tälläkään ei ole ollut merkitystä kannatuslukuihin, sillä viimeistään Sanna Marinin jätettyä Suomen politiikan Urpilainen on ollut demarien ykkösehdokas. Ja toisaalta Haaviston pitkän kirin voi perustellusti laskea alkaneen jo toiminnasta ulkoministerinä Marinin hallituksessa.

Näissä kampanjoissa täyte-ehdokkaat on helppo määrittää: ne, joilla ei ole Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin kännykkänumeroa oman luurinsa muistissa. Heihin voidaan arvioida lukeutuvan Harry Harkimo (Liike Nyt), Sari Essayah (kd), Li Andersson (vas), Jussi Halla-aho (ps) ja Mika Aaltola (sit). Presidentiksi on tarjolla poikkeuksellisen raskaan sarjan ulkopoliitikkoja, jotka ovat marinoituneet monissa neuvottelupöydissä.

Uskottavuus juuri ulkopolitiikan tekemisessä eikä vain puhumisessa on jäädyttänyt Aaltolan ja vaalikarjan pikaromanssin joulukuun pakkasiin, kun tosipaikan lähestyminen vakavoittaa äänestäjiä. Muut neljä pitävät oman puolueensa lippua esillä; eduskuntapuolueista vain Rkp jätti oman ehdokkaan nimeämättä – sekä sen tähden, että peräti kolme suomenruotsalaista ehdokasta on jo muutenkin liikkeellä, että myös pelättyään, että jo Aaltolakin hajottaa porvarikentää.

Vaikka Anderssonilla ei ole mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, hän vaikuttaa ensimmäisen kierroksen tuloksiin syömällä sekä Haaviston että Urpilaisen ääniä. Halla-aho vastaavasti murentaa Alexander Stubbin (kok) ja Olli Rehnin (kesk) kannatusta. On hyvin mahdollista, että nämä vaikutukset menevät päikseen niin, että Haavisto ja Stubb saavat ensimmäisellä kierroksella vähemmän ääniä kuin gallupeissa. Mutta ihmeen pitäisi tapahtua, että joku muu kuin Haavisto ja Stubb selviävät muita päätä pitempinä finaaliin.

Kärkinelikko Haavisto, Rehn, Stubb ja Urpilainen ovat kaikki toimineet keskeisissä ministeritehtävissä ja saaneet myös kokea kuinka rapa niissä hommissa roiskuu: Al-Holin Isis-leskien vapauttaminen jätti tahran Haaviston muuten puhtoiseen kuvaan. Rehn taas lobbasi Fennovoiman venäläistä ydinvoimaa vielä sen jälkeen, kun ilmapuntari näytti hankkeelle miinusta. Kuten myös Stubb, jonka pääministerikauteen mahtui myös eduskunnalle valehteleminen numeroista. Urpilaisesta muistetaan kankea esiintyminen ”aivan aluksi haluan kiittää” -lauseiseen ja verkkosukkahousukuvineen.

Jokainen heistä on hävinnyt äänestyksiä ja pudonnut korkealta. Tätä voi toki pitää tuiki tärkeänä kokemuksena, muistutuksena siitä, kuinka lähellä nöyrtyminen aina on vallan huippua. Urpilaisen ja Rehnin tragedia on siinä, että vaikka EU:n komissaarilla on paljon valtaa, toiminta Brysselissä jää edelleen Suomessa hahmottomaksi. Lisäksi kummankin salkku – Urpilaisella Afrikkaan keskittyvät kansainväliset kumppanuudet, Rehnillä EU:n laajentuminen – on ollut erittäin kaukana kaikesta irtopisteiden poimimisesta kotimaan kenttiä varten.

SDP ei myöskään ole Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen voittoputken jälkeen kyennyt siirtämään puolueen suurta peruskannatusta presidentinvaaleihin: Paavo Lipponen seitsemän prosenttia vuonna 2012, Tuula Haatainen kolme vuonna 2018, eivät perinteistä mahtipuoluetta mairittele. Keskusta taas on perinteisesti onnistunut presidentinvaaleissa ylittämään itsensä, toisin kuin nyt näyttäisi käyvän. Myös Halla-ahoa – jolla on ollut muissa vaaleissa suuri henkilökohtainen suosio – voi pitää alisuoriutujana.

Koska kannatus on nollasummapeliä, jonkun on saatava vastaavasti enemmän kuin puolueensa. Sellainen voi olla Haavisto, jonka kannatus on vähimmilläänkin ollut gallupeissa yli kaksi kertaa vihreiden kannatuksen kokoinen. Niinpä vastakkain ovat gallupeissakin omaksi ryhmäkseen karanneet Haavisto ja Stubb. Kansainvälinen vedonlyöntitoimisto Unibet antaa heidän kertoimikseen kakkoskierroksella pääsyksi 1,05 eli käytännössä varmaa.

Mutta voittaakseen toisella kierroksella kannatusta on saatava valtavasti enemmän kuin taustajoukot sekä ykköskierroksen äänet. Ja finaalista on tulossa jännitysnäytelmä.

Yksi perusopeista äänestämisen psykologiassa on, että on helpompi äänestää sellaista, jota on äänestänyt ennenkin. Iso osa Haaviston kannatuksesta perustuukin siihen, että hänen nimensä on jo ennen tammikuuta 2024 lukenut presidentinvaalien äänestyslipussa yli 2,6 miljoonaa kertaa.

Mutta kovat ovat Stubbinkin pohjat: molemmat kerrat, kun hän on ollut ehdolla eduskuntaan, hänen yli 40 000 äänen tuloksensa on sijoittunut nykyisen vaalijärjestelmän kahdentoista kaikkien aikojen parhaimman tuloksen joukkoon. Ensimmäisissä eurovaaleissaan 2004 Stubb oli valtakunnan kakkonen ja viimeisimmissä 2014 kirkkain ääniharava 148 000 äänellä.

Sekä Haavisto että Stubb ovatkin käyneet käytännössä kakkoskierrosta: Haavisto ilmoittamalla, ettei hän ole ”lainkaan punainen”. Hänellä on tähän varaa, koska vasemmisto äänestää kuitenkin häntä. Stubb taas muistaa korostaa liberaaliuttaan, sillä konservatiivinen oikeisto on joka tapauksessa loppupeleissä hänen takanaan. Vaalit käydään politiikan keskikentällä, jossa kumpikin ehdokas korostaa vastustavansa kärjistymistä ja kokoavansa väkeä yhteen.

Mutta keskellä on eniten myös epävarmuutta. Hallituspolitiikka heijastuu aina jossain määrin myös presidentinvaaleihin, ja nyt monet porvarilliset naisäänestäjät ovat pettyneet Petteri Orpon hallituksen leikkauspolitiikkaan, ja monet punavihreät taas siihen, että Haavisto ei tehnyt edellisessä hallituksessa tarpeeksi. Ei ole myöskään ihme, ettei Orpo halua puhua veronkiristyksistä nyt – ennen vaaleja, joissa kokoomusehdokas on gallupjohdossa.

Varovaisuutta kuvaavat myös molempien kärkiehdokkaiden kampanjapäälliköiden vastaukset uteluun kampanjan aikana vastaan tulleista yllätyksistä.

– ⁠Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten rakentavassa hengessä ehdokkaat ovat kohdanneet toisensa erilaisissa vaalikeskusteluissa ja -tenteissä, sanoo Stubbin kampanjapäällikkö, kokoomuksen puoluesihteeri Kristiina Kokko.

Kokko toteaa, että ihmiset haluavat puhua ehdokkaiden kanssa turvallisuudesta. Haaviston kampanjapäällikkö Ville Hulkkonen komppaa häntä.

– Turvallisuuteen liittyvät huolet ja kysymykset korostuvat vahvasti. Sitä ei ehkä voi pitää yllätyksenä, ulko-ja turvallisuuspoliittinen tilanne huomioiden, mutta se tekee näiden vaalien yleistunnelmasta selkeästi erilaiset edellisiin verrattuna.

Vaikka presidentinvaalit ovat kansalaisten tärkein mahdollisuus vaikuttaa ulkopoliittiseen linjaan, ovat ehdokkaat siitä yksimielisempiä kuin kenties kertaakaan sitten Kekkosen ajan. Itärajan tapahtumat viime syksyn mittaan ovat sinetti jo helmikuusta 2022 alkaneelle yksimielisyydelle, jota vaaleissa vielä vahvistaa se, että ulkopolitiikan suuret linjanmuutokset vietiin läpi ennen vaaleja yhdessä humauksessa.

– Lähes kaikki ehdokkaat haluavat tiivistää suhteita Yhdysvaltoihin. Konsensus-Suomessa eletään kriisin oloissa: erot ehdokkaiden välissä ovat nyansseissa, niitä haetaan nyt pienistä asioista, arvioi Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja, ulkopolitiikan ekspertti Tuomas Forsberg.

On ymmärrettävää, että jos Venäjä haluaa eripuraa, niin silloin pitää näyttää yksimieliseltä. Toisaalta Venäjä yrittää myös horjuttaa demokratiaa, ja demokratian ydintä ovat sekä mielipide-erot että niiden näyttäminen.

Demokratiatutkija, dosentti Hanna Wass ei ole kuitenkaan huolissaan.

– Minut on yllättänyt positiivisesti se, miten paljon Suomessa voidaan vielä luottaa vaalien voimaan. Demokratioissa keskustellaan yhä kriittisemmin siitä, saadaanko vaalien kautta enää kanavoitua mielekkäästi äänestäjien näkemyksiä ja tarpeita, vai tarjoavatko ne pikemminkin alustan häirinnälle, hybridivaikuttamiselle ja äärioikeiston valtaannousulle, Wass muistuttaa.

– Mielenkiintoista on, kuinka paljon he sanovat, mitä ajattelevat tai mikä on taktisesti järkevää, Forsberg pohtii.

Haavisto ja Stubb eivät käy pelkästään toista kierrosta ensimmäisen lomassa, vaan Forsbergin mukaan heidän puheissaan kuuluva varovaisuus liittyy siihenkin, että heidän sanomisiinsa voidaan palata, jos ja kun henkilö on Mäntyniemessä. Täyte-ehdokkaan sanomisilla on vähemmän väliä eli enemmän pelivaraa kuin aidosti mahdollisen tulevan valtionpäämiehen puheenparrella.

– Ihan vapaasti ei voi puhua, koska ei voi olla varma, miten se vaikuttaa kannatukseen – koska he puhuvat ikään kuin puoliksi jo presidenttinä. Ulkomailla Haaviston ja Stubbin kantoja seurataan mahdollisen tulevan presidentin linjanvetoina, Forsberg sanoo.

Aiempien presidenttikisojen sekä finalistikaksikon tähänastisen uran perusteella on helppo sanoa, että heidän keskinäinen herrasmiesmäisyytensä säilyy loppuun asti. Sama pätee koko ehdokasjoukkoon.

– Kaikesta huokuu se, että ehdokkaat arvostavat niin äänestäjiä, toisiaan kuin itse presidentti-instituutiota, sanoo Wass.

Venäjän sen sijaan voi olettaa yrittävän vielä erilaisia temppuja, joiden taklaamiseen tarvitaan hyviä hermoja. Kuten Koivisto sanoi: kun provosoidaan, ei pidä provosoitua. Itärajakriisillä ja yksimielisyyden korostamisella on ollut kampanjaan yksi yllättävä seuraus: ehdokkaat eivät ole saaneet sen enempää medialta kuin kansaltakaan vaikeita haasteita.

Mutta mitä pitemmälle Ukrainan sota jumittaa, sen vaikeammaksi muodostuvat uudet tilanteet: rahan ja aseavun lisääminen ei ehkä riitä, jopa joukkojen lähettäminen voi tulla eteen. Eikä suurvallan naapurissa mykkäkoulu ole pitemmän päälle kestävä strategia sekään.

Ulkopolitiikan linjan kääntäminen on se, mistä Sauli Niinistön kausi tullaan muistamaan. Hänen seuraajansa kohdalla tarkkaillaan, kuinka tuota linjaa kuljetaan yhä vain arvaamattomammaksi käyvässä maailmassa. Siinä kylliksi puheenaihetta siihen asti, kunnes vaalien voittaja on selvillä.