Nykyihminen ei osaa enää lukea kirjoja tai kirjoittaa käsin – vain monistaa jonkun toisen keksimiä sanoja ja ajatuksia
Aktivistit ovat harvoin prosaisteja, joten päädymme rakentamaan arvomaailmaamme ilmaisuilla, jotka kuulostavat jonkin komitean tai puoluetoimiston keksimiltä. Yleensä esimerkiksi "tuomitsemisella" tunnutaan tarkoittavan suurin piirtein sitä, että minusta tämä oli hirveä juttu, kirjoittaa Tuija Siltamäki.
Jo toisen adventin tienoilla alkoi olla sellainen olo, että nyt tämä Helsingin viheliäinen juhlakausi saisi riittää. Joka ilta on jotkut juhlat, joihin toivoisi haluavansa mennä, ei oikeastaan halua, mutta menee silti, voihan siellä olla kivaakin, tai ainakin saattaa saada uusia ajatuksia, edes negatiivisessa mielessä.
Apaattisen itsetuhon luulisi olevan altis mieliala törkeille ylilyönneille, mutta tosiasiassa useimpina aamuöinä itsensä löytää itsesyytösten keskeltä oman kylpyhuoneen peilin edestä katsomassa, kuinka glitterit valuvat viemäriin yhtä matkaa elämänhalun kanssa. Vähitellen mieto krapula muuttuu pysyväksi olotilaksi, jossa ei jaksa eikä oikeastaan edes halua muuta kuin maata sängyssä. Jos on jo saavuttanut sen itseinhon tason, ettei pysty katsomaan paskoja sarjoja enää sekuntiakaan, ja kaikilla kaupungin polyamoristeilla sattuu olemaan parempaa tekemistä, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin selata Instagramia.
”Tyhjä tuomitseminen on sukua nollatoleranssihöpötykselle, jonka tarkoitus on viestittää, että rasismista tai seksuaalisesta häirinnästä kiinni jäänyt taho ottaa asian vakavasti.”
Suurin piirtein tällaisessa psykofyysisessä maastossa lojuin eräänä arkiaamuna, kun suoritin aamurutiiniani, jossa katson "reelsejä" puolesta tunnista puoleen päivään. Ikään kuin elämä ei olisi jo tarpeeksi hankalaa, algoritmi oli jotenkin seonnut, ja hevosvideoiden sijaan näin kuvottavia arkiruokareseptejä (Big Mac -vuoka, mitä vittua ihan oikeasti), piinallisia huumorivideoita (lasten kasvattamisessa lannistamalla oli hyviäkin puolia) ja ultrakiusallisia politiikkavideoita (KUKAAN ei halua nähdä "Terapeutti-Villeä" lausumassa "Ghettomasaa" ennen aamukahvia eikä myöskään sen jälkeen).
Raivon partaalla pelastus saapui yllättävässä muodossa. Videolla toimittaja Sanna Ukkola haastatteli vasemmistoliiton kansanedustajaa Anna Kontulaa ja tivasi, tuomitseeko Kontula Hamasin iskut.
"En", vastasi Kontula.
Kontula perusteli, ettei ole vuosikymmeniin osallistunut näihin "tuomitsemispeleihin", eikä siksi aio nytkään "tuomita" sen paremmin Hamasin kuin Israelinkaan toimia.
Tuomitsemispeleillä Kontula tarkoitti ymmärtääkseni julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa näkyvää rituaalimaista lausuntojen kokonaisuutta, joka syntyy, kun tavalliset ja julkisuuden henkilöt kiirehtivät jonkin pahan asian tapahduttua ilmoittamaan "tuomitsevansa" sen voimakkaasti. Kontulan mielestä se on lähinnä hyvinvoivien länsimaalaisten käsienpesua maailman kauheuksista: jos "tuomitseminen" ei johda toimiin, se on pelkkä tyhjä ele.
On vaikea olla eri mieltä.
”Kun oikeistokonservatiivit paheksuvat Hamasin terroria, vasemmistoliberaalit hyökkäävät saarnaamaan apartheidista.”
Tyhjä tuomitseminen on semanttisesti sukua hallituksen ja organisaatioiden nollatoleranssihöpötykselle, jonka tarkoitus on viestittää, että rasismista tai seksuaalisesta häirinnästä kiinni jäänyt taho ottaa asian vakavasti. Nollatoleranssihöpinä on kuitenkin luonteeltaan kyynisempää ja syntyy enemmän reaktiona ulkoiseen paineeseen kuin sisäiseen tarpeeseen. Ministereitä toki pyydetään "tuomitsemaan" ja "sanoutumaan irti" milloin mistäkin, mutta ei tavallisia ihmisiä kukaan varsinaisesti vaadi "tuomitsemaan" vaikkapa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ja silti he pitävät someissaan päättymätöntä tiedotustilaisuutta.
Sinänsä ymmärrän, mistä tarve tulee. Kaoottisessa maailmassa "tuomitseminen" on keino kokea tekevänsä jotain, tuntea olevansa osa jotain ja luoda painetta, joka johtaisi siihen, että joku tekisi jollekin jotain. Joillekin se on epäilemättä myös tapa esitellä moraalista kyvykkyyttään – tai vain tappaa aikaa.
Halu osoittaa solidaarisuutta on toki kaunista, mutta hieman hassua tästä tuomitsemisteatterista tekee muutama seikka.
Se noudattaa aina samaa koreografiaa, jonka osallistujat osaavat unissaankin. Jos vasemmistoliberaalit vastustavat natseja, nokkeluuteensa pakahtuvat oikeistokonservatiivit marssivat paikalle kuulustelemaan, tuomitsevatko he myös Stalinin vainot. Kun oikeistokonservatiivit paheksuvat Hamasin terroria, vasemmistoliberaalit hyökkäävät saarnaamaan apartheidista. Armoa ei anneta omillekaan: vaikenemalla tuet kansanmurhaa.
Tuomisemisen, nollatoleranssin ja muiden nykyajan internet-kulttuurin taikasanojen tyhjyyttä korostaa niiden kapulakielisyys. Nykyihminen ei osaa enää lukea kirjoja tai kirjoittaa käsin, vain monistaa jonkun toisen keksimiä sanoja ja ajatuksia ja "sanoa", että representaatiot ovat tosi tärkeitä. Tämä!
Valitettavasti aktivistit ovat harvoin prosaisteja, joten päädymme rakentamaan arvomaailmaamme ilmaisuilla, jotka kuulostavat jonkin komitean tai puoluetoimiston keksimiltä. Yleensä esimerkiksi "tuomitsemisella" tunnutaan tarkoittavan suurin piirtein sitä, että minusta tämä oli hirveä juttu. Se olisi ihan yhtä validi ellei validimpi näkemys. Kontulan sanoin: jos haluaisin tuomita, olisin ryhtynyt tuomariksi.
”Emme tarvitse fasistisen äänen ohjeita. Osaamme valvoa toisiamme ihan itse.”
Kauan ennen juhlakauden alkua kävin katsomassa Valvojat-teatteriesityksen. Tarkkailuyhteiskuntaa, turvallisuusfasismia ja salaliittoajattelua käsittelevä "kaupungin yhteinen turvallisuusharjoitus" alkoi Rautatientorilta, jossa kaikille laitettiin kaulaan passit ja korviin kuulokkeet.
Aluksi ääni neuvoi harjoittelemaan epäilyttävien henkilöiden tunnistamista ja tarkkailemista. Käskystä polvistuimme oikean polven varaan ja kiinnitimme katseemme kaikista epäilyttävimmän näköiseen henkilöön.
Sosiaalisessa mediassa emme edes tarvitse fasistisen äänen ohjeita. Osaamme valvoa toisiamme ihan itse.
Ilmestynyt 27.12.2023 – Päivitetty 3.1.2024 – Kolumnin otsikko ja ingressi vaihdettu.
