Olemme kauhistelleet Trumpia kahdeksan vuotta – jäimme lukemaan ja somettamaan, kun olisi pitänyt toimia
Trumpilaista politiikkaa on nyt paheksuttu kahdeksan vuotta. Alkaisiko se nyt riittää ja olisiko aika siirtyä toimintaan, kysyy Riikka Suominen.
Marraskuun alussa on mahdollista, että fasismiin kallistuva kiusaaja ja tuomittu rikollinen nousee Yhdysvaltojen presidentiksi. Tilanne ahdistaa erityisesti, koska Trumpin mahdollinen paluu on symboli sille, että kahdeksan vuotta on hukattu. On pakko katsoa peiliin ja miettiä omaa vastuuta. Olenko tehnyt tarpeeksi?
Minä ja kaltaiseni ihmiset: liberaalit, tasa-arvon, lain ja käytöstapojen kannattajat, olemme kahdeksan vuotta kauhistelleet Donald Trumpia. Samaan aikaan hänen tyylinsä toimia on levinnyt ympäri maailmaa, Suomeenkin. Nykyään politiikassa voi kieltää faktat evoluutiosta lähtien, kuten Laura Huhtasaari on tehnyt. Tai syytää valheita vähemmistöistä tai vähät välittää vallan kolmijaosta.
Muistan epäuskon, kun Trumpin hallinnossa kiellettiin käyttämästä sanaa ilmasto. Nyt Suomen hallitus vahtaa sanontaa ”vihreä siirtymä”, sen sijaan pitää sanoa ”puhdas siirtymä”.
Pahin huoleni on, että minä ja kaltaiseni olemme nuokkuneet politiikan ohi. Niin moni asia ympärillä on näyttänyt kohenevan, että on ollut mahdollista sivuuttaa poliittisen laivan kääntyminen äärioikealle. Kulttuurinen kehitys on pitkään mennyt liberaalien vasemmistolaisten tavoitteiden suuntaan: on sateenkaariliputuksia, veganismi on valtavirtaistunut eikä terapiassa käynti ole enää tabu.
”Ja ei, toiminnaksi ei riitä henkilökohtaisten valintojen brändääminen poliittisiksi.”
Miksi me trumpilaista politiikkaa vastustavat emme ole laajoin joukoin lähteneet taistelemaan vallasta? Sen sijaan olemme jäämme lukemaan analyysejä ja somettamaan.
”Useimmat itseään poliittisesti aktiivisina pitävät uutisten suurkuluttajat ovat tosiasiassa politiikan penkkiurheilijoita, joiden yhteiskunnallinen aktiivisuus rajoittuu äänestämiseen ja satunnaisen adressin allekirjoittamiseen” referoi Helsingin Sanomat tietokirjailija Rutger Bregmanin uutta teosta Moraalinen kunnianhimo. Lisäisin ”aktiivisuuteen” meemien jakamisen ja tietoisuuden lisäämisen.
Tietoisuutta laitaoikeiston vaaroista onkin nyt lisätty jo kahdeksan vuotta. Ehkä tämä riittää ja on aika siirtyä toimintaan. Ja ei, toiminnaksi ei riitä henkilökohtaisten valintojen brändääminen poliittisiksi.
Sosiologi Theda Skocpol puhuu pienenevästä demokratiasta. Siinä yhä useampi pitää itseään liittolaisena tai jopa aktivistina, mutta ei aja arvojaan poliittisten järjestöjen kautta. 2000-luvulla on järjestetty historian suurimmat mielenosoitukset (esimerkiksi Irakin sotaa vastaan vuonna 2003, naisten marssit vuonna 2017 ja ilmastomarssit vuonna 2019) ja laajimmat vetoomukset, mutta niiden vaikutus on jäänyt pieneksi. Tutkijat Astra Taylor ja Leah Hunt-Hendrix kirjoittivat aiheesta Guardianiin keväällä. He huomauttivat, ettei liikehdintä muutu tuloksiksi, jos ihmiset eivät järjestäydy.
Toivon usein, että maahanmuuton vastustajat olisivat jääneet Hommafoorumille. Siellä he olisivat voineet öyhöttää ja radikalisoitua keskenään, mutta he tajusivat harmillisesti hakeutua netistä politiikkaan ja valtasivat perussuomalaiset. Poliittinen puolue on edelleen se taho, joka taistelee vallasta.
”Pelastajaa ei ole näköpiirissä.”
Havahduin tämän kolumnin aiheeseen, kun luin Hanna Kuuselan kirjan Syytös. Siinä Kuusela syyttää kollegoitaan Tampereen yliopistolla siitä, että nämä lammasmaisesti antavat yliopistodemokratian heiketä. Kahvihuoneessa harmitellaan, mutta käytännössä ihmiset jäävät odottamaan ulkopuolista pelastajaa.
Pelastajaa ei ole näköpiirissä. Sen sijaan näköpiirissä ovat kevään alue- ja kuntavaalit. Se on seuraava paikka, jossa jaetaan valtaa. Vaaleissa on mahdollista hakeutua ehdolle, tai mennä tukiryhmään tai puolueen ohjelmatyöhön. Se on seksitöntä ruohonjuurityötä, mutta siihen osallistuminen on oikeasti poliittista aktiivisuutta.
