Luulisi, että viimeisissä vaalitilaisuuksissa kannattaisi painaa vähän jarrua, mutta Trump ei pysty hillitsemään pimeää puoltaan

Nimet Kevin Faulconer ja Terra Lawson-Remer tuskin sanovat teille mitään. Eivät sanoneet minullekaan vielä kolme viikkoa sitten.

Nyt sen sijaan tiedän, että Kevin Faulconer on susi lampaan vaatteissa ja piilottelee todellista olemustaan. Toisin kuin hän väittää, hän ei ole maltillinen republikaani, ympäristöpoliitikko eikä naisten oikeuksien puolustaja vaan Trumpin paras ystävä ja äärilaidan MAGA-mies.

Terra Lawson-Remer taas laiskottelee. Hän nostaa 287 000 dollarin palkkashekin poliittisesta toimestaan mutta jätti väliin lähes puolet kokouksista ja kaikki kokoukset, joissa käsiteltiin asunnottomuutta. Jos töihin ei ilmesty, tavallinen ihminen saa potkut, mutta Terra ei saa.

Olen selvittänyt, että Faulconerin ja Lawson-Remerin räväkässä kaksintaistelussa on kyse San Diegon piirikunnan alueen 3 county supervisorin (piirikunnan valvoja?) paikasta. Lawson-Remer on sen nykyinen haltija, jonka Faulconer, San Diegon entinen pormestari on päättänyt haastaa.

Omiin korviini pesti ei äkkiseltään kuulosta miltään vallan keskittymältä, mutta tärkeä sen täytyy olla, sillä molemmat ehdokkaat ja heidän puolueensa ovat syytäneet mainontaan huomattavia summia. Sekä minä että perheenjäseneni olemme törmänneet Keviniin ja Terraan tässä viime aikoina niin usein, että heistä on tullut melkein tuttuja.

Tämäkin kamppailu ratkeaa 5. marraskuuta, ja vaikka sen tuloksella on minulle tuskin mitään merkitystä, on jännittävää nähdä miten siinä käy.

Kuvittelen itseni sandiegolaisen äänestäjän asemaan. Edessäni on äänestyslappu, jossa ylimpänä ovat presidenttiehdokkaat ja sen jälkeen pitkä lista paikallisvaaleja, joissa minun myös pitää valita ehdokkaani.

Jos olisin republikaani, ruksaisin siis jokseenkin varmasti Faulconerin. Jos taas demokraatti, valintani olisi Lawson-Remer. Mutta oli se sitten kumpi tahansa, valintani vaikuttaisi valinnalta ruton ja koleran välillä, sillä tiedän molempien olevien mätiä ja epäluotettavia. Niinhän minulle on kerrottu – itse asiassa tiedän kolmen viikon jälkeen tuskin mitään myönteistä kummankaan ehdokkaan tekemisistä.

Tietenkin nyt liioittelen negatiivisen mainonnan vaikutusta. Eivät ihmiset aivan hölmöjä ole, he toki osaavat sijoittaa viestin kontekstiinsa. Poliittinen kulttuuri Yhdysvalloissa yksinkertaisesti on erilainen, ja yhdysvaltalaiset ovat siihen myös tottuneet.

Siitä huolimatta on vaikea kuvitella, että jatkuvan negatiivisen mainonnan vaikutus poliittiseen järjestelmään voisi olla positiivinen. Sama mustamaalaus toistuu jatkuvasti kaikilla tasoilla, sekä valtakunnallisella että paikallisilla. Yhä uudestaan ja uudestaan, vaaleista toiseen.

Mihin muuhun johtopäätökseen tämän jatkuvan pommituksen jälkeen voisi oikeastaan edes tulla kuin siihen, johon huomattava osa amerikkalaisista tuntuu päätyneen: Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä ei toimi. Poliitikot ovat huijareita kaikki ja tavoittelevat ainoastaan omaa etuaan. Pahin kaikista paikoista on Washington – suo, joka pitää kuivata, niin kuin Trump jo vuonna 2016 lupasi. Kuivausprojekti jäi kesken, ja sitä pitää nyt jatkaa.

Negatiivinen mainonta kylvää epäluottamusta demokratiaan, joka ei sitten enää tunnukaan minkään arvoiselta. Tuomiopäivän julistukset demokratian kuolemasta kaikuvat kuuroille korville, jos demokratia näyttäytyy epärehellisenä pelinä, joka unohtaa kansalaisten arjen ja oikeat ongelmat. Ehkä sellaisesta riesasta olisi vain parempikin päästä eroon.

Näkökulmaa vaihtamalla negatiivista mainontaa voisi kai pitää myös vain rehellisenä. Kaikki keinot ovat käytössä, eikä mitään jätetä vihjailujen varaan. Poliittinen vastustaja toki on nimenomaan vastustaja, vastustaja pitää voittaa, ja kun kaksintaisteluun käydään, otetaan tietenkin aseet mukaan.

Tiettyyn rajaan asti on tietysti vain hyvä, että yhteiskunnallisista kysymyksistä ollaan avoimesti ja kärjekkäästi eri mieltä. Äskettäin vasemmistoliiton tuore puheenjohtaja Minja Koskela sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että erimielisyydet ja yhteydenotot ovat politiikan koko pointti, demokratian ydin. Koskela ajattelee, että "empaattisempaan yhteiskunnaan mennään politiikassa törmäämisen kautta”.

Ajatus on optimistinen, haluaisin uskoa siihen. Elämme vain nykyään digitaalisessa todellisuudessa, jossa algoritmit jatkuvasti lietsovat ja kiihdyttävät konflikteja. Kysymys on kai siitä, päästäänkö erimielisyyksistä ja yhteydenotoista tässä ympäristössä vielä jotenkin eteenpäin vai halvaantuuko koko poliittinen järjestelmä joko toimintakyvyttömäksi tai vahingollisesti suunnasta toiseen tempoilevaksi.

Sillä vaikka selkeät konfliktit kiihottavat, lopulta ihmiset kaikkialla, sekä Yhdysvalloissa että Suomessa, odottavat poliitikoilta ratkaisuja arkisiin ongelmiinsa. Jos niitä ei tule, tyytymättömyys kasvaa, yhteiskunta ajautuu umpikujaan ja itse demokratia on vaarassa.

Tuntuu, että syksyllä 2024 Yhdysvalloissa ollaan vaarallisen lähellä tällaista tilannetta. Kun seuraa Kamala Harrisin ja Donald Trumpin esiintymisiä viimeisenä viikonloppuna ennen vaaleja, on selvää, ettei erimielisyyksistä ole puutetta. Tarjolla on kaksi täysin päinvastaista näkemystä Yhdysvaltojen nykytilasta ja tulevaisuudesta. On oikeastaan vaikea keksiä yhtään asiaa, josta Trump ja Harris olisivat yhtä mieltä.

Mikään, mitä Trump sanoo tai tekee ei tässä vaiheessa yllätä enää ketään. Yllätys ei ole sekään, että vaikka viimeisissä vaalitilaisuuksissa voisi kuvitella olevan poliittisesti tarkoituksenmukaista edes hiukan painaa jarrua ja houkutella liikkuvia äänestäjiä, Trump ei pysty hillitsemään pimeää puoltaan. Kansan jakautuminen kahtia ei ole mikään ongelma, päinvastoin - sehän on koko Trumpin poliittisen toiminnan lähtökohta.

Harris puhuu ja käyttäytyy niin kuin Yhdysvaltain presidenttiehdokkailla on ollut tapana käyttäytyä. Hän lupaa olla presidentti kaikille amerikkalaisille, myös Trumpia äänestäneille. Mutta mikäli Harris voittaa, se ei tietenkään missään tapauksessa onnistu. Jo etukäteen Trump on kertonut kannattajilleen, että Harris voi voittaa vaalit vain huijaamalla. Kaikkeen jotenkin tottuu, mutta on häkellyttävää, että vaaleihin lähdetään Yhdysvalloissa tällaisesta tilanteesta.

Törmäys on siis täydellinen. Juuri tämän pidemmälle poliittiset erimielisyydet eivät oikeastaan enää edes voi rauhanomaisesti kärjistyä: osapuolia yhdistää ainoastaan tunne siitä, että pelissä on enemmän kuin yksissä presidentinvaaleissa pitäisi olla. Hävitä ei saa, ja kuitenkin puolet kansakunnasta väistämättä häviää.

God bless America, vieraileva suomalainen voi vain sanoa. Tai oman edesmenneen presidenttimme sanoin: ellemme varmuudella tiedä, mitä tulee tapahtumaan, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.