Lasten pitäisi saada itse päättää sukupuolen korjaamisesta, sanoo Pulitzerilla palkittu transnainen

Englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on julkaistu alun perin maaliskuussa 2024.

Julkisuudessa usein esiintyvän asiantuntijan tehtävänä on esittää villejä väitteitä mahdollisimman vakuuttavasti. Tässä suhteessa Andrea Long Chu, transnainen, Pulitzer-palkittu kirjallisuuskriitikko ja väsymätön provokaattori, ylittää aina odotukseni.

Tuoreessa New York -lehden kansikuvajutussa Chu puolustaa lasten sukupuolenkorjaushoitoja vetoamalla kaikkein epäsuosituimpaan syyhyn: alaikäisille tulisi periaatteessa sallia rinnanpoistoleikkaukset ja muut heidän toivomansa kirurgiset sukupuolenkorjaushoidot yksinkertaisesti sen vuoksi, että he haluavat sitä.

”Emme pysty ikinä puolustamaan transsukupuolisten lasten oikeuksia, jos emme kohtaa heitä puhtaasti heidän omilla ehdoillaan: yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä, jotka haluavat korjata biologista sukupuoltaan”, Chu kirjoittaa. ”Sillä ei ole väliä, mistä tämä halu kumpuaa.”

Vastaväite: Kyllä sillä on.

Laajimmin hyväksytty argumentti lääketieteelliselle transitiolle eli sukupuolenkorjaushoidoille on se, että pienellä osalla ihmisistä on psykologinen tila (sukupuolidysforia), joka aiheuttaa ahdistusta (koska heidän sukupuolitettu kehonsa tuntuu heistä vieraalta), ja lääkärit voivat tarjota hoitoja (hormoneja ja kirurgiaa), joista voi olla apua.

Alaikäisten sukupuolenkorjaushoitoja puolustavilla aktivisteilla on ollut tapana korostaa tämän tarinan alkuosaa, eli sukupuolinormeja vastaamattomien lasten ahdistusta, oikeuttaakseen hoidot, jotka muuten kuulostavat rajuilta. Jopa Marci Bowers, World Professional Association for Transgender Health -ammattijärjestön puheenjohtaja, on todennut, että murrosiän jarruttaminen varhaisessa iässä voi estää potilaiden hedelmällisyyden tai seksuaalisen toimintakyvyn kehittymisen aikuisiässä. Jos geneettisesti miespuolisen lapsen aataminomenan muodostuminen tai äänenmurros estetään (jotta tämä tulee myöhemmin nähdyksi helpommin naisena), seurauksena voi olla se, että tämä ei voi koskaan kokea orgasmia tai saada biologisia lapsia.

Suoraan sanottuna useimmat vanhemmat eivät suostuisi tähän, ellei vaihtoehto olisi vieläkin huonompi. Sukupuolenkorjaushoitojen kannattajat ovatkin painottaneet sukupuolinormeja vastaamattomien nuorten itsemurhariskiä: haluaisitko mieluummin kuolleen pojan vai elävän tyttären? (Onneksi nuorten itsemurhat ovat syystä riippumatta harvinaisia, vaikkakin määrä on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana.)

Chu väittää, että sukupuolidysforiaan suhtautuminen kliinisenä diagnoosina, johon on lääketieteellinen ratkaisu, on ”ripustanut transoikeudet sukupuoli-identiteetin ohuen siiman varaan”, eli ajatukseen siitä, että meidän jokaisen sisällä piilee jonkinlainen mieheyden tai naiseuden ydin (tai jotain siltä väliltä). Hän huomauttaa, että tämä perustelu on kopioitu tasa-arvoisen avioliiton kannattajilta, jotka korostavat, että homous on synnynnäinen ja muuttumaton ominaisuus, ei trendi, häiriö tai asia, johon ihminen voidaan suostutella tai vietellä. Chu kirjoittaa, että sukupuolenkorjaushoitojen puolustaminen vastaavanlaisella ”syntynyt tällaisena” -argumentilla ”on parantanut tilannetta hieman yhteiskunnallisen hyväksynnän tasolla”.

Hänen mielestään se ei riitä. Sen sijaan hän peräänkuuluttaa täysiveristä libertarismia, vaikkakaan hän ei itse käytä tätä sanaa. Hän ei halua vastahakoisesti tehtyjä mukautuksia tai varovaista tasapainottelua oikeuksien välillä. Hän haluaa, että hänenlaisensa ihmiset, syntymässä mieheksi määritellyt naiset, saavat osallistua vapaasti naisurheiluun ja käyttää naisille suunnattuja palveluja pelkästään itse määrittelemänsä identiteetin perusteella. Hän myös toivoo, että kaikenikäisillä amerikkalaisilla olisi oikeus ”korjata biologista sukupuoltaan”, ilmaus, jolla hän viittaa nimenomaan kehon lääketieteelliseen muokkaamiseen.

Lasten sukupuolenkorjaushoitojen karu totuus on se, että kun murrosiän estävien blokkerihoitojen malli alun perin kehitettiin, hoitoon hakeutui joka vuosi muutama sata alaikäistä lasta; esimerkiksi Englannin pääasialliselle transklinikalle tuli vain 210 lähetettä vuonna 2011. Hoidetut potilaat olivat useimmiten syntymässä pojiksi määriteltyjä lapsia, jotka olivat kärsineet sukupuolidysforiasta varhaislapsuudesta lähtien eikä heillä ollut muita mielenterveysongelmia.

Nyt käynnissä oleva keskustelu sai alkunsa siitä, kun hoitoon hakeutuvien lasten määrä nousi jyrkästi ja lasten demografinen tausta muuttui. Viime vuosina useimmat potilaat ovat olleet geneettisesti naisia, ja monilla heistä on hoitoon tullessaan muitakin ongelmia, kuten autismia, syömishäiriöitä, ahdistusta tai aiempia traumoja.

Nämä lapset tarvitsevat epäilemättä vanhempien tukea, ohjausta ja asianmukaista lääketieteellistä hoitoa. Niin kutsuttu affirmatiivinen hoitomalli kuitenkin sivuuttaa tämän näkemyksen ja antaa ymmärtää, että laajat psykologiset arvioinnit olivat vain transfobista portinvartijuutta. Esteiden poistaminen lääketieteellisiin hoitoihin pääsyn tieltä ”pelastaa ihmishenkiä”, kannattajat väittävät.

Todisteet siitä, että nuorten sukupuolenkorjaushoidot ehkäisisivät itsemurhia, ovat kuitenkin osoittautuneet heikoiksi. Ison-Britannian entinen johtava lasten transklinikka Gender Identity Development Service, jossa työskenteli sukupuolenkorjaushoitoihin erikoistuneita lääkäreitä, kritisoi jo vuonna 2018 Butterfly-nimistä draamasarjaa, jossa sukupuolinormeja vastaamaton 11-vuotias yrittää itsemurhaa.

”Se ei auta ketään, jos annetaan ymmärtää, että tähän tilaan liittyy väistämättä itsetuhoisuutta”, klinikka totesi lausunnossaan. ”Palvelumme pariin hakeutuvat nuoremmat lapset yrittävät äärimmäisen harvoin itsemurhaa.”

Viime kuussa eräässä suomalaistutkimuksessa kävi ilmi, että itsemurhat olivat harvinaisia transklinikoilta apua hakevien alaikäisten keskuudessa, ja kun kuolemia tapahtui, syynä olivat muut mielenterveysongelmat eikä niinkään sukupuolidysforia.

Esiin tullut tutkimusnäyttö ei hetkauta Chua, koska hän pitää näyttöä pelkästään masentavana. Hän kritisoi kirjailija Jesse Singalin lasten sukupuolenkorjaushoitoja käsittelevää kansikuvajuttua The Atlanticissa vuodelta 2018. Artikkelissa oli haastateltu useita lääkäreitä ja potilaita, jotka tarjosivat erilaisia näkökulmia aiheeseen. Chun mielestä artikkeli käynnisti ikävän vaiheen transkeskustelussa.

”Juttu tarjosi valmiin kaavan sitä seuranneelle uutisoinnille”, hän kirjoittaa. ”Ensinnäkin siinä käsiteltiin aihetta, joka uhkasi muuttua yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, jolloin kyse olisi ihmisoikeuksista, ja teki siitä jälleen lääketieteellisen ongelman, jossa onkin kyse tutkimusnäytöstä. Sitten siinä annettiin rivien välissä ymmärtää, että koska näyttö ei ole kiistatonta, oikeudetkaan eivät ole.”

Chulle ihmisoikeuksien ensisijaisuus merkitsee sitä, että näytöllä ei ole väliä lääketieteellisten päätösten kannalta, ei edes silloin, kun kyse on lapsista. Tällä näkemyksellä on kaksi loogista seurausta: Ensimmäinen on se, että jos annamme nykyään lasten päättää vapaasti itse kehostaan, miksi emme antaisi heidän mennä naimisiin 12-vuotiaana tai juoda alkoholia 13-vuotiaana tai suostua seksiin aikuisen kumppanin kanssa 14-vuotiaana. ”Taaperoilla on oikeus hankkia tatuointeja” on kenties huonoin poliittinen iskulause, jonka olen koskaan kuullut.

Vaihtoehtoinen perustelu on se, että sukupuoli, miten se sitten määritelläänkään, on niin ainutlaatuinen ja tärkeä asia, että se jo itsessään oikeuttaa alaikäisten täyden itsemääräämisoikeuden omaan kehoonsa.

Kun luen Chun kirjoituksia, minusta tuntuu aina, että hän pilkkaa juuri sitä feminismin muotoa, jota olen puolustanut koko aikuisikäni. Feminismin tehtävä, aina Mary Wollstonecraftista lähtien, on ollut naiseksi syntymisen aineellisen todellisuuden irrottaminen passiivisuuden ja naisellisuuden käsityksistä. Kirjassaan Females Chu kuitenkin kirjoittaa innostuneesti pornon alalajista nimeltä ”sissy porn”, ”nynnyporno”, jossa ”jos sinua naidaan, olet nainen, koska naitava osapuoli on yhtä kuin nainen”. (Saatan olla vanhanaikainen, mutta itse pidän enemmän naiseuden perinteisestä määritelmästä, joka liittyy XX-kromosomeihin ja tietynlaiseen kehoon, joka on kehittynyt tuottamaan suurikokoisia sukusoluja.) Jos kirjoittajan nimi ei olisi tiedossa, lainauksen voisi kuvitella olevan peräisin konservatiiviselta naisvihaajalta, ei edistyksellisten vasemmistopiirien lemmikiltä.

Chu kuitenkin suosii tällaista trollaushenkistä tyyliä kirjoittaessaan sukupuolesta. (Hänen kirjallisuuskritiikkinsä on suoraviivaisempaa.) Hän on kirjoittanut korjanneensa sukupuoltaan, jotta hän pääsisi kokemaan ”hyväntahtoista sovinismia” ja käyttämään hotpantseja, sekä todennut, että ”uusi emättimeni ei tee minua onnelliseksi, eikä sen tarvitsekaan”.

Nykyinen transliike on suurelta osin onnistunut kumoamaan käsityksen, jonka mukaan seksuaalisuudella, erityisesti autogynefiliana tunnetulla seksuaalisella fetissillä, jossa mies kiihottuu naisena olemisen ajatuksesta, olisi mitään tekemistä sukupuolenkorjauksen kanssa. Mutta Chu on iskenyt kyntensä myös tähän tabuun ja pohtinut julkisesti, onko nynnyporno tehnyt hänestä transsukupuolisen.

Toisinaan arvelen, että vain hänen ideologiset vastustajansa lukevat hänen kirjoituksiaan. Liberaaleille tulee vähintäänkin kiusaantunut olo, kun heille lainataan Chun tekstejä, koska he tietävät varsin hyvin, etteivät ne edusta sitä transoikeuksien narratiivia, jonka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia edistävät GLAAD- ja Human Rights Campaign -järjestöt hyväksyvät. Vastaväitteiden esittäjät ovat jo lähtökohtaisesti alakynnessä, kun heidän on kohteliaasti sivuutettava Chun julkaisemat lausunnot, kuten tämän väite, jonka mukaan peräaukko on ”eräänlainen yleismaailmallinen vagina, jonka kautta naiseuteen pääsee aina käsiksi”.

Kävi ilmi, etten ollut väärässä, kun epäilin Chun pilkkaavan minua: hän on maininnut minut jopa nimeltä. New York -lehdessä julkaistussa artikkelissaan hän nostaa minut listalle, joka koostuu väitetysti sukupuolikriittisistä ”militanteista”; olen siellä yhdessä Singalin, Matthew Yglesiaksen, Matt Taibbin, Andrew Sullivanin, Meghan Daumin ja Bari Weissin kanssa.

”Monet näistä kirjoittajista elävät itse aiheutetussa maanpaossa Substackissa, uutiskirjealustalla, jolla he esiintyvät poliittisesti valveutuneen woke-eliitin canceloinnin urheina selviytyjinä”, hän kirjoittaa.

Sillä ei ole merkitystä, että useimpien amerikkalaisten mielestä minä itse edustan woke-eliittiä eurooppalaisten, keskustavasemmistolaisten näkemysteni vuoksi. Rikokseni on se, että olen ”keskittynyt pelkästään ’tieteen kieltämiseen’, kuten radikaalit aktivistit, jotka asettavat woke-ajattelun järkevien hoitostandardien edelle”. Kyllä, mielestäni lääkäreillä tulisi olla riittävästi näyttöä asiasta ennen kuin he määräävät ihmiselle kemialliseen kastraatioon tarkoitettuja lääkkeitä. Tunnustan rikokseni!

Chun mielestä militanttitoverini muodostavat petollisen joukkion, joka vastustaa affirmatiivisia sukupuolenkorjaushoitoja. Queer-teoreetikko Judith Butler uskoo, että vain fasistit (ja trans-eksklusiiviset radikaalifeministit eli TERFit, jotka Butler näkee valeasuisina fasisteina) kyseenalaistavat uuden sukupuolikäsityksen.

Mutta Chu on valmis lokeroimaan meidät kolmanteen kategoriaan: me olemme TATLeja, transagnostisia taantumuksellisia liberaaleja. (Omaan korviini nimitys ei kuulosta yhtä iskevältä kuin TERF, mutta toisaalta tätä uudempaa termiä ei olekaan vielä huudettu minulle megafonin kautta lähes kaksimetrisen kommandopipoisen hahmon toimesta.)

”TATLien ensisijainen huolenaihe, heidän itsensä mukaan, on sananvapauden ja kansalaisyhteiskunnan suojeleminen poliittisesti valveutuneen vasemmiston ahdasmielisiltä vaikuttajilta”, Chu kirjoittaa.

”Mitä transihmisiin tulee, TATLit eivät ota heihin kantaa vaan ilmaisevat myötätuntonsa yleisesti kaikkia psyykkistä ahdistusta tai kansalaisoikeuksien loukkauksia kokevia ihmisiä kohtaan.” Tunnustan tämänkin rikoksen.

Chun perustelun näennäinen ydin on Butlerin uusi kirja, ja essee alkaakin teoksen arvostelulla. Kirjoituksesta välittyy kuitenkin vaikutelma, jonka mukaan Chu pitää Butlerin proosaa tylsänä (voin samaistua tähän) ja tätä itseään liian vakavana; hän pitää omaa räiskyvää retoriikkaansa ja provosoivia kannanottojaan selvästi parempana kuin Butlerin uraauurtavaa työtä vaikeaselkoisten alakohtien saralla.

Chun todellinen motivaatio kumpuaa epäilemättä tunteesta, että hänen joukkueensa on häviöllä. Euroopassa, jossa murrosikää jarruttavien blokkerihoitojen ”hollantilainen protokolla” kehitettiin 1990-luvulla, useat maat ovat nyt siirtymässä kohti keskusteluterapiaa ensisijaisena hoitomuotona. Pian Chun esseen julkaisemisen jälkeen Britannian julkinen terveydenhuoltojärjestelmä NHS ilmoitti, ettei se enää määräisi blokkereita dysforian hoitoon, koska lääkkeiden turvallisuudesta ja tehokkuudesta ei yksinkertaisesti ole riittävästi näyttöä.

Myös Ranska, Ruotsi, Suomi, Norja ja jopa Alankomaat ovat perääntyneet asiassa, ja tuskin kukaan väittäisi näiden maiden olevan enemmän oikealla kuin Yhdysvallat. Ratkaisevaa on se, että näitä päätöksiä ovat ajaneet lääkärit, eivät poliitikot, toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa keskustelu on äärimmäisen polarisoitunutta ja lasten sukupuolenkorjaushoitojen näkyvämpiä vastustajia ovat republikaanikuvernöörit.

Keskustelun sävy on kuitenkin muuttumassa jopa Yhdysvalloissa. Melko iso osa Chun esseestä on omistettu moitteille mediaorganisaatioita kohtaan, jotka eivät ole tuoneet aktivistien näkemyksiä riittävän hyvin esiin, siis sitä, että blokkerihoito on turvallista ja peruutettavissa ja että hoito on ”tieteellisesti vankalla pohjalla”. New York Times -lehden katsotaan joutuneen barbaarien käsiin, tai ainakaan lehti ei ole onnistunut estämään heitä rynnimästä affirmatiivisen hoidon portista sisään. (Lehti julkaisi äskettäin skeptisempiä artikkeleita aiheesta, mikä aiheutti voimakkaan vastareaktion sen toimituskunnassa.)

”Lehti kieltäytyy järjestelmällisesti käsittelemästä sukupuolenkorjaushoitoja samalla tavalla kuin muita terveydenhuoltoon liittyviä aiheita, eli hoitoon pääsyn näkökulmasta”, Chu harmittelee unohtaen sen tosiasian, että jos esimerkiksi aborttia hakevien naisten määrä nousisi tuhansilla prosenteilla kymmenen vuoden sisällä, lehdessä todennäköisesti kirjoitettaisiin siitäkin ilmiöstä.

New York Timesin uskollisen liittolaisuuden menettämisellä on merkitystä, koska Yhdysvalloissa käytettävää lasten sukupuolenkorjaushoidon mallia voisi parhaiten kuvata yhteisymmärrykseen perustuvaksi, ei tieteelliseen näyttöön perustuvaksi. Toisin sanoen malli perustuu valtuutettujen asiantuntijoiden yhteiseen sopimukseen, ei perusteellisten tutkimusten johtopäätöksiin. Jos kliiniset perusteet alaikäisten lääketieteelliselle transitiolle häviävät, jäljelle jää pelkkä ideologia.

”Näkemys, jonka mukaan meillä on moraalinen velvollisuus hyväksyä todellisuus vain siksi, että se on totta, on mielestäni oiva määritelmä nihilismille”, Chu kirjoittaa. Hän esittää mieluummin radikaalin vaatimuksen rajoittamattomasta henkilökohtaisesta vapaudesta, joka koskee jopa alaikäisiä: ”Annetaan kenen tahansa korjata biologista sukupuoltaan. Annetaan kenen tahansa korjata sosiaalista sukupuoltaan. Annetaan kenen tahansa korjata sukupuoltaan yhä uudestaan. Annetaan transtyttöjen harrastaa urheilua sukupuolimerkinnästään riippumatta. Jos he pärjäävät hyvin, se tarkoittaa vain sitä, että jotkut tytöt ovat parempia urheilussa kuin toiset.”

(Ei tietenkään tarkoita, vaan se tarkoittaa sitä, että pojan murrosikä ja miesten korkeampi testosteronitaso tuovat henkilölle huomattavaa etua urheilussa, mutta minä olenkin vain todellisuuden hyväksyvä nihilisti.)

Ennen kaikkea meidän tulisi Chun mielestä suhtautua lasten ilmoituksiin omasta identiteettistään ehdottoman kunnioittavasti: ”Jos ’harkinnasta’ tulee edellytys yleismaailmallisen oikeuden toteutumiselle, kyseinen oikeus supistuu yksinoikeudeksi. Translasten hoitoon pääsy on useimmiten vanhempien tai huoltajien päätettävissä, mikä kertoo siitä, kuinka yhteiskuntamme suhtautuu lapsiin, oli se sitten oikein tai ei. Vanhempien tulisi opetella kohtelemaan lapsiaan sellaisina kuin nämä ovat: ihmisinä, joilla on kyky elää vapaana.”

Perustellessaan näkemystään näin Chu osoittaa kutkuttavaa halveksuntaa kunniallisuuspolitiikkaa kohtaan ja ärsyttää varmasti monia ihmisiä, joilla on samat poliittiset tavoitteet. Kaltaisilleni blokkerihoitoskeptikoille Chun perustelut nuorten vapaan toimijuuden puolesta ovat virkistäviä, olenhan tottunut esittämään vastaväitteitä ihmisille, joiden mielestä sukupuolenkorjaushoidoissa ei oikeasti tapahdu ylilyöntejä tai potilaita on niin vähän, ettei asiasta tarvitse välittää, tai meidän pitäisi kirjoittaa ennemmin jostain tärkeämmästä aiheesta – eli ihmisille, jotka edustavat kaikkia denialismin ja whataboutismin villeimpiä puolia.

Chu on uskaltanut sanoa asiat ääneen, ja hänen perustelunsa ovat loogisia, johdonmukaisia ja vakuuttavasti esitettyjä. Niitä ei vain kuule kovin usein, koska ne ovat suunnilleen yhtä suosittuja kuin nenäleikkausten salliminen yhdeksänvuotiaille.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.

The Atlantic