Tottenham voitti vihdoin pokaalin - "Ehkä tärkeintä on nauttia niistä hetkistä, kun aurinko paistaa ja kukat kukkivat ilman, että murehtii jo etukäteen onnensa kestoa"
Fanien ikuisuudelta tuntunut odotus palkittiin keskiviikkoiltana, kun Tottenham voitti Eurooppa-liigan. Mutta muuttaako pokaali oikeasti yhtään mitään?
Lads, it’s Tottenham.
Sir Alex Fergusonin vuosia sitten lausuma neljän sanan lause on siinä mielessä jopa huikean nerokas, kuinka paljon sisältöä ja mielikuvia noin pieneen tekstiin voi saada mahtumaan. Se on ivallinen, mutta samalla täydellinen kuvaus siitä seurasta, joka Fergusonilla ja Manchester Unitedilla tuolla hetkellä oli vastassaan. Neljä sanaa, jotka eivät sinällään kertoneet mitään, mutta samalla kaiken.
Except, it wasn’t.
On jotenkin niin Tottenham-maista saavuttaa vuosikymmeniä tavoiteltu menestys lopulta olemalla täysi vastakohta omasta itsestään. Tottenham oli Bilbaon illassa kaikkea muuta, kuin se sulavasti hyökkäävä, yksilötaidolla ihastuttava, mutta joukkueena henkisesti ja fyysisesti niin kovin hauras kanalauma, joka se niin turhauttavan usein on kovimmissa mahdollisissa paikoissa ollut. Nyt se oli jalkapallollisesti ruma, mutta voitonjuhlissaan jopa hieman hämmentyneeltä itsekin vaikuttaneena liikuttavan kaunis.
Kirjoitin melkein päivälleen kuusi vuotta sitten kolumnin, joka julkaistiin Hämeen Sanomissa aivan kauden 2019 Mestarien liiga -finaalin kynnyksellä. Seuraavassa otteita tekstistä:
1961 viimeksi Englannin liigamestaruuden voittanut Tottenham on kulkenut pitkän matkan lauantain Euroopan Cupin, eli Mestarien liigan finaaliin. Jos seura on tuttu esimerkiksi vasta viimeisen viiden kauden ajalta, voisi olettaa, että se kuuluu automaattisesti Euroopan menestyvien seurojen joukkoon. Mauricio Pochettino on nostanut kentän puolella ”Spursin” Valioliigan kärkikastiin ja sitä kautta myös Euroopan suurten joukkoon. Pelikentän ulkopuolella Tottenhamia vuodesta 2001 johtanut sijoitusyhtiö Enic nokkamiehenään Daniel Levy on puolestaan tuonut seuraan sitä pitkäjänteisyyttä ja taloudellista osaamista, mikä on mahdollistanut seurassa aina olemassa olleen potentiaalin realisoitumisen.
Nukkuva jättiläinen. Kliseinen sanapari kuvaa täydellisesti Tottenhamin ajanjaksoa 1991 FA Cupin voitosta aina 2010-luvulle asti. Tyylikkään historian omannut seura ajelehti vailla minkäänlaista suuntaa, managerien ja päävalmentajien vaihtuessa keskimäärin joka toinen kausi. Liigasijoitukset pysyivät puolenvälin alapuolella satunnaisten Cup-välierien sytyttäessä aina säännöllisin väliajoin turhan toiveen paremmasta. Valheellisilla uusilla aluilla seuran kannattajat jaksoivat aina seuraavaan pettymykseen. Heidän, ja meidän, sokea lojaalisuus ja kurjuudesta huolimatta viikosta toiseen täyttyvä White Hart Lane olivat kuitenkin osoituksia siitä voimasta, minkä Daniel Levy ja Enic ovat nyt päästäneet irti.
Kaiken jälkeen on jopa hieman hankalaa suhtautua nykyiseen Tottenhamiin. Siitä on tullut kuin tapansa parantanut puoliso, joka ottaa suhteessa myös toisen huomioon. Ei petä lupauksiaan, ostaa lahjoja ja palkitsee. Jos lauantain finaalin jälkeen Hugo Lloris nostaa Mestarien liigan pokaalin ilmaan, se tuntuu varmasti hienolta. Mutta isoin voitto on tavallaan jo saavutettu. Tottenham on noussut omalle tasolleen. Sitä johdetaan hyvin, se pelaa yhdellä Euroopan hienoimmista stadioneista ja harjoittelee maailmanluokan harjoituskeskuksessa.
Ja ehkä tärkeimpänä. Se on noussut pois Arsenalin varjosta.
Vähänpä tiesin.
Kyseisestä kirjoituksesta on siis aikaa kuusi vuotta. Nostin siitä otteita uudelleen eloon ja tähän päivään, koska sen sisältö kertoo täydellisesti siitä nopeudesta, millä asiat elämässä, urheilussa ja jalkapallossa muuttuvat. Ihmisten tai seurojen alakulot eivät kestä ikuisesti, eivät myöskään päivät kuolemattomina maailman huipulla. Anssi Kela kertoo tänä vuonna julkaistun albuminsa kappaleessa Neljäs huhtikuuta lähes Fergusonin nerokkuudella tiivistettynä siitä, miten synkimpäänkin risukasaan saattaa lopulta tiensä löytää ruusuja sylissään kantava päivänsäde. Muuttaako tapahtuma tai kohtaaminen sitten asioita isommassa ja pidempiaikaisessa kuvassa, vai onko kyseessä hetken helpotus tummien pilvien alla, se on eri asia. Ehkä tärkeintä on nauttia niistä hetkistä, kun aurinko paistaa ja kukat kukkivat ilman, että murehtii jo etukäteen onnensa kestoa.
Ennen Mestarien liiga -finaalia Mauricio Pochettino oli kausi kaudelta nostanut joukkueensa pelaamisen tasoa, luonut Tottenhamin historiaan peilaten erittäin laadukkaan pelaajamateriaalin avulla vankan pohjan, jonka päälle sijoitukset Valioliigan kärjen tuntumassa rakentuivat. Kuinka tärkeää siihen verrattuna oli lopulta se yksi peli, jonka Tottenham Madridissa Liverpoolille hävisi? Samalla päästään nykyhetkeen kysyen, kuinka tärkeää Ange Postecogloun kahden kauden kokonaisuudessa on keskiviikkona koettu voitto? Veikö yksittäinen tappio Euroopan ykköskilpailun finaalissa merkityksen kaikelta Pochettinon luomilta menestyksen perustuksilta, olisivatko Tottenhamin viimeiset kuusi vuotta olleet erilaisia voiton myötä? Ajaako Postecogloun kakkoskategorian mestaruus pilvet Tottenhamin taivaalta, ja seuraavat vuodet tulevat automaattisesti olemaan ruusuisia?
Eivät tietenkään. Tottenham muuttui seurana yhtä vähän toukokuussa 2019 ja 2025. Pochettinon aikakauden alamäki oli finaaliin mennessä jo täydessä vauhdissa, ja siitä saa merkittävän syyn ottaa omille hartioilleen seuran omistajataho. Postecogloun kuherruskuukausi ja ylämäki, niin jyrkkä kuin se olikin, kesti ensimmäisen kauden kymmenen ensimmäistä ottelua, sitä seuranneet 65 peliä ovat olleet yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta toinen toistaan heikompia. Eurooppa-liiga oli jättimenestys, mutta se on täysin irrallinen asia siitä kokonaisuudesta, mikä kertoo seuran ja joukkueen todellisesta tasosta ja ennen kaikkea suunnasta, johon se on menossa. Historialliselta pokaalilta ja sen seuralta pois pyyhkimältä voittamattomuuden painolastin merkitykseltä mitään pois ottamatta, jos sen tuoma humu peittää alleen hälytyskellot, jotka soivat Valioliigakauden 37 pisteen tahtiin, niin siinä ei petetä ketään muuta kuin itseään ja lopulta, ”Lads, it’s Tottenham” jälleen kerran.
Postecoglou puhui seuraan tullessaan itse voittojen merkityksestä suhteessa seuran kokonaisvaltaisen suunnan muutokseen. Australialais-kreikkalaisen mukaan yksittäinen Cup-voitto voisi jopa hämärtää sitä todellisuutta, millä tasolla seura operoi ja miehen kokoonpanovalinnat esimerkiksi liigacup-peleihin ensimmäisen kauden aikana kertoivat juuri tästä. Selkeästi tärkeämpää oli keskittyä seuran kulttuurin muuttamiseen, tehdä asioita eri lailla kuin ennen ja rakentaa sen päälle ne tulevat menestyksen vuodet. Suora lainaus Guardianin haastattelusta Postecogloun ensimmäisten viikkojen ajalta:
"Olen täällä, koska haluan luoda seuran, jolla on mahdollisuus voittaa asioita vuosittain," hän sanoi. "Siinä on ero. Se, että voitamme Carabao Cupin ja sijoitumme kymmenenneksi, ei ole mielestäni sitä, mistä tässä seurassa on kyse."
Viisaita sanoja, joita on kuitenkin nyt jouduttu tarkastelemaan.
"Olisin voinut istua tässä viidentenä viime vuonna, viidentenä tänä vuonna… ja ehkä ihmiset eivät odottaisi valkoista savua nähdäkseen, onko tämä viimeinen kauteni. Mutta he sanoisivat silti: 'Hienoa, Ange. Mutta tämä on tehty ennenkin. Ennen kuin seura voittaa jotain, et ole tehnyt vaikutusta.' Tiesin tavallaan koko viime kauteni ajan, että sen perusteella minua tullaan arvioimaan." Näin sanoi Postecoglou saman lehden haastattelussa juuri ennen keskiviikon finaalia.
Kyse on inhimillisyydestä, siitä että realismi iskee lopulta kaikkein ideologisimpiinkin ihmisiin. Yksikään valmentaja ei lopulta muuta sitä kulttuuria, mikä Tottenhamia ympäröi ja millä se toimii. Siitä päättää yksinään Daniel Levy. Postecoglou tuli seuraan aikana, jolloin sen edelliset kuusi vuotta olivat olleet yhtä pyörremyrskyä, suurimmalta osalta negatiivisella pyörteellä. Valmentajia oli tullut sisään ovista ja ikkunoista, ja samoista aukoista he olivat myös hävinneet. Valmentajien tai pelaajien rekrytoinnissa ei ollut nähtävissä mitään logiikkaa, ympyrää oli seurannut neliö ja neliötä suorakulmio. Tuossa tilanteessa on tavallaan helppo lähteä tekemään muutosta vailla välittömän menestyksen paineita, mutta Tottenhamissa asiat eivät toimi niin. Lopulta Postecoglou ymmärsi tehtävänsä mahdottomuuden ja löi kaikki munat yhteen koriin. Pokaalin tuominen seuraan olisi, niin hullulta kuin se Tottenhamin yhteydessä kuulostaakin, huomattavasti helpompaa, kuin seuran kokonaisvaltaisen toimintakulttuurin muuttaminen. Ja kun oma valmennushistoria osoittaa voittojen osuneen säännöllisesti toiseen vuoteen joukkueen peräsimessä, miksi ei? Potkujen saaminen Levyn liipaisinsormen tuntien olisi joka tapauksessa todennäköinen seuraus, niin parempi yrittää jättää oma nimi seuran historiaan edes yhdellä positiivisella ja muista yrittäjistä poikkeavalla tavalla. Postecoglou onnistui siis käytännössä kaikessa, mihin hänellä realistisesti oli edes mahdollisuuksia.
Jos ideologia oli karissut suhteessa vaikutusmahdollisuuksiin seuran toiminnassa, sitä se on tehnyt viimeisten viikkojen ajan myös kentällä. Poissa ovat ne koko Valioliigaa puhuttaneet järjettömän korkeat puolustuslinjat sekä itsepintaisesti vastustajasta riippumatta toteutettu äärihyökkäävä pelisuunnitelma kymppialueilta löytyvine laitapuolustajineen. Ainoat hetket, kun Tottenhamin linja nousi puoleen kenttään ja sen yli finaalissa, olivat hyökkäyspään erikoistilanteet. Muuten Cristian Romeron sekä Micky Van de Venin johtama alakerta piti asemansa ja tylsytti täysin jo ennalta teroittamatta jääneen Unitedin hyökkäyksen. Tämäkin muutos, niin fiksu ja voittoon tähtäävä kuin se onkin, on omiaan sekoittamaan Tottenham-kannattajien ajatuksia kohti tulevaa. Vielä eilen identiteettimme oli ”to dare is to do”. Onko se nyt sitten ”to do is to win?”
Ehkä siitä tulevasta murehtiminen kannattaa tosiaan hetkeksi jättää ja keskittyä nykyhetkeen. Tottenham on voittanut ensimmäisen europokaalinsa lähes neljäänkymmeneen vuoteen ja se pelaa ensi kaudella Mestarien liigaa. Ja iso bonus voiton tuoman tyydytyksen päälle kannattaa ottaa Arsene Wengerin kommenteista siitä, kuinka Eurooppa-liigan voittajan ei pitäisi saada pääsylippua seuraavan kauden eliittikilpailuun. Miten sattuikin Wengerin mieleen moinen juuri tällä kaudella, ja voiko tosiaan olla niin, että Arsenal-ikoni ei tunne seuransa kabinettitaustaa niin hyvin, että ymmärtäisi jättää puheet ansaitsemattomista eduista sikseen.
