Tornionjoki on tarjonnut paikallisille ruumiin ja sielun ravintoa vuosisatojen ajan.

Viime vuonna lohen määrä romahti, eikä syytä tiedetä.

Lisäksi alueelle suunnitellaan uutta kaivosta.

Mitä tästä ajattelevat jokivarren ihmiset?

Tästä ei voi jatkaa. Tähän päättyy aurattu tie. Vastassa on kymmeniä senttejä syvä lumikerros. Jossain tuon nyt käyttämättömän tien varrella, kartan mukaan muutaman sadan metrin päässä on Hannukaisen avolouhos, jossa Rautaruukki louhi rautamalmia 1970- ja 1980-luvuilla.

Maan uumenissa on yhä rautaa, kuparia ja hippunen kultaakin.

Siksi kaivosyritys Hannukainen Mining haluaa avata tällä samalla paikalla uuden kaivoksen. Suunnittelun aloitti toinen yritys jo vuonna 2005, ja lupaprosessi on pyörinyt 13 vuotta.

Kaivosalue olisi kooltaan 30 neliökilometriä, yhtä suuri kuin Keravan kaupunki tai 600 kilometriä 50 metriä leveää moottoritietä.

Vajaan kymmenen kilometrin päässä idässä kohoaa Yllästunturi. Aurinko on aamulla hitaasti kivunnut sen takaa sen verran korkealle, että se on jo lupaus keväästä. Valkoinen lumi häikäisee.

Tämä on Lapin tärkeimpiä matkailuseutuja, ja täältä vedet virtaavat lopulta Tornionjokeen, läntisen Euroopan suurimpaan vapaana virtaavaan jokeen ja Länsi-Lapin asukkaiden vuosisataiseen Väylään.

Osalle alueen asukkaista kaivos olisi lupaus paremmasta elämästä, toiset pitävät sitä ympäristön ja oman elämäntavan turmana. Kuuluisivatko räjähdykset tunturiin, tummentaisiko niiden pöly lumen? Miten kaivos vaikuttaisi Tornion-Muonionjoen mahtaviin lohivesiin, jonne se päästäisi jätevettä?

Tornionjoen matka alkaa tuntureilta, Pohjois-Ruotsissa sijaitsevasta Torniojärvestä. Sieltä se kulkee Ruotsin poikki, kunnes kohtaa Muonionjoen Lappean kylän pohjoispuolella ja kääntyy etelään. Matka Perämereen on yhteensä 470 kilometriä, eikä virtaa ole kahlittu padoilla ja voimalaitoksilla.

Joen ympäristön Tornionlaakso levittäytyy laajalle Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan. Suomessa jokilaaksoon luetaan Tornio, Ylitornio, Pello, Kolari, Muonio ja Enontekiö. Vesistöön kuuluu tietenkin myös sivujokia, kuten kapea ja kiemurainen Äkäsjoki, joka virtaa aivan suunnitellun Hannukaisen kaivosalueen vierestä.

Mitä kaivos tarkoittaisi joelle ja jokivarren asukkaille? Kiinnostaako se edes, kun käsillä on tässä hetkessä näkyvämpi ongelma, lohen katoaminen?

On aloitettava Tornionjoen alajuoksulta, jossa joki laskee mereen.

Jää ja lumi ovat peitelleet joen niin, että jos ei tietäisi paremmin, saattaisi sitä erehtyä luulemaan pelloksi. Peitteen alla vesi virtaa Perämereen, niin kuin se on tehnyt vuosituhansia.

Olemme Tornion keskustassa, yhden sillan ylityksen päässä Ruotsin Haaparannalta ja muutaman kilometrin päässä kohdasta, jossa meri aukeaa.

Moottorisahalla on leikattu jäähän hevosenkengän muotoinen allas. Vesi on tummaa, kylmää ja kutsuvaa. Anri Alakourila ja Casper Hooli eivät epäröi. Pulahdus on Alakourilan 106. tänä talvena.

– Tähän tulee himo, hän perustelee ja kääräisee pyyhettä ympärilleen.

Alakourila on Hoolin isoäiti ja antoi tälle hiljattain 21-vuotissyntymäpäivälahjaksi kausikortin tähän Tornion Tullinrannan avantoon.

– Intissä kävin ensi kertaa avannossa. Tosin siellä sen joutui tekemään sukset jalassa, Hooli sanoo.

Avanto auttaa Hoolia palautumaan salitreenin ja juoksulenkkien jälkeen, mutta veteen menossa on kyse myös henkisestä kantista.

Tornion latu ja polku -yhdistyksen avantoaktiivi Sari Juntura on tullut koiralenkillä pyörähtämään avannolla. Kun hän aloitti 12 vuotta sitten, uimareita oli kuutisenkymmentä. Nyt heitä on yli 200, ja uimareita tulee Haaparannaltakin. Avantouinti on trendikästä, mutta myös erityistä juuri tässä joessa.

Tornionjoki on merkittävä lohivesi. Pinnan alla on kiiltäväsuomuisten kalojen valtakunta. Ehkä siksi tässä avannossa tuntuu siltä, ettei vesi kastele vaan pikemminkin hoitaa ihoa, naiset kuvailevat.

Hooli ei ihan jaa luonnehdintaa.

– Vesi tuntuu vedeltä. Kylmää kuin perkele, mutta kyllä siihen tottuu.

Anri Alakourila on paljasjalkainen torniolainen, myös syntyperältään. Syntynyt ja kasvanut joen rannalla. Hän rakasti kylmää jokivettä jo lapsena. Kun jäät toukokuussa lähtivät rytinällä, kläpit – siis lapset, hän selventää – kiiruhtivat rannalle uimaan, vaikka jäälauttoja kellui vielä vedessä.

– Sieltä isä haki minut monta kertaa vihaisena pois.

Hannukaisen kaivoshanke ei ole Alakourilalle tuttu, mutta ajatus siitä, että jokeen laskettaisiin jätevesiä, ei kuulosta hänestä hyvältä. Avantoa hän ei siinäkään tapauksessa jättäisi. Ei tietenkään.

Tätä nykyä Alakourila katsoo kotinsa ikkunoista ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, miltä joki näyttää. Talvisin näkymä on valkoinen.

Kukkolankoskella virta on auki. Vastarannalla näkyvät Ruotsin Kukkolaforsenin talot.

Tornionjoki, alueen luonnollinen valtasuoni, on tarjonnut jokilaakson ihmisille kulkureitin, työtä ja ravintoa, virkistystä sekä valtakunnan rajan, joka vedettiin jokeen vuonna 1809. Moni kutsuu jokea Väyläksi, joka on sen meänkielinen nimi ja kuvaa hyvin joen merkitystä. Se on muovannut elämää näillä seuduilla. Se on osa ihmisten identiteettiä, ”minun rakkauteni”, kuten Anri Alakourila sanoo.

Nykyään Väylän vieressä on toki toinenkin väylä, tie E8. Se seuraa uskollisesti joenvartta Torniosta aina Pellon pohjoispuolelle asti, käväisee sisämaassa, kunnes palaa pohjoisempana taas joelle, nyt Muonionjoen varteen.

Vain vartin ajomatkan päässä Torniosta pohjoiseen on Kukkolankoski, Tornionjoen ehkä tunnetuin nähtävyys ja perinteisen lippokalastuskulttuurin koti. Kesäisin koski kuohuu vuolaana, ja jopa nyt sydäntalvella virtaus on niin voimakas, ettei jää ole kesyttänyt sitä kokonaan.

Joen reunoilla jäätä kuitenkin on ja paksusti, ainakin puoli metriä. Juho Leinonen nostelee tottuneesti jäähän leikattua aukkoa suojaavat eristeet pois ja kiskoo mademerran pinnalle.

Se on tyhjä. Matikkaa on tullut tänä vuonna huonosti.

Leinonen kalastaa talvisin madetta merroilla ja kesäisin lohta ja siikaa lippoamalla. Se tarkoittaa pyyntiä haavilla, joka on kiinnitetty jopa seitsemän metriä pitkän varren päähän.

Kahlaamme lumessa Kukkolankosken punapintaisille aitoille. Leinonen saa kammettua yhden oven raolleen. Tuoksuu puu ja vähän kalakin. Sisällä on lisää mertoja ja katon aukosta vartensa ulos kurkottavia lippoja.

Krenkkujen rakennustarvikkeet säilytetään ulkona. Krenkut ovat sillan tai laiturin tapaisia puisia rakennelmia, joilta lippoajat tavoittelevat saalistaan. Ne pystytetään kesäisin koskeen ja otetaan talveksi pois.

– Esi-isät ovat aikoinaan löytäneet parhaat paikat, ja niihin krenkut laitetaan yhä, Juho Leinonen sanoo.

Hän on oppinut lippoamisen isältään, joka asuu muutaman sadan metrin päässä Kukkolankosken kuohuista. Risto Leinonen tuntee lippoamisen niksit kuin omat taskunsa. Hän on liponnut yli 50 vuotta ja toimi Kukkolankosken koski-isäntänä 14 vuotta.

– Kunnes sairaus vei jalat alta vuosi sitten, hän sanoo.

Pyörätuolista ei lippoaminen onnistu, mutta onneksi poika jatkaa perinnettä. Leinosilla on työn alla pari uutta lippohaavia, jotka kudotaan käsin nylonlangasta Riston isoisän tekemällä puisella ”kävyllä”. Haavin suuaukolla solmut ovat harvemmassa, mutta tihentyvät pohjaa kohden. Näin kala ei havaitse verkkoa, mutta siihen päätyessään jää loukkuun.

Lippoaminen kulkee suvussa. Risto Leinosen isä oli kova kalastaja, kuten myös molemmat papat. Juuret menevät syvälle jokilaakson multaan.

Äidin suku asettui näille maille tiettävästi jo 1400–1500-luvulla. Kun isojako tehtiin 1800-luvun alkuun mennessä, kylän 16 kantatilalle annettiin kalastusoikeus. Edelleen vain näiden talojen perillisillä tai oikeuden ostaneilla on lupa – ja velvollisuus – lipota siikaa.

Lippoamisperinne on Tornionjoen erityisyys, satojen vuosien aikana muodostunut. Alkuvuonna Suomi liittyi Ruotsin vetämään hakemukseen, jonka tavoitteena on saada se Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Vaikka kyse ei ole enää elinkeinosta ja selviämisestä pohjoisen ankarissa oloissa, lippoaminen on tärkeä osa Leinosten elämää. Näin se käy: Lippoa kuljetaan pehmeästi ja aina myötävirtaan. H-hetki koittaa, kun siika tai lohi pysähtyy levähtämään kivenkoloon. Kalaa ja kiviä ei voi nähdä, mutta joen pohja pitää tuntea. Jos lippo kolahtaa pohjaan, kala pelästyy, luikahtaa pakoon.

– Maa nousee täällä koko ajan. Joen uomat ovat vähän muuttuneet minunkin aikanani, Risto Leinonen sanoo.

Kalastaminen lipolla perustuu tuntoon. – Pitää tuntea, kun kala koskee haavin lankaan, Risto Leinonen sanoo.

Leinosen kokemusten mukaan suuri vaikutus kaloihin on, jos jokeen päätyy humusta. Se tekee vedestä samean. Hän muistaa, miten 1970-luvulla metsiä ojitettiin urakalla, ja keväisin jokeen valui valtavia määriä humusta.

Hannukaisen kaivoshanketta Leinonen ei pidä suurena uhkana vaelluskaloille. Leinonen teki työuransa metalliteollisuudessa Outokumpu Oy:ssä ja ymmärtää myös kaivosalaa.

– Lähtökohtaisesti en ole kaivoksia vastaan, mutta niissä on käytettävä toimivia ja parhaita saatavilla olevia vedenpuhdistustekniikoita. Ihmisillä täytyy olla työpaikkoja pohjoisessakin. Ei täällä kalastuksella elä.

Miten Hannukaisen kaivos vaikuttaisi Tornion-Muonionjoen vesistöön? Sitä ei varmuudella tiedetä. Joulukuussa 2023 Pohjois-Suomen aluehallintovirasto päätti jättää tutkimatta kaivoshankkeen ympäristö- ja vesitalouslupahakemuksen, koska Hannukainen Mining ei ollut täydentänyt hakemusta määräaikaan mennessä.

Se ei kuitenkaan torppaa hanketta. Kaivosyhtiö aikoo valittaa päätöksestä, ja kävi niin tai näin, se voi myöhemmin jättää uuden hakemuksen. Eri viranomaiset ovat käsitelleet kaivoksen tarvitsemia lupia jo 13 vuoden ajan.

Riskejä olisi enemmän kuin uskotaan, sanoo Leif Ramm-Schmidt. Hän on kemian alan diplomi-insinööri ja erikoistunut teollisuuden jätevesien käsittelyyn. Ramm-Schmidt on laatinut kaivoshankkeesta asiantuntijalausuntoja Ylläksen toimijoille, jotka suhtautuvat kaivokseen kriittisesti.

Hän asuu Espoossa, mutta hänellä on ollut mökki Ylläksellä 30 vuotta. Etenkin kaivoksen jätevedet ovat hänestä suuri kysymysmerkki.

– Jätevettä syntyy enimmillään 1,4 miljoonaa litraa tunnissa, eli Jyväskylän kokoisen kaupungin verran, Ramm-Schmidt sanoo.

Kaivosyhtiö on esittänyt, että se poistaa käsitellyt jätevedet kaivosalueelta putkea pitkin Muonionjokeen, joka yhtyy Tornionjokeen. Vedessä olisi esimerkiksi sulfaatteja, typpeä, nikkeliä ja kuparia. Lisäksi vedessä olisi ksantaatteja, joita käytetään rikastusprosessissa. Ksantaatit ovat jo pieninä pitoisuuksina myrkyllisiä kaloille ja muille vesieliöille.

– Emme tiedä, miten ksantaatit vaikuttavat arktisissa olosuhteissa. Koska ne hajoavat kylmässä vedessä hyvin hitaasti, ne voivat kulkeutua pitkälle joessa, Ramm-Schmidt sanoo.

Lisäksi pitoisuudet saattaisivat nousta erilaisissa poikkeustilanteissa.

– Jos halutaan olla ihan varmoja, ettei jätevesi ole haitallista, se pitäisi puhdistaa luonnonvettä vastaavaksi. Onko koko hanke silloin enää kannattava?

Ruotsin Pajalassa lähellä Tornion- ja Muonionjokia toimii jo toinen kaivos, Kaunis Iron. Se laskee saman verran jätevesiä jokeen. Lisäksi Ruotsissa Vittangin ja Kiirunan läheisyyteen suunnitellaan kahta muuta kaivosta.

– Hannukainen ei olisi ainoa kaivos alueella. Pitää arvioida kaivosten yhteisvaikutukset. Tässä puhutaan jo merkittävistä jätevesimääristä.

Erikoistutkija Atso Romakkaniemi työskentelee Luonnonvarakeskuksessa Lukessa ja tuntee Tornionjoen. Hänkin sanoo, ettei ole tietoa, miten ksantaatit vaikuttaisivat juuri täällä. Ongelma on sama monien muidenkin kemiallisten yhdisteiden suhteen.

– Tiedetään, että ne ovat haitallisia vesieliöille, mutta raja-arvoja ja aineiden yhteisvaikutuksia ei tunneta tarpeeksi. On ongelmallista, kun haetaan lupaa toimintaan, eikä millään taholla ole riittävästi tietoa vaikutuksista.

Luke julkaisi viime vuonna raportin kaivostoiminnan vaikutuksista vesistöihin ja kaloihin. Mukana oli tutkimuksia Talvivaaran, Rautuvaaran, Outokummun, Kostamuksen ja Nikelin kaivosten toiminta-alueen vesistöistä.

Kaivosten jätevedet olivat muuttaneet alapuolisen vesistön luonnollista vesi- ja sedimenttikemiaa ja aiheuttaneet merkittäviä muutoksia kasvi- ja eläinplanktonyhteisöihin sekä kaloihin. Esimerkiksi kaloihin kertyi enemmän raskasmetalleja ja kaloilla havaittiin myös suurempaa kuolleisuutta.

– Kaivokset voivat haitata hyvinkin paljon vaelluskalojen tulevaisuutta. On kuitenkin myös esimerkkejä, joissa kaivostoiminta ja vaelluskalat voivat olla yhteiselossa keskenään, Romakkaniemi muotoilee.

Kun Kukkolankoski jää taakse, jää ottaa vallan. Aamua synkentänyt pilvipeite katkeaa kuin veitsellä leikaten, ja yhtäkkiä jokivarsi kylpee valossa. E8 mutkittelee kohti Ylitorniota. Se ohittaa siistejä omakotitaloja, jotka on maalattu kermanvaaleiksi, vaaleansinisiksi ja vaaleanvihreiksi, mutta myös yksinäisiä latoja, vinoja ja kulmista repsottavia.

Rajaton-ravintola Aavasaksalla on tyhjä ja rajaton siinäkin mielessä, että lumi on vallannut parvekkeen ja ikkunoita on peitetty muovilla. Gulf-huoltoasemalla on lounaaksi lihapullia ja kanakori.

Viime keväänä vesi huuhteli paikoin tietä ja saarsi ladot, kun jäät lähtivät ja joki tulvi vuolaasti. Vesi nousi korkeimmilleen 50 vuoteen.

E8 ohittaa siistejä omakotitaloja, jotka on maalattu kermanvaaleiksi, vaaleansinisiksi ja vaaleanvihreiksi, mutta myös yksinäisiä latoja, vinoja ja kulmista repsottavia.

Viime keväänä vesi huuhteli paikoin tietä ja saarsi ladot, kun jäät lähtivät ja joki tulvi vuolaasti.

Aavasaksan grillillä Kari Ahola haukkaa hampurilaista. Hän pitää ruokataukoa auraushommista. Keväällä hän oli mukana tulvatöissä.

– E8 suljettiin kolmesta kohtaa, eikä Ruotsiin päässyt. Nuo pellot olivat kaikki vedessä, hän nyökkää kohti ikkunan takana olevaa maisemaa.

Jäiden lähtö on tietenkin Tornionjoen jokavuotinen näytös, luonnon tapa pullistella voimaansa, mutta tulvia ei aina tule. Kuuluu asiaan, että välillä virtaava vesi tulvii yli äyräidensä ja välillä se rauhoittuu suvantoihinsa kuin teini-ikäisen tunteet.

Jokilaakson maisema kumpuilee. Molemmin puolin jokea kohoaa vaaroja.

”Myydään pyöröhirsilaavu”, lukee K-marketin ilmoitustaululla Pellossa. Nurkan takana mainostetaan solariumia. Tien toisella puolella on Shell Joppari, jonka seinustalla aika on pysähtynyt kauimmaksi, 1940-luvulle.

Huoltoaseman vitriini on täynnä Ruotsista sota-aikana jopattuja eli tuotuja tavaroita ja elintarvikkeita: akta vanillinsocker, Skåne tvålen, te (toppblad). Ne auttoivat sotaa käyvää Suomea selviämään vähän paremmin.

Myös rakkautta on tuotu ja viety joen yli näillä leveyksillä. Sillä on oma nimikin, poikkinainti. Näin on historiassa löydetty morsiamia ja sulhasia joen molemmin puolin.

Kun pinnan yli liikkuvat tavarat ja tunteet, pinnan alla kulkevat kalat. Siika nousee enimmillään sata kilometriä joen suulta, lohi puolestaan pääuomia myöten jopa Kilpisjärven tietämille asti. Meritaimen ui kutemaan vesistön keskijuoksun sivujokiin, kuten Äkäsjokeen, joka virtaa Äkäslompolon läpi ja ohittaa matkallaan myös Hannukaisen kaivosalueen.

Aavasaksalla, Ruotsiin vievän sillan vieressä, on tyhjäksi jäänyt ravintola Rajaton.

Jounin kauppa on ehkä Äkäslompolon keskustan tunnetuin maamerkki, mutta kylällä on paljon muutakin liiketoimintaa: useita ravintoloita, urheiluvälineitä vuokraavia yrityksiä, hotelleja ja vaatekauppa, jossa myydään trenditietoisten suosimia suomalaismerkkejä, kuten R/H:ta, Myssyfarmia ja Makiaa. On myös päiväkoti ja lääkäriasema.

Olemme Ylläksen kainalossa, noin 30 kilometriä Muonionjoesta ja 60 kilometriä Tornionjoesta.

Public House Selvä Pyyssä Ilkka Poutanen siivoaa viikonlopun Ylläs Jazz Blues -festivaalin jälkiä. Poutanen ja hänen puolisonsa Marra Kaulanen ovat pyörittäneet Selvää Pyytä vuodesta 2008 ja perustaneet perheensä ja elämänsä tunturin kylkeen.

Hannukaisen kaivos tulisi kahdeksan kilometrin päähän. Se horjuttaisi elämän perusteita.

– Kaivos sotii kaikkea sitä vastaan, miksi halusimme asettua tänne. Emme rakentaneet baaria ja perhettä kaivoskylään, Poutanen sanoo.

He halusivat asua rauhassa luonnon keskellä. Sitä täältä hakevat Poutasen mukaan myös matkailijat: lunta, hiljaisuutta ja pimeyttä.

– Uskon, että kaivos vaikuttaisi isosti matkailuun. Vaikea kuvitella, miksi eurooppalaiset matkatoimistot toisivat asiakkaitaan tänne, jos kuuluisi räjäytyksiä, valosaaste pimentäisi tähtitaivaan ja räjäytyspöly putoaisi hangelle, hän jatkaa ja rapsuttaa penkille hypännyttä Tamaraa, rescuekoiraa, joka tuli perheeseen Venäjältä.

Pariskunnan mielestä kaivoskeskustelusta kaikuu, ettei matkailua oikein pidetä oikeana elinkeinona, vaikka se kannattelee Kolarin kuntaa. Marra Kaulanen on Äkäslompolosta kotoisin ja ikkunasta voi nähdä hänen lapsuutensa kotitalon. Muutos on ollut iso.

– Kun mie olin lapsi, täällä ei ollut juuri mitään tekemistä. Kesällä tämä oli aavekylä, oli enemmän poroja kuin ihmisiä. Lukion jälkeen lähdin täältä meiningillä, etten tule takaisin.

Mieli kuitenkin muuttui, ja Kaulasen tavoin moni muukin on halunnut rakentaa elämää täällä. Kun lapsena Kaulasen luokalla oli kolme oppilasta, nyt perheen lasten luokilla on ollut parhaina vuosina jopa parikymmentä oppilasta.

Ravintola Selvä Pyyn yrittäjät Ilkka Poutanen ja Marra Kaulanen haluavat asua luonnon keskellä. – Emme rakentaneet baaria ja perhettä kaivoskylään, Poutanen sanoo.

Kaivosyhtiö kertoo tavoittelevansa maailman puhtainta metallikaivosta ja vakuuttaa, että kaivosalueelta vesistöön laskettava jätevesi on mahdollisimman hyvin puhdistettua.

Kaivoksella onkin myös paljon kannattajia. Viime syksyisessä Hannukainen Miningin tilaamassa kyselyssä 60 prosenttia vastaajista kannatti hanketta ja 27 prosenttia vastusti. Äkäslompolossa vastustajia oli yli 80 prosenttia. Kannatus oli sitä yleisempää mitä vanhempi vastaaja oli. Kyselyyn vastasi 850 Kolarin kunnan asukasta, mutta ei vapaa-ajanasukkaita.

Poutanen ja Kaulanen uskovat, että suhtautuminen kaivokseen on osin sukupolvikysymys. Vanha kaivos oli Kolarin kunnan elinehto, ja moni ajattelee yhä, että savupiipputeollisuus on sitä ainoaa oikeaa työtä.

Matkailun tuoma hyvä ei myöskään vielä täysin ulotu kirkonkylälle ja kunnan eteläosiin. Luonto nousee puheeksi myös baaripöydässä. Miten sille kävisi?

Ennen kuin muutti Äkäslompoloon, Ilkka Poutanen ei ollut koskaan uinut tai kalastanut virtaavassa vedessä. Äkäsjoki näytti hänelle sen hienouden: on kovaa virtausta ja mietoa liplatusta ja sitten on suvantoa.

– Olen oppinut, miten herkkä pinnanalainen luonto on.

Lumi narskuu, kun Elias Teriö johdattaa polkua pitkin Äkäsjoen sillalle Karilassa Äkäslompolon pohjoispuolella. On sellainen aamun sininen hetki, jolloin valo on taianomainen ja tuntuu, että kaikki on auki ja mahdollista.

– Äkäsjoen vesi on niin puhdasta, että sitä voi juoda. Keitän siitä välillä nuotiokahvit, Teriö sanoo.

Nyt Äkäsjoki on jäässä, mutta jään alla vesi kulkee tästä noin 30 kilometrin matkan Muonionjokeen.

Teriö on intohimoinen perhokalastaja ja yrittäjä, joka on monessa mukana, kunhan siihen liittyy kalaa ja virtaavaa vettä. Hän järjestää kalastusmatkoja, toimii Tornion-Muonionjoen kalatalousalueen varapuheenjohtajana ja on ollut erilaisissa kalastuksen kehittämishankkeissa.

Nokialta syntyisin oleva Teriö päätyi pysyvästi pohjoiseen ylioppilaskeväänä. Tarkoitus oli lukea rauhassa kirjoituksiin, mutta käytännössä kevät meni rinteessä. Hänestä tuli lappilainen. Nyt isovanhempien alun perin hankkima hiihtomaja on Teriön koti.

Perhokalastus tuli kuvaan mutkan kautta. Kymmenisen vuotta sitten Teriö sai jääkiekkoa pelatessaan pahan aivotärähdyksen.

Neurologi sanoi, että pitäisi löytää rauhallisempi harrastus, ja ehdotti kalastusta. Teriö oli kalastanut lapsesta saakka, ei se vierasta ollut, mutta silloin homma lähti lapasesta.

– Koko se luonnossa oleminen, kalojen seuraaminen ja niiden käyttäytymisen ymmärtäminen vei mennessään. Puolentoista vuoden päästä olin osakkaana perhokalastusfirmassa.

– Olen pystynyt hankkimaan kalastuksella leipää, ja haluan antaa luonnolle takaisin saamaani hyvää, Elias Teriö sanoo.

Viime kesänä Teriö kutsui hollantilaisen perhokalastuslegenda Hans van Klinkenin kalastamaan Väylälle ja Äkäsjoelle. Kalatarina on pitkä, kuten pitääkin, ja huipentuu siihen, että van Klinken sai narautettua 52-senttisen harjuksen.

Kalastus ravitsee ruumiin ja sielun.

– Olen pystynyt hankkimaan kalastuksella leipää, ja haluan antaa luonnolle takaisin saamaani hyvää, Teriö sanoo.

Siksi Hannukaisen kaivoshanke tuntuu iskulta kasvoihin.

– Lainsäädäntö on heikko kohta vesistöjen suojelussa. Se ei edellytä, että ympäristöstä huolehdittaisi niin hyvin, kuin suomalaisella teknologialla voidaan tehdä.

Teriön mukaan suomalaisten pitäisi muistaa, että meillä on maailman puhtain vesi ja ilma. Niitä pitäisi vaalia.

– Meidän täytyy alkaa toimia fiksusti. Nyt ei ole pakko kaivaa Hannukaiseen järjetöntä kraatteria ja pilata luontoa, vesistöä ja matkailuelinkeinoa. Kaivostoiminta voidaan siirtää tulevaan, jolloin on mahdollista kaivaa malmi ympäristöystävällisesti.

Lappean kohdalla Tornionjoki laskee Ruotsin puolelta, kohtaa Muonionjoen ja alkaa huuhtoa suomalaisia rantatöyräitä.

On toinenkin asia, joka huolestuttaa Elias Teriötä ja muitakin Tornionjokilaakson ihmisiä. Se on hopeinen ja suomuinen eväkäs, lohi. Mitä sille on tapahtumassa?

Tornionjoessa on ollut jopa maailman runsaslukuisin atlantinlohen kanta. Viime kesänä jokeen nousseen lohen määrä romahti. Luonnonvarakeskuksen seuranta kirjasi vain noin 20 200 lohta. Edellisten vuosien perusteella lohia odotettiin nousevan jopa 100 000.

Jotain on tapahtunut, mutta vielä ei tiedetä mitä. Kriittisin elämänvaihe on, kun lohenpoikaset vaeltavat synnyinjoestaan eteläiselle Itämerelle. Vaellus kestää noin puoli vuotta, ja syötävää täytyy löytyä koko ajan. Ensin lohenpoikaset syövät hyönteisravintoa ja sitten kalanpoikasia, kunnes ovat riittävän isoja syömään aikuista silakkaa ja kilohailia.

Luken arvion mukaan todennäköisesti tässä elämänvaiheessa lohen ravinnonsaannissa voi olla ongelmia.

Teriö uskoo, että myös ilmaston ja vesien lämpeneminen vaikuttaa. Lohi on viileiden vesien ystävä, eikä kestä hyvin lämmintä vettä. Lämpeneminen vaikuttaa myös lohen ravintolajeihin.

Tornionjoki ei ole ainoa virta, jossa lohi on ongelmissa. Pohjois-Lapin Tenojoesta lohi on miltei kadonnut, eikä sitä ole saanut kalastaa kolmeen vuoteen.

– On iso uhka, että menetämme meidän lohet Väylällä ja Tenolla. Väylällä on vielä mahdollisuus reagoida. Ei ole tarkoituksenmukaista, että matkustetaan kalastamaan villiä lohta arkkupakastettavaksi, vaan tulee pitää kohtuus pyyntimäärissä, kalastaa vastuullisesti ja olla nöyrä, jos luonto kertoo, että nyt ei ole sopiva hetki kalastaa, Teriö sanoo.

Valkoiset väylät kurottavat kolmeen suuntaan kuin jättiläisen ojennetut sormet. Suoraan edessä Tornionjoki laskee Ruotsin puolelta ja alkaa huuhtoa suomalaisia rantatöyräitä. Oikealta siihen yhtyy Muonionjoki. Yhdessä ne jatkavat eteenpäin valtavana veden valtatienä.

Tuuli on tavoitellut viime päivinä myrskylukemia ja kirjonut jään päälle aaltomaisia kuvioitaan. Hangelle on pudonnut naava- ja luppotukkoja. Siinä saattaa retkottaa vuosien kasvutyö. Naavat kasvavat hitaasti, vain noin sentin vuodessa, osa lajeista vähemmänkin.

Valo pakenee Suomen puolelta. Aurinko siirtyy yhä lännemmäksi, kunnes laskee Ruotsin puolella siintävien vaarojen, metsän ja jokivarren talojen taakse.

Etelämpänä virran varrella on Juoksenki, kylä josta pitäisi päästä joen yli jäätietä pitkin ”sisarkylään” Juoksengiin Ruotsiin. Mutta missä se tie on?

Hilkka Keisu käy potkimassa iltalenkin jäätietä pitkin Ruotsin puolella. Vielä ehtii, ennen kuin tulee pimeää.

Potkukelkkaileva Hilkka Keisu viittoo eteenpäin. Hänkin on menossa jäätien yli vielä ennen kuin pimenee. Nyt hän piipahtaa vain lenkillä, mutta Ruotsin puolella tulee käytyä myös ruokakaupassa, ja jotkut menevät sinne kuntosalille. Ruotsalaiset taas tulevat Suomeen syömään läheiseen Pörröporoon.

Jokea ylitetään ristiin rastiin niin kuin on tehty vuosisatoja.

– On tuo joki huippu, Keisu sanoo.

Siinä jäätie onkin. Talkootöinä jäädytetty ja siististi aurattu ura halkaisee lumisen Tornionjoen. Auto ajaa yli Ruotsiin, ja Keisu potkii perässä. Toisin kuin ehkä voisi luulla, joki kantaa. Ainakin vielä hetken.

Lähteet: Luonnonvarakeskus: Kaivostoiminta ja sen kalastovaikutukset (2023). Hannukainen Mining: Kestävä, kotimainen, välttämätön. Esittelyssä Hannukaisen kaivoshanke (2021).