
Suunnittelin juuri äitini hautajaisia, kun tornado iski kotiini – Kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä vain
Kun valtavan voimakas tornado iskee kotiin, ihmisen valtaa mitättömyyden tunne. Tuhoisassa myrskyssä, kuten kuolemassa, on kuitenkin myös jotain ylevää.
The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.
Tuuli nousi, mutta jätin sen omaan arvoonsa. Olin kotonani St. Louisissa. Puhuin puhelimessa rabbin kanssa. Rabbi toimittaisi äitini hautajaiset puolentoista tuhannen kilometrin päässä. Kävimme puhelussa läpi äitini elämää, perhettä, hautajaisjärjestelyjä sekä muita maallisia ja hengellisiä asioita.
Äiti oli ollut sairaana jo reilusti yli vuoden, mutta hänen kuntonsa romahti jyrkästi joulukuussa. Keväällä hänet siirrettiin saattohoitoon. Hoitajien ja avustajien ohella minäkin huolehdin hänen haurastuneesta kehostaan, kun hän ei enää pystynyt syömään, puhumaan tai hengittämään.
Kun kipu vihdoin hellitti, hän antoi lohdun vallata koko olemuksensa.
Kun älypuhelimeni hätävaroitus alkoi ujeltaa, sanoin rabbille, että meidän pitää jatkaa keskusteluamme myöhemmin. Vaimoni oli juuri syöksähtänyt portaita alas kellariin ja huusi minua peräänsä. Seurasin häntä, mutta pysähdyin hetkeksi: taivas oli mustempi kuin koskaan aiemmin. En ollut ennen nähnyt tällaista myrskyä.
Myöhemmin ymmärsin syyn – en ollut koskaan ennen ollut EF-3-luokan tornadon sisällä. Sellaisen tornadon tuulennopeus ylittää 240 kilometriä tunnissa. Sellainen iski St. Louisin metropolialueelle.
Kellariin juostessani en vielä tiennyt sitä. Näin surrealistisen ja kammottavan näyn: täysikasvuinen paanutammi taipui viistämään maata. Myrsky tuntui hetken lempeältä, kun se laski puun viimeiseen lepoonsa pihallani. Katsoin, miten myrsky keinutti paanutammea sylissään kohti puun nyt varmaa loppua, aivan kuten olin tehnyt äidilleni viikkoa aiemmin.
Rauha katosi, kun pääsin kellariin ja kuulin ikkunoiden pirstoutuvan. Lasi on ihmisen keksintö, ja sen särkyminen yhdistyy väistämättä ihmisten aiheuttamaan väkivaltaan tai vahinkoon: murtovarkaan tunkeutumiseen kotiin, lapsen lyönnistä karanneeseen pesäpalloon, pogromiin. Tiesin toki, että myös luonto voi murtautua rakennetun ympäristön läpi, mutta en ollut valmistautunut siihen tunteeseen.
Olen Yhdysvaltain Keskilännen asukas ja elän ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen aikakaudella. Niinpä olen viettänyt lukemattomia tunteja kellarissa odottamassa tornadovaroitusten päättymistä. Yleensä siellä on pitkäveteistä, vaikka jokaisella on puhelin tai tabletti ja sähköt katkeavat harvoin. Saatamme ilmaista turhautumisemme siihen, että viranomaisten varoitukset osoittautuvat useimmiten turhiksi.
Tornadot eivät osu tänne, sanomme toisillemme, ne kiertävät kaupungin länsipuolelta. Vielä hetkeä aiemmin pidin tornadoja epätodennäköisinä. Olin huolissani lähinnä pesäpallon kokoisista rakeista.
Mutta kun tornado alkaa kiertää kodin ympärillä, mitättömyyden tunne ottaa vallan. Mikä minä olen kuvittelemaan, että ymmärtäisin yhtään mitään siitä, mitä nyt tapahtuu?
”Kun tornado alkaa kiertää kodin ympärillä, mitättömyyden tunne ottaa vallan.”
Kellarissa vaimoni puristi tytärtämme tiukasti ja pyysi minua pysymään poissa seinien ja ikkunoiden läheltä. En lähestynyt niitä uhman tai paniikin vallassa, vaan lumoutuneena.
Myrskyn katsominen merkitsi tulemista osaksi voimasta – voimasta, joka oli minua suunnattomasti suurempi. Iän karttuessa uudet kokemukset käyvät harvinaisiksi, ja siksi ne ovat yhä arvokkaampia. Tämä kokemus, väkevän tuulen leimaama, oli minulle uusi. Filosofi Immanuel Kantin mukaan ylevän kokeminen vaatii turvallista etäisyyttä.
Nyt aloin epäillä, että hän erehtyi. Ehkä ylevä on kohdattava ruumiillisesti, jotta sen ymmärtää täysin. Huimaustakaan ei voi todella ymmärtää katsomalla vuoristorataa maasta.
Ihmishenkien menetykset huolettavat ja surettavat meitä. ”Otan osaa”, ihmiset sanovat kuullessaan äitini kuolemasta.
”Sattuiko kenellekään mitään?” he kysyvät myrskyn jälkeen.
Tornado tappoi St. Louisissa vähintään viisi ihmistä ja kymmeniä loukkaantui. Kun me nousimme sen jälkeen kodeistamme tarkastamaan tuhoja, näimme bitumikatteen palasia, ilmastointilaitteiden lauhduttimia ja eristeitä, joita oli repeytynyt irti naapurirakennuksista. Ei siltikään tuntunut täysin oikealta ilmoittaa, ettei kukaan meidän kadullamme ollut loukkaantunut.
Se johtui puista. Tornadon arvellaan syntyneen Claytonissa, vauraassa kunnassa hieman St. Louisista länteen. Pyörre kulki yli Forest Parkin reunan – puiston, jossa järjestettiin vuoden 1904 maailmannäyttely – ja repi asuinalueita kulkiessaan koilliseen. Näillä kortteleilla on katuja, jotka kaavoitettiin 1800-luvun lopulla ja joita kultakauden ja progressiivisen kauden teollisuusmiehet rakensivat.
Puistossa ja naapurustoissa puiden latvusto on sittemmin kohonnut noin 25 metrin korkeuteen. Pitkän, harmaan talven jälkeen korttelini otatammet, jotka oli istutettu siisteihin riveihin, olivat viimein puhjenneet lehteen jokunen viikko aiemmin. Ne kaartuivat varjoksi koko kadun ylle.
”Puut ovat yhtä kuolevaisia kuin ihmiset.”
Melkein kaikki ovat nyt poissa, ne ovat kaatuneet kokonaisina, silpoutuneet säpäleiksi. Ei ole aivan totta sanoa, ettei puita voi korvata. Uusien kasvattaminen vain vie vuosikymmeniä. Silti tämäkin puutragedia tuntui omalla tavallaan ylevältä: yli sadan vuoden hidas kasvu pyyhkiytyi sekunneissa pois. En enää koskaan näe niitä puita sellaisina – mutta eivät nähneet nekään ihmiset, jotka istuttivat taimet 1900-luvun alussa, kun ne olivat vielä liian nuoria tarjotakseen varjoa.
Puut ovat yhtä kuolevaisia kuin ihmiset. Korttelimme otatammet olivat jo ylittäneet tyypillisen 100–120 vuoden ikänsä. Monia niistä vaivasi huonosti salaojitettu maa ja tiivistynyt kasvualusta. Joka vuosi pari puuta kuoli. Jäljelle jääneet loivat meille kuitenkin väärän käsityksen siitä, että niiden varjo olisi ikuinen ja kuuluisi meille. Tornado lopetti tämän harhan.
Äitini kuoli 75-vuotiaana. Nykymittapuun mukaan se on varhain, historian mittakaavassa vanhana. Ystävät ja sukulaiset kysyvät toistuvasti: ”Mikä hänellä oli?” ja toivovat yksiselitteistä vastausta.
Äidin vaivat olivat kuitenkin epämääräinen verkko toisiinsa kytkeytyviä sairauksia. Sattuma maustoi ne ensin hitaaksi hiipumiseksi ja sitten nopeammaksi romahdukseksi.
Yhden siistin sanan – syöpä, halvaus – kaipaaminen on luokitteluvirhe, yritys lassota valtameri. Se väheksyy elämän ja kuoleman, onnen ja onnettomuuden mysteeriä. Se, että äidilleni kävi niin, ei ollut sen epäoikeudenmukaisempaa kuin se, että tornado syöksyi hienon katuni yli.
Jos tällaista tapahtuu jollekulle, miksei myös meille?
Äiti ja isä ehtivät olla naimisissa 52 vuotta ennen kuin isä kuoli kaksi vuotta sitten. He työskentelivät yhdessä ja tekivät kaiken muunkin yhdessä. Minä en sellaista kestäisi, mutta äiti piti siitä.
Isällä oli vamma, joka juontui teini-iän karmeasta auto-onnettomuudesta. Isä yritti aina peitellä sitä. Äiti sanoi joskus, varsinkin isän loppuaikoina, että hän pysyi niin lähellä voidakseen huolehtia isästä. Sekin oli totta, mutta läheisyys oli myös tietoinen valinta.
Oli oudon sopivaa nähdä äiti samassa sairaalasängyssä, jota isä oli käyttänyt, samassa huoneessa ja samoissa kipulääkkeissä. Tämänkin he tekivät yhdessä, joskin hieman erillään.
”On sääli, että välinpitämättömyyttä pidetään vain kielteisenä.”
Äiti seurasi tarkasti säätä missä ikinä asuinkin. Hänen mielestään asuin aina liian kaukana. Hän viestitti tai soitti, kun ennuste lupasi myrskyä. Olettehan kunnossa, hän saattoi kysyä. Minä esitin yrmeää poikaa ja vastasin, että kyllä täällä pärjätään, älä huoli. Tai sanoin, että tornadot kulkevat aina länsipuolelta, ikään asia olisi ollut minusta kiinni. Kun huoli lopulta olisi ollut aiheellinen, hän ei enää pystynyt sitä ilmaisemaan. Harkitsin kutsuvani tätä ironiaksi, mutta parempi sana on välinpitämättömyys.
On sääli, että välinpitämättömyyttä pidetään vain kielteisenä. Myrskyn piittaamattomuus oli yhtä aikaa pelottavaa ja mahtavaa. Tunsin sen kellarissa, kun myrskytuuli pauhasi taloni ympärillä. Tunsin sen myöhemmin kadulla kaatuneiden tammien ja ympäriinsä sinkoutuneiden ilmastointilaitteiden keskellä.
Saman ylevyyden tunsin aiemmin äidin vuoteen äärellä sillä viikolla, kun hänen kuumeensa kävi kohtalokkaaksi. Kumpikaan meistä ei ollut onnettomuuden kohde, mutta se löysi meidät silti.
Maailmankaikkeus on välinpitämätön. Se on pelottavaa, ja se on kaunista.
©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.
Artikkeli on käännetty tekoälyn avulla.
