Juuri näin sen piti mennä. Kun Tom Hanks saapuu toimittajien luo puhumaan uudesta elokuvasta, hän aloittaa kertomalla, ettei elokuvanteko ole niin hirveän mukavaa. Joutuu olemaan poissa perheen luota, hän kuvailee. Pitää matkustaa tuhansia kilometrejä.

– Mieluummin olisin lastenlasteni seurassa. Mutta kun valitsee elokuvansa oikein, saa tehdä niitä hyvässä seurassa.

Mukavat työtoverit ovat tärkeitä, kun hommia tehdään hyvin intensiivisesti puolen vuoden ajan. Mutta heitäkään Hanks ei ala kehua markkinamiehen tavoin, vaikka niin Hollywood-tähdillä on tapana. Kun ei ole liian mairea, säilyttää uskottavuutensa.

Elokuva, jonka vuoksi tässä ollaan, on kolmas Dan Brownin romaaniin perustuva toimintaseikkailu. Infernossa Hanks palaa professori Robert Langdonin rooliin. 

Taas sankari ratkaisee vuorokauden aikana historiallisesti maustetun mysteerin ja pelastaa puoli ihmiskuntaa.

Brown-leffat ovat mitä kevyintä viihdettä, sellaista jolle kriitikot pudistelevat päätään. Rehti Hanks ei ryhdy väittämään, että kyseessä olisi mitään enempää.

Leikkisästi hän väittää suostuneensa rooliin, koska sai ilmaisen matkan Firenzeen. Kukapa siitä kieltäytyisi! Ruoka on loistavaa, ja elokuvantekijöinä he saivat tutustua historiallisiin kohteisiin silloin, kun paikalla ei ollut turisteja.

– Ravintoloihinkin saimme kävellä ilman varausta. Kyllä meille aina paikat löytyi. Ei ole parempaa tapaa nähdä maailmaa kuin leffanteko.

Parhaaksi hetkeksi hän kuvailee erästä sunnuntaita, jolloin hän ja kuvaaja olivat firenzeläisessä pesulassa pyykkihommissa koko iltapäivän.

– Joimme punaviiniä, söimme juustoja, odottelimme pesuohjelman valmistumista. Ei sinne tullut sunnuntaina turisteja. Mainio päivä.

Megatähti Tom Hanks saa kaiken kuulostamaan rennolta.

– Meidän ei olisi pakko tehdä näitä, mutta tämä on hauskaa. Tehdään vain jännittävä, vetävä elokuva, hän sanoo Dan Brown -leffasarjasta.

Ensimmäisessä Dan Brown -filmatisoinnissa Hanksin vastanäyttelijänä oli ranskalainen Audrey Tautou.

Oikeastaan vain yhdessä asiassa Hanks eroaa siitä, mitä odottaisi. Hänen äänessään on enemmän bassoa kuin elokuvien perusteella uskoisi. Sitä on tainnut tulla iän myötä.

Heinäkuussa Hanks täytti 60 vuotta.

Ensirakastajien roolit ovat siis takana, mutta ei Hanks niitä koskaan oikeastaan tehnytkään. Uransa alkuvaiheessa, kolmikymppisenä, hän oli ensisijaisesti nörttihahmojen koomikko.

Elokuvatähtenä Hanks on nyt omassa luokassaan. Tällaisia hahmoja mahtuu yksi sukupolveen. Aikalaisiinsa Hanksia ei ole koskaan verrattu, korkeintaan näyttelijä James Stewartiin, joka oli jokamies ja amerikkalainen ihanneihminen 1940- ja 1950-lukujen elokuvissa.

Hanks ei ole seksuaalinen siihen tapaan kuin Brad Pitt, Michael Douglas ja vaikkapa Clint Eastwood. Eikä hän ole esittänyt epätoivoisia tai holtittomalla tavalla rikollisia ihmisiä, vaikka rikkinäiset puoliroistot ovat näyttelijöille houkuttelevia haasteita. Gangsteriroolissaankin elokuvassa Tie Perditioniin hän oli herrasmies.

Hanks on valkokankaalla se tavallinen kaveri, johon on helppo samastua. Hän näyttelee vastuunkantajia, perheenisiä; miehiä, joihin voi luottaa. Pulaan joutuneen Apollo 13:n astronautti, somalialaisten merirosvojen sieppaama kapteeni Phillips ja vaikkapa Cast Away – tuuliajolla -elokuvan mies yksin autiolla saarella. 

Aavistuksen surullinen katse alleviivaa sitä hyvän elokuvan kannalta usein elintärkeää seikkaa, että kiinnostavimmat sankarit ovat myös vähän uhreja.

Ron Howardin ohjaama Splash oli Tom Hanksin ensimmäinen iso rooli vuonna 1984, vastanäyttelijänä Daryl Hannah.

Toki Hanks on poikennut kaavasta ja tehnyt valkokankaalle myös epämääräisempiä tyyppejä. Tosipohjaisessa satiirissa Charlie Wilsonin sota hän oli huumeille ja nuorille naisille perso poliitikko, joka sotkeutui asekauppaan.

Nyt Hanks antaa ymmärtää, että häntä on pyydetty Bond-elokuvan pahikseksi, ja hän kieltäytyi. 

Ajatus on kiehtova. Hanks vastaan 007? 

– On tämä pahistyyppi, joka kysyy, haluatko että esittelen tilukseni ennen kuin tapan sinut, herra Bond.

Hanks huokaisee.

– Minulle pahishahmon esittämisen todellinen dilemma on siinä, mitä ihmisen elämän piirteitä kukin roolihahmo ilmentää? Mistä hän on esimerkki? 

Hahmossa pitää olla tolkku, Hanks sanoo.

– Kaikki elokuvahistorian parhaat pahishahmot ovat jollain tapaa todellisia. Heidän motivaationsa ovat todellisia. Sellaista voisin ja haluaisinkin näytellä. Todellisempi on pelottavampaakin.

Dan Brownin kirjoja ei tunneta syvällisyydestään eikä uskottavuudestaan. Eikö Hanksin vaatimus roolihahmojen realismista ole ristiriidassa tämän tosiasian kanssa?

Ei hänen näkökulmastaan. Elokuvien Robert Langdon on Hanksin oma luomus, josta hän on vilpittömän ylpeä.

Hanks on ollut naimisissa näyttelijävaimo Rita Wilsonin kanssa 28 vuotta. Parilla on kaksi lasta, Hanksilla on myös kaksi lasta aiemmasta liitosta. 

– Kahdessa ensimmäisessä leffassa Langdon oli eräänlainen Sherlock Holmes -hahmo, jonka ovelle kolkutetaan tarinan alussa. Nyt hänet pakotetaan seikkailuun, ja se on olennainen seikka.

Hanks pitää siitä, miten Langdon vanhenee elokuvasta toiseen.

– Hän on sama professori, joka näkee kuviot ja johtolangat toisia nopeammin, mutta myös tavallinen keski-ikäinen mies.

Ennen Langdonia Hanks on näytellyt leffasta toiseen vain yhtä hahmoa, Toy Storyjen sheriffi Woodya ääninäyttelijänä. Animaatioelokuvasarjan neljättä osaa tehdään nyt.

– Animaatioiden voisi kuvitella olevan jotain välitöitä, mutta asiahan on päinvastoin. Siinä yrittää tehdä äänellä kaiken sen, mihin yleensä voi käyttää koko kroppaa. Sama autenttisuus pitää saavuttaa paljon vähemmällä.

Hanksin on yllättänyt se, että Woody yhdistetään niin voimakkaasti häneen.

– Siitä roolista kuulen kadulla enemmän kuin mistään muusta. Jos minua pyydetään spontaanisti esittämään hahmoa, niin Woodya. Kai olen tehnyt sen sitten oikein.

Kunnollisuus kannattaa. Elokuvat, joissa Hanks on näytellyt, ovat tuottaneet maailmanlaajuisesti lähes yhdeksän miljardia euroa.

Pitkän uran tekevät amerikkalaiset näyttelijät perustavat lähes poikkeuksetta oman tuotantofirmansa. Elokuvan rahoitukseen osallistumalla he voivat jopa moninkertaistaa tienestinsä. 

Hanksin tuottajanuran suurin suksee on hieman yllättäen elokuva, jossa hän ei edes näytellyt, ja sen pani alulle hänen vaimonsa. Kreikkalainen naimakauppa oli suunnaton menestys vuonna 2002.

Ehkä ne hyvin arkiset hetket pesulassa tosiaan saattavat olla vuoden kohokohtia, kun on megatähti ja upporikas. Hanksin omaisuuden on arvioitu olevan yli 300 miljoonaa euroa.

Hanks on myös imagoltaan tosielämässä puhtoinen: töitä paiskiva, rehdiksi tunnettu tyyppi. Hän ei sekoillut päihteiden kanssa edes 1980-luvulla, jolloin lukuisat amerikkalaiset koomikot joko jäivät kiinni tai puhuivat itse kokaiinin käytöstään. Avioliitto näyttelijä Rita Wilsonin kanssa on Hollywoodin mittapuulla poikkeuksellisen pitkä. Naimisiin he menivät jo vuonna 1988.

Perheasiatkin ovat hyvin. Ainoa skandaali on ollut Chet-pojan päihdeongelma. Colin, Hanksin neljästä lapsesta vanhin, on näyttelijä. Hänet on nähty muun muassa Fargo-televisiosarjassa.

Miten noustaan kansakunnan isähahmoksi? Tietyt roolivalinnat ovat olleet keskeisiä poikkeuksellisen julkikuvan luomisessa. 

Forrest Gump on enemmän kuin elokuva. Se kirjoitti historiaa uudelleen lempeäksi ja Amerikan kipukohtia villaisella painavaksi saduksi.

Gumpin lisäksi Hanksia määritteli vuotta aiemmin valmistunut Philadelphia, kaikkien aikojen ensimmäinen Hollywood-elokuva, jossa päähenkilö on avoimesti homoseksuaali mies. Roolin piti löytää kaikista helpoimmin pidettävä tähti. Siispä Hanks.

Toki Hanks on myös kansalaisaktivisti, kuten Hollywood-tähtien kannattaa jo ihan maineenhallinnan vuoksi olla. Hänen sydämenasioitaan ovat olleet luonnonsuojelu, sähköautot ja sukupuolineutraali aviolitto.

Inferno ei ehkä ole kovin älyllinen elokuva, mutta se muistuttaa ihmiskuntaa koettelevista ongelmista. Pahiksen julmana suunnitelmana on väestöräjähdyksen pysäyttäminen viruksella. Loppujen lopuksi ihmiskunnan haasteena on se, miten hillitsemme ahneuttamme. Suurimpia ongelmien aiheuttajia ovat he, jotka kuluttavat eniten – siis vähintään keskiluokkaiset länsimaiset, tavalliset ihmiset. Sellaiset kuin Tom Hanks.

– Kyllä, olen valkoinen amerikkalainen mies, Hanks vastaa kysymykseen, kuuluuko hän syyllisten joukkoon.

Hanksin mukaan jokainen ratkaisee ongelmia itse päätöksillään.

– Aloitin kierrättämisen 13-vuotiaana. Vuodesta 2003 alkaen olen ajanut sähköautoa, kai koska se on kiehtova keksintö, ja olen vähän nörtti, Hanks sanoo.

Hanks kertoo ensimmäisen sähköautonsa hajonneen taannoin, lähes 150 000 ajokilometrin jälkeen. Koko matka ilman tippaakaan bensaa, hän hehkuttaa.

– Ei olisi mitään huolta, jos saisimme kaikki ymmärtämään, että pienet päätökset, joita teemme aamusta iltaan, ovat tie parempaan. Kaikki ongelmamme ovat ihmisen aiheuttamia, joten ne kaikki voidaan myös selvittää yhteistyöllä, supertähti uskoo.

Barack Obama myönsi Tom Hanksille marraskuussa Yhdysvaltain korkeimman siviileille myönnettävän kunniamerkin, presidentin vapaudenmitalin. Palkin­toseremonia pidettiin Valkoisessa talossa. 

Inferno tuli ensi-iltaan lokakuussa. Sen menestys ei ollut maailmanlaajuisesti edeltäjien tasoa. Yhdysvalloissa Langdonin seikkailujen kiinnostavuus oli suorastaan romahtanut. Neljättä elokuvaa Dan Brown -kirjoista ei todennäköisesti enää tehdä.

Jos sitä jossain jäädään kaipaamaan, niin meillä. Inferno on saanut Suomessa jo 110 000 katsojaa. Hanksilla ja Brownilla riittää ihailijoita.

Syksyllä valmistui toinenkin Hanks-elokuva, Sully – uroteko Hudson-joella. Siinä hän näytteli Chesley Sullenbergia, kuusikymppistä lentäjää, joka onnistui pakkolaskussa ja pelasti matkustajien hengen. Erityisintä elokuvassa on Hanks-näkökulmasta sen ohjaaja, toinen Hollywood-tähti Clint Eastwood. Pehmeän profiilin näyttelijä ja liberaalien näkemysten Tom Hanks kelpasi sankariksi myös hyvin oikeistolaiselle Eastwoodille. Karisma ylittää puoluerajat.

Kun Donald Trump valittiin marraskuussa Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi, liberaali Hollywood oli kauhuissaan. Uhkakuvia maalailtiin ja maastapakosuunnitelmia twiittailtiin. 

Muutamaa päivää vaalien jälkeen Hanks sai Museum of Modern Artissa elämäntyöpalkinnon ja piti lyhyen puheen, jossa halusi rauhoittaa kuulijoitaan. Amerikalla on mennyt huonomminkin, me määrittelemme Amerikkamme, hän lohdutti.

Diplomaatin elkeet oli pannut merkille dokumentintekijä Michael Moore. Heti Trumpin voiton jälkeen hän esitti demokraattipuoleen ehdokkaaksi seuraaviin presidentinvaaleihin Hanksia tai tv-juontaja Oprah Winfreyta.

Mooren viesti oli selvä, eikä se Trumpin varjossa ollut edes ehkä vitsi: Miksemme yrittäisi presidentiksi jotakuta, jota todella rakastetaan? 

Hanksilta asiaa ei tiettävästi ole vakavasti kysytty. 

Puhdas, luotettava ja rento Hanks presidentiksi? Ei kuulosta pahalta. Kukapa yhdistäisi amerikkalaisia paremmin. ●

Teksti Kalle Kinnunen, kuvat All Over Press

Lue myös muita tähtihaastatteluja:

Morgan Freemanille lapset ovat tärkeintä elämässä

Meryl Streep on kuin uudesti syntynyt