Taidemaalari Toni Hautamäki kitkuttelee sadalla eurolla kuukaudessa, mutta töitä kinutaan ilmaiseksi – Miksi taidetta arvostetaan mutta taiteilijoita halveksutaan?

Mediataiteilija Vera Arjoma ja taidemaalari Toni Hautamäki ovat köyhiä taiteilijoita. Mutta mitään myyttistä ja ylevää tilanteessa ei todellakaan ole, päinvastoin.

Hautamäen työhuoneesta näkyy pilkahdus Aurajokea ja joenrannan lehmuksia. Taiteen talon pihamaalla kuhisee kansainvälistä väkeä ja kahvilasta leyhähtää tummapaahdon tuoksu. Ollaan siis tavallaan oikein hienoissa puitteissa.

Hautamäki onkin valtavan kiitollinen “kopistaan”, jossa hän maalaa värikkäitä taulujaan. Valo on hyvää, tilaa noh, riittävästi. Tänne on kiva tulla ja laittaa suttuinen kahvinkeitin pörisemään. Ja maalata, maalata niin paljon kuin sielu sietää.

Mutta sitten on se kaikki muu.

Viimeksi taiteilija joutui luopumaan purukumista. Nessut ovat vaihtuneet isän ja äidin kuolinpesästä perittyihin kankaisiin liinoihin. Vaatteita hän ei ole ostanut miesmuistiin. Kalja baarissa, ei mitään mahdollisuutta, vedellä mennään. Keittiörätistäkin hän on leikannut aina vain pienemmän soiron, jolla pyyhkiä pintoja.

Silti rahanpuutekaan ei ole pahinta. Vaan jatkuva epävarmuus, jatkuva veitsenterällä eläminen.

Tismalleen samaa sanoo myös mediataiteilija Vera Arjoma.

Juuri vuosia kestänyt epävarmuus oli se tekijä, joka ajoi Arjoman pahaan burnoutiin. Siitä hän on vieläkin toipumassa.

Suomalaisten suhde taiteilijoihin on omituinen. Aivan kuten Vera Arjoma kuvaa, taide irrotetaan tekijästä. Usein onkin niin, että taide itsessään on hienoa ja kunniallista, mutta taiteilijat itse se välttämätön paha. Ja kaiken lisäksi niille, kulttuurin alkutuottajille, pitäisi vieläpä maksaa jotakin!

Tutkija Mikko Jakonen kertoo Turun yliopiston hankkeesta, jossa tutkittiin, miten taiteilijoiden tulot muodostuvat. Tiukasti laskettuna taiteilijoita on Suomessa noin 23 000. Juuri tämä porukka pitää yllä isoja kulttuuri-instituutioita, ravitsee henkistä ilmapiiriä ja generoi ideoita – puhumattakaan siitä, että taiteella on toki myös itseisarvo.

Siitä huolimatta suhde on tällä hetkellä likimain häijy. Niin taiteilijat Arjoma ja Hautamäki kuin tutkijakin puhuvat suoranaisesta “kulttuurivihamielisyydestä”.

Taiteilijoihin liitetyistä kärsimysmyyteistä alettiin Jakosen mukaan luopua jo joskus sotien jälkeen. Silloin luotiin koulutuspolkuja ja alettiin mieltää taiteilijuus ammatiksi muiden joukossa. Kirjailijoista esimerkiksi tuli työmyyriä, jotka istuivat aamulla kirjoituskoneen eteen ja alkoivat paukuttaa tekstiä ilman salaperäisen inspiraation odottelemista.

Nyt puhutaan paitsi siitä, että taiteilijoita on jo liikaa, niin myös siitä, että taiteilijan tulisi yksiselitteisesti elää taiteellaan. Jollei elä, niin ei muuta kuin siivoamaan tai risusavottaan. Jakosen mukaan yhtälö ei ole kuitenkaan ihan näin simppeli.

Ensinnäkin 1990-luvulta lähtien luotiin aivan tietoisesti luovan ammatin koulutuspaikkoja, jotta nuoria saatiin sisään koulutuksiin. Kyse oli siis koulutuspoliittisesta päätöksestä. Toisekseen kaikki taide ei tietenkään voi eikä saa olla kaupallista. Marginaalitaide koettelee totutun rajoja, eikä sille ole välttämättä yhtään kysyntää.

Sitten on Arjoman kaltaisia taiteilijoita, jotka tekevät taidetta, jota kukaan ei osta kotiinsa sisustusmielessä. Mediataidetta ostavat usein museot, mutta Arjoman mukaan hyvin harvoin. Nekin museot, jotka raportoivat menestyksistään ja kävijäennätyksistään, pyörivät usein kansainvälisten supertähtien ja kuolleiden taiteilijoiden meganäyttelyillä. Silloin kotimainen taiteilija jää nuolemaan näppejään.

Onko tämä ihan okei?

Hautamäki taas ihmettelee, että vaikka kunnilla ja kaupungeilla on orkestereita ja teattereita, niin ei kuvataiteilijoita. Kaupungin virallinen kuvataiteilija voisi olla ihan toimiva konsepti.

Yksi hyvätasoinen öljyvärituubi voi maksaa 70 euroa. Toni Hautamäki haluaa jatkaa ammattinsa harjoittamista, vaikka rahat eivät riittäisi.

Mutta ei. Taiteilijoita riiputetaan mieluummin nälässä ja toimeentuloluukulla, vaikka melkein kaikilla on taustallaan pitkä ja kallis koulutus. Arjoma ja Hautamäkikin ovat akateemisia ihmisiä, ensinmainitulla kaksi kandintyötä takanaan ja jälkimmäinen taiteen maisteri ja ympäristönhoitaja, jolla on opettajan pätevyys.

Eikö tämä ole aikamoista tuhlausta?

Vera Arjoma on esittänyt taidettaan kansainvälisissä näyttelyissä ympäri maailmaa. On Berliiniä, New Yorkia, Islantia, Italiaa – kotimaasta puhumattakaan. Siksikin tilanteessa on jotakin tragikoomista. Jotkut näyttelyt ovat vaatineet nimittäin sen, että Arjoma on kaivanut omaa kuvettaan saadakseen vaikkapa matkakulut maksettua.

Yhtä lailla Hautamäkikin on tunnustettu ja arvostettu kuvataiteilija, jonka töitä on ollut esillä muun muassa Los Angelesissa. On isoja tilauksia kaupungeille ja niin edelleen.

Arvostus – puhumattakaan niin sanotusta “näkyvyydestä” – eivät kuitenkaan käy käsi kädessä rahallisen arvostuksen kanssa. Esimerkiksi takavuosina muuan tunnettu teatterintekijä vei aamulla tyhjiä pulloja kauppaan, kunnes hänet iltapäivällä palkittiin isolla valtionpalkinnolla. Klappi on jäätävä.

Kummallakin haastateltavalla on niin ikään karvaita kokemuksia halpa- tai ilmaistyön teettämisestä – pahimmillaan omien teosten kinuamisesta täysin korvauksetta käyttöön. Kaiken huippu oli, kun muuan pankkiiriliike lähestyi Arjomaa ja halusi hänen videoteoksensa omalle nettisivulleen. Ilmaiseksi tottakai.

Hautamäki on viime aikoina yrittänyt tietoisesti sanoa ei kaikelle niin sanotulle hyväntekeväisyystyölle ja pyytää edes jonkinlaista korvausta. Mutta näkyvyys on taiteilijalle elintärkeää, koska alalla vallitsee järkyttävä kilpailu, suorastaan evoluutiotaistelu. Joku ottaa aina homman, olipa se miten epäilyttävä ja kitsas tahansa.

Arjoma puolestaan sanoo, että näkyvyyttä saisi politisoimalla taidettaan. Pitäisi siis tehdä taidetta ihmisiä puhuttavista, ajankohtaista aiheista. Näin taide muuttuisi samanlaiseksi kaikukammioksi kuin mitä nykyjournalismi pahimmillaan on. Että samat ideat pyörivät kaikkialla.

– Lopullinen lannistuminen mediataiteilijana iskee, kun tajuat, että liksa, jonka apurahana saat, on niin pieni, että kun siitä miinustaa työkulut, käteen ei jää juuri mitään. Ja työn määrä voi olla valtava, sanoo Vera Arjoma.

Nämä kaksi seikkaa, hillitön kilpailu ja politiikka, vaikuttavat olennaisesti taiteilijoiden tärkeimpään rahoituskanavaan eli apurahoihin. Reippaasti yli 90 prosenttia hakijoista jää jatkuvasti ilman rahoitusta. Jokainen taidealalla toiminut tietää, millainen tunne hulmahtaa sisikuntaan, kun oma hakemus tulee taas kerran torpatuksi.

Että enkö ole enää kelvollinen taiteilija? Teenko huonoa, merkityksetöntä taidetta? Toni Hautamäki sanoo apeasti.

Mutta ei, siitä ei ole kyse.

Siinä missä Arjoma yrittää toipua burnoutistaan, Toni Hautamäki on paraikaa työtön työnhakija, jolla on velvoite hakea neljää tointa – tai apurahaa – kuukaudessa. Hän on myös nyttemmin hakenut palkkatuettuun duuniin. Mitä siitä seuraa? Ehkä syvä identiteettikriisi. Onhan tässä nyt pari vuosikymmentä eletty yksin taiteelle. Itse asiassa koko työttömyyden ajatus häiritsee Hautamäkeä, koska eihän hän ole lopettanut työntekoa.

Mutta tilanne on ollut jo pitkään aivan mahdoton. Hautamäki on pakkoraossa. Hänelle jää pakollisten laskujen jälkeen ruokaan, vaatteisiin ja hygieniatuotteisiin – sekä viikonloppuisin lapsen kanssa elämiseen – vaivaiset sata euroa kuussa. Sillä on pitänyt keplotella vuosia.

Uusia töitä ei saa myydä, työkkäri tulkitsee sen oitis yrittäjyydeksi. Tutkija Jakosen mukaan taiteilijat ovatkin hankalassa väliinputoajan asemassa. Osa TE-toimistoista ei ymmärrä lainkaan taiteilijuutta, vaan luokittelee taiteilijat helposti yrittäjiksi, vaikka taiteilijan palkka on tunnetusti murusina maailmalla, ei pelkkien teosten myynnissä.

Myös Vera Arjoma on tehnyt kaikenlaisia sivuhommia, esimerkiksi lehtikuvaajana ja iltavahtimestarina. Mutta sivuhomma tarkoittaa liki aina sitä, että taidetta ei silloin pysty tekemään. Itse näkyvä, esillä oleva teos kattaa tekemisestä ehkä noin viisitoista prosenttia, ja suurin osa työstä tapahtuu yleisöltä näkymättömissä. Se on ideointia, tutkimusta, luonnostelua, suunnittelua ja niin edelleen. Tähän päälle hallinnolliset hommat, apurahahakemukset, markkinointi ja paljon muuta. Työtä piisaisi niin paljon kuin energiaa riittää.

Mutta nyt Arjoman energiat ovat valitettavasti lopussa. Hän sanoo, että ammatin pakkorako on vienyt häneltä lopulta jopa perheen. Ei hän voi ajatellakaan lasta tällaisiin olosuhteisiin.

Toni Hautamäki puolestaan uskoo, että köyhyyden kanssa keplottelu on jopa tyhmentänyt häntä. Se vie yhä syvemmälle ahdingon spiraaliin. Hän on esimerkiksi alkanut unohdella asioita. Siksikin on tärkeää olla työhuoneella ja pitää yllä ammattitaitoa.

Hautamäki esittelee öljyväriputkiloiden röykkiötä. Yksi hyvätasoinen pikku värituubi saattaa maksaa jopa 70 euroa. Tästä huolimatta Hautamäki käy kerran vuodessa Taidemaalariliiton myymälässä ostamassa laatuvärejä. Hän haluaa pitää yllä tunnetta siitä, että on vielä mukana pelissä, että on oikea taiteilija. Mutta värejä ei voi syödä.

– Suomessa uskotaan, että työtä tekemällä kaikki vääryys poistuu maailmasta. Se on mielenvikaista tilanteessa, jossa ihmiset palavat loppuun. Kuvataiteilijalle loma on mahdollinen vain apurahakaudella, enkä tiedä yhtäkään kaltaistani, joka lopettaisi työnteon eläkeiässä, tilittää taidemaalari Toni Hautamäki.

Arjoman mukaan osa taiteesta käy yhä yksinkertaisemmaksi juuri siksi, että apurahat eivät riitä. Suuri yleisö nauraa hekottaa, kun videossa kierii risupallo ja sen vieressä on kymmensivuinen moniste, jossa kerrotaan mitä pallo symboloi. Mutta niin käy, koska apuraha riittää pelkkään tutkimukseen. Ei enää itse työn toteuttamiseen.

Ironistahan tässä on se, että taiteesta haetaan hyvinvointia – ja sitten me tekijät voimme pahoin, Arjoma lohkaisee.

Mutta mistä kulttuuri- tai taidevihamielisyys loppujen lopuksi kumpuaa? Vera Arjoma epäilee, että suurella yleisöllä on kuvitelma myyttisestä taiteilijasta, jonkinlaisesta villistä luonnonlapsesta, joka nukkuu pitkään ja herättyään alkaa “luoda” ilon ja inspiraation vallassa. Semmoinen mielikuva herättää katkeruutta kuukausipalkkalaisessa, joka räntäsateessa ja aamuruuhkassa ajaa työpaikalleen kuulemaan pomon räksytystä. Arvostus puuttuu, Arjoman mielestä itse asiassa koko yhteiskunta kärsii paraikaa jonkinlaisesta arvostuskriisistä. Ajatellaan, että kaikki osaavat, vaikka se ei todellakaan pidä paikkaansa. Kaikki eivät ole taiteilijoita.

Toni Hautamäen mukaan kutsumus on vaikea sana. Toki, hänelle taide on ehdoton elämänvoima, täysin välttämätön hengissäpysymisen väline, mutta että kutsumus merkitsisi pelkkää iloa ja päivänpaistetta ja luovuuden ilotulitusta, se on täydellisen väärä käsitys. Kateellinen palkkatyöläinen, joka voi ostaa kaupasta mitä vain ja ajella uudenkarhealla Skodalla duuniin, voisi hetken ajan miettiä, miltä tuntuisi vaihtaa kaikki se taiteen kaltaiseen “kutsumukseen”. Siis nälkään ja jatkuvaan epävarmuuteen, epävarmoihin tuloihin. Hyvässä lykyssä kriitikot vielä lyttäävät omat tekemiset.

Mikko Jakonen puhuu siitä, miten nykyisiin taidekäsityksiin on sekoittunut vaikka minkämoisia intressejä. Osa pitää taidetta elitisminä, osa penää siltä kaupallista potentiaalia – ja osan mielestä taiteen pitäisi olla jotakin, joka ylevöittää suomalaista kansallistunnetta. Hautamäen mukaan taas vähänkin häiritsevämpi taide luokitellaan miltei “rappiotaiteeksi” – termi, joka on tuttu 1930-luvun Saksasta.

Mikä siis on taiteilijoiden tulevaisuus? Pahalta näyttää. Kirjailijaliitolta ilmestyi vastikään tutkimus, jonka mukaan kirjailijoiden tulot ovat suorastaan romahtaneet. Tyhmistymmekö kaikki, kun elämä ympärillä viihteellistyy äärimmilleen?

Toni Hautamäki puhuu sivistyksen kriisistä.

Eikä siinä mitään, pidän karnevalismista ja viihteestä minäkin, mutta se ei saisi syödä elintilaa muilta. Terve yhteiskunta on monimuotoinen.

Silti hän ottaa siveltimen ja alkaa taas maalata.

Kaiken uhallakin.