Kosti Kautonen ei halunnut lukioon ja joutui muuttamaan kotoaan jo 16-vuotiaana – Maalla koulun perässä pitää muuttaa yhä nuorempana
Maaseudun nuoret ovat kovan paikan edessä peruskoulun päätyttyä. Opintoja on pakko jatkaa, mutta etenkin ammatilliset oppilaitokset ovat usein kaukana kotoa.
Kosti Kautosen, 19, lapsuudenkodista on pitkä matka kaupunkiin. Isä Harri Kautosen synnyinkoti, entinen maatila, sijaitsee Puumalan ja Sulkavan rajalla 72 kilometrin päässä Mikkelistä ja 60 kilometrin päässä Savonlinnasta.
Edes kuntataajamat eivät ole lähellä. Puumalaan on matkaa 24 kilometriä ja Sulkavalle 20 kilometriä.
Välimatka kaupunkiin ei pitkään aikaan vaivannut perheen esikoista. Maalla asuminen näytti nurjan puolensa vasta siinä vaiheessa, kun Kosti oli päättämässä peruskoulun. Oppivelvollisuus jatkuu nykyään 18 ikävuoteen, mutta maaseudun nuorilla ei usein ole lähellä toisen asteen oppilaitosta.
Erityisen vaikea tilanne on niille nuorille, jotka eivät halua lukioon. Kostinkin tapauksessa lähin lukio olisi löytynyt Sulkavalta, mutta ammattiopistot ovat kaupungeissa.
Niinpä Kosti joutui valmistautumaan kotoa pois muuttoon jo ysiluokalla vain 15-vuotiaana. Tilanne teki vihaiseksi.
– Oli pelottavaakin joutua miettimään puoli elämää, asumiskuviot ja muut. Viisitoistavuotiaana voi vielä kamppailla itsensä kanssa eikä välttämättä edes tiedä, mitä haluaa isona tehdä täysipäiväisesti. Ei yhteiskunnalle toki mitään mahda, mutta alkoi ärsyttämään, että ratkaisu pitää tehdä tämän ikäisenä, Kosti kertoo.
Epäreiluuden kokemus välittyi myös vanhemmille.
– Kosti koki, että kaupungissa asuvilla on helpompaa, sanoo isä Harri.
Puumalassa ja Sulkavalla töissä käyvät opettajavanhemmat harkitsivat hetken, voisiko Kosti käydä Mikkelissä Puumalasta päivittäin. Bussiyhteyksiä oli, mutta Kostin jokaisesta arkipäivästä olisi tullut kymmentuntinen.
Lisäksi vanhempien olisi pitänyt kuljettaa hänet joka arkiaamu- ja ilta perheen kodista bussipysäkille ja takaisin, mikä olisi pidentänyt myös vanhempien työpäivää.
Vaikeista vaihtoehdoista paras oli muuttaa syksyllä 2021 suoraan peruskoulusta yksin Mikkeliin. Kosti oli silloin 16-vuotias ja ollut poissa kotoa vain yksittäisiä öitä.
Kautosten perhe kertoo kokemuksistaan mielellään, sillä Kosti ja tämän pikkusiskon Lotta Kautonen, 11, eivät ole ainoita maalla asuvia suomalaisnuoria. Perhe tietää, miten iso juttu nuoren kotoa poismuutto on ja minkälaisella tuella yhteiskunta voisi sopeutumista helpottaa.
Kautoset kannattavat esimerkiksi sitä, että peruskoulun jälkeen voi kypsyä vielä vuoden. Kosti ei ysiluokalla tiennyt, mitä hän haluaisi opiskella. Niinpä hän osallistui Mikkelissä vuoden ajan tutkintokoulutukseen valmistavaan Valma-koulutukseen. Nykyisin tämä entisen kymppiluokan korvannut koulutus tunnetaan Tuvana.
Perhe hyötyi myös siitä, että vielä vuonna 2021 sai jäädä vuorotteluvapaalle. Kostin äiti Miija Kautonen jäi pois töistä Kostin itsenäisen elämän ensimmäiseksi syksyksi. Äiti ajoi Kostin kanssa Mikkeliin sunnuntai-iltana tai maanantaiaamuna ja vietti poikansa kanssa kaupungissa yön tai pari.
– Katsoimme, missä on koulu ja kauppa ja ajoimme pyörällä läpi reittejä, Miija kertoo.
Vanhemmat olisivat toivoneet poikansa muuttavan aikuisen valvovan silmän alle asuntolaan. Kun sellaista ei ollut, vanhempien nimiin vuokrattu yksiö tuntui paremmalta kuin vaikka soluasunto.
– Sinne voisi tulla täysi-ikäisiä kämppäkavereita, jotka käyttävät alkoholia tai huumeita. Vanhempana pyörittelee kauhukuvia, vaikkeivat ne olisi niin realistisiakaan, äiti myöntää.
Yksin asumisen haittapuoli oli yksinäisyys. Syksyllä 2021 Suomessa oli yhä koronarajoituksia, minkä takia Valma-koulutuksessa oltiin maskit kasvoilla ja ryhmäytymistoimia jäi tekemättä. Opiskelijat myös tulivat Valma-koulutukseen eri puolilta Etelä-Savoa ja myös jatkoivat vuoden jälkeen kuka mihinkin.
Kosti tuli viikonlopuiksi kotiin, mutta oli arkena paljon yksin. Uusia ystäviä ei noin vain järjestynyt vielä sittenkään, kun hän syksyllä 2022 aloitti leipurikondiittorin opinnot.
Kosti myöntää kotoa muuton tuntuneen raskaalta. Hän kaipasi kavereita, jotka olisivat ymmärtäneet ja kuunnelleet.
– Aloin odottamaan sitä päivää, että niin olisi. Oli hankalampia aikoja, jolloin aloin vähän syrjäytyä, kun ei ollut enää fiilistä lähteä mihinkään. Oli pelko, että masentuisin ja ahdistuisin.
Alakuloa lisäsi se, että Kosti yritti tosissaan olla aktiivinen. Hän kertoi tilanteestaan ja toiveistaan esimerkiksi koulukuraattorille ja selvitti kaupungin harrastusmahdollisuuksia. Monia yrityksiä kuitenkin seurasi pettymys.
Kosti innostui esimerkiksi kaupungin nuorisopalveluiden järjestämistä tapaamisista. Kahvittelu ja yhdessä tekeminen kuulosti hyvältä. Paikan päällä odotti kuitenkin lähinnä eri kieltä puhuvia maahanmuuttajia ja nuori ohjaaja, joka ei Kostin mielestä kunnolla ohjannut tapahtumaa.
Kostin kaltainen yksinäinen, mutta sinänsä hyvinvoiva nuori vaikutti muutenkin olevan väliinputoaja. Koulupäivien aikana olisi ollut tarjolla työttömille suunnattua ohjelmaa. Toiset ryhmät taas oli selkeästi suunnattu nuorille, joilla oli isoja vaikeuksia esimerkiksi elämänhallinnassa.
– Siellä minusta tuntui, että toimin vertaistukena muille, Kosti kuvailee.
Tilanne huolestutti vanhempia. Isä toivoo, että nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi tehtävä työ olisi viimeisteltyä.
– Kotiin jäämisen vaara on iso, jos nuori kerran rohkaistuu menemään paikalle ja pettyy. Tapaamisiin tarvitaan hyvää ohjaajaa lieventämään jännitystä ja yhdistämään samanoloista porukkaa toisiinsa. Se vaatii rahaa ja resursseja, Harri sanoo.
Kostia ja perhettä turhautti myös se, että mielialastaan huolestunut Kosti joutui kertomaan tarinaansa alusta yhä uusille ammattilaisille. Mikään taho ei myöskään tuntunut keskitetysti osaavan kertoa kaupungin harrastusmahdollisuuksista.
Vanhemmat pohtivat, että ehkä muualle pakon edessä muuttavia nuoria pitäisi tutustuttaa jo ennakkoon koulun puolesta opiskelupaikkakunnan asuntoihin, harrastuksiin ja verkostoihin. Muuten paljon jää murrosikäisen nuoren omille harteille. Kostilta sisua löytyi. Yksin yksiössään hän järkeili, ettei vaihtoehtoa ole.
– Joko voi luovuttaa ja lähteä synkälle tielle ja ottaa riskin, että tulee alkoholi ja muu kuvioihin. Tai sitten voi vaikeuksista huolimatta hoitaa asioita steppi kerrallaan, Kosti kuvailee.
Niinpä nuori mies pakotti itsensä ulos ja pyörän selkään. Vanhemmilta oli ollut hyvä veto vuokrata yksiö parin kilometrin päästä koulusta ja keskustasta. Liikuntaa tuli automaattisesti.
– Tuli aina parempi mieli, kun tuli lähdettyä johonkin, Kosti myöntää.
Vähitellen Mikkeliin rakentui mieleistä tekemistä ja seuraa. Viikoittaisten rumputuntien lisäksi Kosti alkoi käydä keilaamassa. Kosti tykkäsi myös taidepiiristä ja tutustui lopulta myös oman alansa opiskelijoihin.
Erittäin tärkeää oli vanhempien tuki. Vaikka nuori muuttaa pois kotoa, vanhempia tarvitaan tukemaan häntä puhelimessa ja suunnittelemaan opintojen ja arjen kokonaisuutta yhdessä koulun kanssa. Kostille tuli opinnoissa isoja, itsenäisesti suoritettavia tehtäviä, joiden haltuunotto yksin tuntui ylitsepääsemättömältä.
– Jokainen nuori tarvitsee aikuisen, joka katsoo kokonaisuutta. Jos se ei ole vanhempi, sen täytyy olla joku muu, sanoo Miija.
Perhe on merkittävä myös siksi, että siellä nuori oppii tai ei opi arjentaitoja. Kostin sopeutumista auttoi se, että ruuanlaitto oli ollut koko perheen yhteinen harrastus. Maalla nuori mies oli muutenkin tottunut arjen puuhasteluun.
Kosti valmistui leipurikondiittoriksi joulukuussa 2024. Nyt hän asuu toistaiseksi taas kotona Puumalassa ja miettii, mitä seuraavaksi.
Töitä olisi ainakin isommissa kaupungeissa. Yksi vaihtoehto olisi muuttaa pääkaupunkiseudulle ja lähteä rumpaliksi keikkailevaan bändiin.
Tämäkin tilanne stressaa. Kosti viihtyisi maalla Saimaan äärellä kuten vanhempansakin. Elämä osana luontoa, puita tehden ja verkkoja laskien, on ollut merkityksellistä.
– Olen nähnyt jo pikkupoikana, miten kalaa tainnutetaan. Maalla asuminen jättää varmasti jälkensä jokaiseen.
Nuorella vaihtoehtoja ei kuitenkaan oikein tunnu olevan. Kaupungeissa on töitä ja myös muita nuoria.
– Jossain vaiheessa on lähdettävä ihmisten ilmoille, jos ei meinaa ihan kotipojaksi jäädä.
