Toinen tasavalta – Vesa Vierikko tekee viimeisessä teatteriroolissaan Kekkosesta hauraan ja inhimillisen

Mikä draivi! Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähtävä Esa Leskisen Toinen tasavalta on suoraan sanottuna todella hyvä ja valtavan mukaansatempaava. Lähinnä Kekkosen aikaa jatkosodan päättymisestä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti käsittävästä valtavien muutosten aikajanasta on saatu koherentti kokonaisuus, jossa historiaa taustoitetaan, selitetään ja elävöitetään.

Dynaaminen, teatterin ja elokuvan yhdistelmää lähestyvä näytelmä näyttää, miten hyvinvointivaltio rakennettiin, eikä se pakene suomettumista. Siinä ohessa onnistutaan vielä näyttämään Urho Kekkosen persoonan kehittyminen siksi myyttiseksi maan isäksi, jonka jatkaminen presidenttinä nähtiin niin tärkeänä, että se varmistettiin poikkeuslailla.

Näyttelijöiden roolit vaihtuvat lennosta, mutta rautaisella ammattitaidolla jokaiseen hahmoon tuodaan jotain tunnistettavaa. Ensemble onnistuu hyvin, mutta kaikki jäävät esityksessä – kuten tosielämässäkin – Kekkosen varjoon. Janne Reinikainen tuo nuorempaan Kekkoseen itsevarmuutta, joka rakentuu pienistä ja oikeassa paikassa vähän suuremmistakin ilmeistä, tavasta liikkua ja puhua. Tämä on se kivenkova poliitikko, jonka imagon alle ja vangiksi politiikasta pois pyrkinyt vanha Kekkonen jäi. On surullista, että suuria saavutuksia sisältänyt poliittinen ura päättyi lopulta vasta pakotettuna, kun terveys oli jo kovin huono.

Vesa Vierikko tekee vanhasta Kekkosesta suorastaan sympaattisen hahmon. Sydäntä särkee vanha mies, joka pyytää, että häntä ei jätetä. Ja jos tässä näytelmässä todella nähdään Vierikon viimeinen roolisuoritus Kansallisteatterin lavalla, niin paljon koskettavampi se ei enää voisi olla. Myyttinen Kekkonen murtuu sisällissotaa muistellessaan vihdoin ihmiseksi, hauraaksi ja inhimilliseksi.

Ohjaaja Leskinen tuo eduskunnassa pidettävät puheet onnistuneesti yleisön sekaan ja vaikutelma on kuin Eduskuntatalon istuntosalissa. Liike ei pysähdy hetkeksikään. Jos lava tai näyttelijät eivät liiku, niin vähintäänkin screenillä tapahtuu (videosuunnittelu Paula Lehtonen, livevideosuunnittelu Ida Järvinen). Tuloksena on mukaansatempaava ärsyketulva, jossa väliaika ja näytelmän loppuminen yllättävät – ”nytkö jo?”

Näin hengästyttävää draamaa lähihistoriasta olisi katsonut nimittäin vaikka paljon pidempäänkin. En löydä siitä heikkoa kohtaa! Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvut luovat aikakausia ja tanssittavat eri vuosikymmenet yleisön silmien eteen. Jussi Tuurnan musiikki ja livesäestys täydentävät kokonaisuutta.

Kansallisessa käytetään usein (live)videota. Nyt mietin, onko sen rooli jo niin suuri, että Toinen tasavalta alkaa olla kuin elokuvan ja teatterin hybridi. Metamorfoosia korostaa myös se, miten pyörivän lavan lavasteet vertautuvat montaasimaisina screenillä nähtäviin, kiinnostaviin arkistofilmimontaaseihin. Lavalla liikkuvissa huoneissa kuvattavat livevideot näkyvät vain screenin välityksellä, sillä itse kuvaustilanne jää seinien taakse. Yleisö näkee vain vilauksia ja fragmentteja oviaukoista ja ikkunoista, kuin muistutuksena, että kansalaiset näkevät lopulta vain vilkaisuja vallan kabinetteihin.

Dynaamisuutta kameroiden vauhdikas käyttö ja nopeat siirtymät puhujasta toiseen joka tapauksessa lisäävät. Kovaan paikkaan historiassa joutuneiden ihmisten inhimillisyys korostuu, kun kamera mahdollistaa pienet ilmeet ja nyanssit tai vaikka Kekkosen tärisevän käden.

Miten sähäkästi lähihistoriasta voikaan kertoa! Omalle ikäluokalleni yöpakkaset ja öljykriisit ovat tuttuja koulukirjoista ja ehkä vanhempien puheista. Nyt asiat avataan vauhdikkaasti niin, että osa oppii uutta, osa voi muistella vanhaa ja loppujenkin ymmärrys saa lihaa luiden ympärille. Myös historian syklisyys nousee näytelmässä hyvin esiin.

Etenkin nykyajassa on arvokasta nostaa esiin, miten lyhyessä ajassa köyhä Suomi kykeni tekemään useita kansan hyvinvointia kohentavia päätöksiä, joita liike-elämä ja oikeisto silloinkin vastusti. Hyvinvointivaltion ensiaskeleet eivät suinkaan olleet poliittisesti läpihuutojuttuja. Näytelmässä ei suotta vastusteta kiusausta alleviivata, että myöhempinä, varakkaampina aikoina ei ole pystytty samaan.