Miina Supinen lähettäisi henkilöhahmot kuuraamaan vessanpönttöä.

Tyler työntää kerran, varovasti. Hän työntää uudestaan, ja sitten hän ei mahda mitään, hän keinuu painottomana tyhjyydessä. Muutaman sekunnin ajan hän liitää keskellä riipaisevaa täydellisyyttä. On vain tämä, ei mitään muuta, hän katoaa omalta itseltään, hän ei ole kukaan, hänet on pyyhitty pois, ei ole mitään Tyleria, on vain… Hän kuulee äännähtävänsä ihmetyksestä.

Onko se nyt vain minä, vai yrittääkö Michael Cunningham osallistua vuoden huonoimmat seksikohtaukset -kisaan? Lumikuningar-romaani on muutenkin vähän tällainen. Ensin työnnytään varovasti ja sitten ei mahda mitään, nyt seuraa 300 sivua painotonta tyhjyyttä.

New Yorkissa sataa lunta. Kaikki on viipyilevää. Veljekset Tyler ja Barrett asuvat ränsistyneessä kerrostalokämpässä ja hoitavat Tylerin kuolevaa morsianta Bethiä. Miehillä on korkeakirjallisuudesta tuttu, syvällinen ja hieman eroottissävyinen veljessuhde. Tyler yrittää säveltää balladia morsiamelleen, käyttää salaa kokaiinia ja kärsii keskinkertaisuudesta taiteilijana. Barrett on saanut eroviestin poikaystävältään ja näkee Keskuspuistossa revontulta muistuttavan näyn, jonka tulkitsee jumalan silmäksi tai joksikin sen tapaiseksi.

Tarina kuvaa menetystä, onnen tavoittelua ja pyhyyden kokemusta. Kohtaamme tanssivia lumihiutaleita, katoavaa mieskauneutta, hauraita ja kompleksisia ihmissuhteita, merkityksellistä seisoskelua ovensuussa ja erilaisia hajusinfonioita. Beth kuolee tyylikkäissä, valkoisissa vaatteissa, tuoksuvien lääkkeiden ympäröimänä, kummitusmaisesti filosofoiden. Tapahtumien ympärillä leijuu epämääräinen, yliluonnollinen tuulahdus.

Romaani alkaa pätkällä H.C. Andersenin samannimisestä sadusta, mutta yhteys ei selviä. Tarinasta löytyy silmään osuva sirpale, kylmyys, jäätä, lunta ja pulverimaisia huumeita, mutta ei mitään kattavaa ideaa Andersenin suunnalta tai muualtakaan. Kieli on taiturimaista ja lukeminen on miellyttävää. Henkilöissäkin on välillä maalauksellista charmia. Mutta ei voi mitään – ei tässä romaanissa ole mitään pointtia.

Toisaalta ovathan odotuksetkin liian korkealla Tuntien ja Säkenöivien päivien kaltaisten mestariteosten jälkeen. Kukapa kirjailija aina sellaisiin korkeuksiin yltäisi. Cunningham on lukemisen arvoinen huonoimmillaankin.

Cunninghamin jalat ovat olleet aina tukevasti ilmassa. Impressionistinen tunnelmointi on hänen kirjojensa ärsyttävin, mutta myös hienoin puoli. Maailma on Cunninghamin kuvaamana mielenkiintoinen, kalsea ja kaunis. Olen lukijana usein kärsimätön ja aina konkretian ystävä, ja siksi ihailen Cunninghamin väreileviä pysäytyskuvia niin paljon. Yleensä en jaksa sellaista ollenkaan. Fiilistely on kaikkein vaikeinta, koska se on helposti tylsää. Useimmat kirjailijat herpaantuvat ja alkavat höpistä tyhjää sillä hetkellä kun toiminta lakkaa. Kaikki eivät uskalla edes pysähtyä. Cunningham osaa. Hän vie lukijat kevyesti ohuisiin yläpilviinsä. Siellä on yleensä ollut varsin hienoa.

Mutta mestariteoksia ei ole vähään aikaan näkynyt. Lumikuningatarta edeltänyt Illan tullen oli monille Cunningham-faneille pettymys. Se oli pieni romaani nykyajan New Yorkin rikkaista, kauniista ja tylsähköistä ihmisistä. Vaikuttavimmissa tarinoissaan Cunningham on usein kertonut menneistä ajoista ja paikoista tai kirjoittanut suuremmalla kaavalla.

Lumikuningatar on joissain suhteissa samantapainen kuin Illan tullen, vaikka tällä kertaa romaanihenkilöt ovat olevinaan köyhiä. Siinäkin on yksi kompastuskivi. Rahapulan kuvaajana Cunningham on häiritsevän epäuskottava. Hänen henkilöillään ei ole koskaan kiire töihin tai työhaastatteluun, kukaan ei joudu elättämään jälkeläisiä, eikä kenenkään jalkoja koskaan särje. Barrett laskostaa muutamia paitoja tunnelmallisessa vintage-kaupassa ja Tylerin väitetään olevan baarimikko, mutta veljeksillä on aina aikaa lojua merkityksellisellä tavalla kylvyssä ja seisoskella eteerisinä katolla, säveltää ja käyttää kokaiinia.

Koskaan Cunninghamia lukiessa ei ole tuntunut yhtä paljon, että hänen henkilöidensä pitäisi mennä kuuraamaan vessanpönttö. ■