Tiukka löyly löysälle jalkapallopuheelle – ”Suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista ei edes tiedä, mitä on harjoitella paljon tai tehdä valtavasti toistoja”
Aition jalkapallokirjoittaja Erkko Meri tarttuu armottomasti kiinni löperöihin jalkapallokommentteihin. Tällä kertaa osansa saa kokenut urheilukirjoittaja Harri Pirinen.
Urheilutoimittaja ja palkittu tietokirjailija Harri Pirinen kirjoitti marraskuun lopulla Atleetti-nimiselle sivustolle esseen suomalaisen jalkapallon surkeasta tilanteesta.
Luin Pirisen pitkähköä kirjoitusta hämmentyneenä. Ajattelin ensin, etten ota tekstiin lainkaan kantaa. Vähitellen mieleni kuitenkin muuttui.
Lopulta koin entisenä juniorivalmentajana ja valmentajayhdistyksen ex-puheenjohtajana suorastaan velvollisuudeksi lausua Pirisen tekstistä.
En ole kokeneen kirjoittajan pääteesistä – siitä, että suomalainen jalkapallo ei ole mennyt eteenpäin – eri mieltä. Tuskin on kovin moni muukaan.
Esseessään Pirinen nostaa esiin havainnon, jota on toistettu suomalaisessa jalkapallokeskustelussa jo pitkään: miesten maajoukkuepelaajien seurastatukset ovat romahtaneet viimeisen parin vuosikymmenen aikana.
Arvioidessaan sitä, mistä tämä romahdus johtuu, Pirinen menee kuitenkin useassa kohdassa metsään.
Hänen analyysinsä suomalaisen pelaajakehityksen alennustilasta ja ratkaisukeinoista on epälooginen, ristiriitainen ja pinnallinen, joissakin kohdin myös virheellinen.
”Mutta sitten, ryhtyessään pohtimaan suomalaisen pelaajakehityksen alennustilan syitä, Pirisen tekstin taso putoaa kuin lehmän häntä.”
Pirisen kirjoituksen alku on sinänsä lupaava. Hän tuo ansiokkaasti esille muun muassa jalkapallon siirtomarkkinoiden muutoksen ja lajin globalisoitumisen.
Seurojen rekrytointikoneistot ovat kasvaneet, pelaajia etsitään aiempaa suuremmalla volyymillä ympäri maapalloa ja maailmanlaajuinen kilpailu on voimistunut.
Yhtä oikeassa Pirinen on myös siinä, että suomalaisten pelaajien tasossa on tapahtunut notkahdus – ainakin, jos vertailun perustaa maajoukkuepelaajien edustamiin seuroihin.
Valioliiga, Bundesliiga ja Eredivisie ovat vaihtuneet pääasiassa isojen maiden kakkosliigoihin ja pohjoismaisiin sarjoihin.
Myöskään kirjoittajan esittämästä myönteisestä olosuhdekehityksestä on vaikea olla eri mieltä, vaikka erot eri paikkakuntien välillä ovatkin suuria.
Mutta sitten, ryhtyessään pohtimaan suomalaisen pelaajakehityksen alennustilan syitä, Pirisen tekstin taso putoaa kuin lehmän häntä.
Kirjoituksessaan Pirinen pohtii vikasyitä esimerkiksi näin:
– Keksittiin, että jalkapallo on Suomessa niin sanottu varhaisen erikoistumisen laji. Eli laji, jota pitää alkaa harjoitella mahdollisimman paljon mahdollisimman nuorena. Toistoja, toistoja, toistoja.
Tämä osio tekstissä hämmentää minua.
Ihan kuin Pirinen vetäisi yhtäsuuruusmerkit varhaisen erikoistumisen ja suurten harjoittelumäärien välille. Noinhan se ei kuitenkaan ole. Pelaaja voi treenata poskettomasti ilman, että hän erikoistuu jalkapalloon.
Mitä Pirinen edes oikein yrittää sanoa?
Että jalkapallo ei ole laji, jossa täytyy tehdä valtavasti toistoja, toistoja ja toistoja?
Ja ei kai se mikään keksintö ole, että jalkapallon kaltaisessa kilpaillussa lajissa täytyy harjoitella aivan tolkuttomasti, jos mielii huipulle?
”Olen hämmentynyt, jos tämä näkökohta on tullut suomalaisessa jalkapallossa jotenkin riidanalaiseksi.”
Ei jalkapallomme ongelma ole yksilajisuus tai varhainen erikoistuminen.
Suurempi haaste on kokonaisliikunnan riittämätön määrä ja kyvyttömyys synnyttää urheilemisen kipinää ja kulttuuria.
Tuskin lapset edes ajattelevat mitään yksi- tai monilajisuutta saati varhaista erikoistumista. Heistä innokkaimmat liikkuvat, koska se on tapa elää ja toteuttaa itseään. Liikkumisesta ja urheilemisesta tulee rutiini.
Ympäristöstä, mahdollisuuksista ja muista tekijöistä sitten riippuu, kohdistuuko tuo intohimo yhteen vai useampaan lajiin, ohjattuun tai vapaa-ajan tekemiseen.
Selvää on, ettei aikuisten tule rajoittaa lasten liikkumisen ja urheilemisen viettiä minkäänlaisin rajoituksin tai kielloin.
Mutta, kuten esimerkiksi Roman Eremenko on sanonut, ”jalkapalloa ei voi kusettaa”.
Suomeksi se tarkoittaa sitä, että huipulle pääseminen edellyttää, niin, toistoja, toistoja ja toistoja. Sen jälkeen voidaan alkaa puhua seikoista, kuten uni tai ravinto.
Palloa on rakastettava, sen kanssa täytyy olla ihan hemmetin paljon.
Olen hämmentynyt, jos tämä näkökohta on tullut suomalaisessa jalkapallossa jotenkin riidanalaiseksi.
Silti kukaan tuntemani nykyinen tai entinen maajoukkuepelaaja ei ole kuvaillut harjoitelleensa poskettomia määriä sen takia, että jokin tuntilukema täyttyisi.
Ei!
Unohdetaan termit ja polut, keskitytään innostavan ja intohimoa ruokkivan ympäristön synnyttämiseen. Siitä puhutaan aivan liian vähän; sen sijaan höpöttelemme ties mitä varhaisesta erikoistumisesta.
”Paljon hyödyllisempää olisi ollut, jos Pirinen olisi pohtinut edes muutamalla lauseella Palloliiton 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkaisemien suositusten ja linjausten vaikutusta suomalaiseen pelaajakehitykseen.”
Nostaessaan varhaisen erikoistumisen syntipukiksi Eerikkilän (kirjoittaja tarkoittanee Sami Hyypiä Akatemiaa) Pirinen on hakoteillä.
Osallistuessani Eerikkilässä pidettyihin valmentajakoulutuksiin ja erilaisiin seurantatapahtumiin akatemian avaintekijät, kuten Kyösti Lampinen ja Hannele Forsman (nykyisin Forsman-Lampinen), päinvastoin painottivat varhaisen kiinnittymisen ja monipuolisen liikkumisen merkitystä.
Kaksikosta kumpikaan ei ollut varhaisen erikoistumisen sanansaattaja.
Meitä valmentajia ei myöskään kannustettu tukemaan pelaajien varhaista erikoistumista jalkapalloon.
Sen sijaan Eerikkilässä oltiin kiinnostuneita pelaajien kokonaisliikuntamääristä sisältäen myös muun toiminnan kuin jalkapalloharjoittelun. Valmentajia rohkaistaan kiinnittämään huomiota esimerkiksi myönteiseen urheilemista tukevaan ilmapiiriin.
Lampisen muistan myös pauhanneen useaan otteeseen siitä, että suomalaisen jalkapallon yksi suurimmista ongelmista on lasten liian pieni kokonaisliikuntamäärä.
Kritisoidessaan Eerikkilää Pirinen myös unohtaa aikaulottuvuuden.
Sami Hyypiä Akatemia perustettiin vuonna 2011. Jos tarkasteluun otetaan Huuhkajia esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana edustaneet pelaajat, valtaosa heistä kuuluu ikäluokkiin, jotka eivät ole millään tavoin ottaneet osaa Eerikkilässä järjestettyihin tapahtumiin.
Jos Eerikkilän ja Sami Hyypiä Akatemian vaikutuksesta suomalaiseen jalkapalloon haluaa esittää vaikutusarvioita, parempi aika sille olisi noin viiden vuoden kuluttua.
Paljon hyödyllisempää olisi ollut, jos Pirinen olisi pohtinut edes muutamalla lauseella Palloliiton 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkaisemien suositusten ja linjausten vaikutusta suomalaiseen pelaajakehitykseen.
Tuolloin useat seurat noudattivat lähes kirjaimellisesti liiton linjaamia alhaisia harjoittelu- ja pelimääräsuosituksia.
Monet kokeneet valmentajat, joiden kanssa olen keskustellut, ovat esittäneet ylhäältäpäin annettujen ohjeiden iskeneen erityisesti vuosina 1995–1996 syntyneisiin pelaajiin.
Havainto saa jossain määrin tukea tarkastelemalla nykyisten maajoukkuepelaajien syntymävuosia. Esimerkiksi edellisessä maaotteluikkunassa vain puolustaja Miro Tenho kuului kyseiseen ikähaarukkaan. Ikäluokkien kenties paras pelaaja Glen Kamara (s. 1995) puolestaan sai pelaajakasvatuksensa pääasiassa Englannissa.
”Ja mitä taas tulee Pirisen peräänkuuluttamaan pelinomaiseen harjoitteluun, niin juuri sitähän Eerikkilässä korostettiin melkeinpä koko 2010-luvun ajan!”
Pohtiessaan suomalaisen pelaajakehityksen rospuuttokautta Pirinen uhraa tekstistään suuren osan marraskuussa pelatun Malta-ottelun ruodintaan.
Selvää on, että tulos oli surkea. Huuhkajien viime aikojen otteissa ei muutoinkaan ole juuri ollut hurrattavaa.
Päästessään Malta-ottelusta vihdoin eteenpäin ja palatessaan perkaamaan suomalaisen juniorityön surkeuden juurisyitä Pirinen esittää jälleen hämmentäviä väitteitä.
Kritiikin kohteeksi joutuvat hieman yllättäen esimerkiksi Palloliiton tekniikkakilpailut.
Pirisen mukaan taito Suomessa on ymmärretty esimerkiksi pomputteluksi, pujotteluksi ja pituuspotkuksi.
– Suomessa luullaan, että taito on sitä, että pomputtelee palloa mahdollisimman monta kertaa kehon eri osilla tai tekee kovassa vauhdissa hengästyttävän hienoja driblauksia – ilman vastustajaa, hän kirjoittaa.
Voin kertoa Piriselle tässä ja nyt, että ei noita tekniikkakisalajeja painoteta nykyisin oikein enää missään. Ei ole painotettu useampaan vuoteen. Monille niin sanotuille kilpailusuuntautuneille joukkueille taitokisat ovat olleet pakkopullaa lähestulkoon kymmenen vuotta.
Tekniikkalajeista ei siis kannata olla huolissaan.
Osa seuroista kyllä lähettää pelaajiaan kisoihin, mutta en tiedä yhdenkään kilpatason joukkueen harjoittelevan lajeja edes kuukausittain.
Ja mitä taas tulee Pirisen peräänkuuluttamaan pelinomaiseen harjoitteluun, niin juuri sitähän Eerikkilässä korostettiin melkeinpä koko 2010-luvun ajan!
Eerikkilästä opit puolestaan levisivät moninaisten koulutusten kautta myös niihin seuroihin, jotka eivät urheiluopistolla järjestettyihin tapahtumiin osallistuneet.
Välillä minusta tuntui, ettei pääkaupunkiseudulla muuta tehtykään kuin vedetty pienpelejä erilaisin säännöin ja variaatioin.
Tämä teksti ei todellakaan ole mikään Sami Hyypiä Akatemian puolustuspuheenvuoro – konseptissa oli useita kehityskohteita – mutta kokonaisuuden kuvaamiseksi Pirisen esittämiä väitteitä on korjattava.
Esimerkiksi Ekkono-koulutukset, jotka tavoittivat lukuisia valmentajia noin kymmenen vuoden ajan, rakentuivat hyvin vahvasti pelin ymmärtämisen ja pelaajien itsenäisen päätöksenteon kehittämisen varaan. Juuri niitä Pirinen näyttää kipeästi kaipaavan.
Ei Ekkono-metodi mikään Graalin malja ollut, ja sen keskeinen sisältö todennäköisesti ymmärrettiin väärin, mutta Pirisen näkemys siitä, että Suomessa ei olisi ymmärretty taitoa suhteessa vastustajaan, ei kestä kriittistä tarkastelua.
”Pirisen tekstin yksi ongelmista on siinä, ettei hän näytä tulevan kovin hyvin tunnistaneeksi sitä, että ”pelitapa-asiat” täytyy aina sovittaa ikävaiheeseen sopiviksi.”
Pirisen kirjoituksen epätasainen vire jatkuu.
– Yleisesti tuntuu, että pelitapa-asioita aletaan opettaa liian aikaisin. Mutta kun katsoo Huuhkajien pelaamista, tulee kysyneeksi, onko niitä opetettu missään vaiheessa, Pirinen ruoskii.
On jossain määrin sääli, ettei Pirinen tule selkeästi avanneeksi, mitä hän ”pelitapa-asioilla” tarkoittaa. Nyt tekstissä menee puurot ja vellit hieman sekaisin. Missä seuroissa niitä pelitapa-asioita ylipäänsä opetetaan liian aikaisin?
Pirisen tekstin yksi ongelmista on siinä, ettei hän näytä tulevan kovin hyvin tunnistaneeksi sitä, että ”pelitapa-asiat” täytyy aina sovittaa ikävaiheeseen sopiviksi.
Pienimmissä junioreissa yksinkertaisten periaatteiden tavoitteena on ennen muuta tukea pelaajien kehittymistä. Muuten pelaaminen menee helposti päämäärättömäksi koheltamiseksi, mikä ei ainakaan edesauta oppimista.
Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla esimerkiksi siitä, että 9-vuotiaille lapsille annetaan ohjeeksi levittäytyä, kun maalivahdilla on pallo. Se antaa tilaa esimerkiksi kuljettamiselle pallon vastaanottamisen jälkeen.
Tällaiset ohjeet auttavat lapsia ja tekevät pelaamisesta pääsääntöisesti mielekkäämpää – tai hauskempaa, kuten Pirinen rivien välistä toivoo.
Siksi ”pelitapa-asioita” ei kannata kategorisesti tyrmätä – ei edes pienemmissä junioreissa.
”Isä- ja äitivalmentajille, joihin Pirinen tekstissään viittaa, on paljon hyödyllisempää opettaa havainnoinnin sijasta esimerkiksi pelaajien aktivointia.”
Esseessään Pirinen kertoo valmentaneensa junioripelaajia noin vuoden ajan. Se on hieno asia.
Tarjotessaan kehitysehdotuksia valmennuskoulutuksia varten Pirinen esittää toiveena, että valmentajia pitäisi kouluttaa opettamaan lapsille pelin havainnointia.
Piristä kokeneempana junioritoimijana rohkenen esittää vastakommentteja.
Ensinnäkin havainnoinnin opettaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Siihen liittyy lukuisia osatekijöitä alkaen siitä, mitä täytyy havainnoida ja milloin. Sellaisten harjoitteiden suunnittelu, jotka tukevat havainnointia, ei myöskään ole vaivatonta.
Isä- ja äitivalmentajille, joihin Pirinen tekstissään viittaa, on paljon hyödyllisempää opettaa havainnoinnin sijasta sellaisia perusasioita kuin pelaajien aktivointi, kannustavan palautteen antaminen tai pienpelin tarkoituksenmukainen organisointi.
Moni valmentaja tekee lapsille ainoastaan karhunpalveluksen lähtemällä opettamaan havainnointia puutteellisella osaamisella. Riski tähän on ilmeinen myös kokeneemmilla valmentajilla.
Toiseksi sanoisin, että suomalaisilla lapsilla on paljon merkittävämpiäkin jalkapalloon liittyviä puutteita kuin havainnointi. Sellaisia ovat esimerkiksi yleiset liikkumistaidot ja pallonkäsittelyosaaminen.
Ja kuten kokenut espanjalainen Ekkono-valmentaja Pol Deulonder on asiallisesti huomauttanut, havainnoinnin harjoitteleminen alle 8-vuotiaissa ei ole edes suositeltavaa.
”Voin jälleen lohduttaa Piristä: ulkomailta on pyritty hakemaan ja tuomaan oppeja Suomeen jo vuosien ajan.”
Pitkän linjan urheilukirjoittaja päättää tekstinsä toivomalla, että suomalaiset toimijat menisivät ulkomaille, katsoisivat mitä siellä tehdään ja toisivat oppeja mukaan Suomeen.
Pirisen viesti on, että muualla tiedetään enemmän kuin Suomessa.
Voin jälleen lohduttaa Piristä: ulkomailta on pyritty hakemaan ja tuomaan oppeja Suomeen jo vuosien ajan.
Eerikkilään – kyllä, juuri sinne Pirisen manaamaan ympäristöön – on lennätetty ulkomaisia seuroja, valmentajia ja pelaajia. Esimerkiksi valmentajat ovat luennoineet suomalaisille kollegoilleen toimintafilosofiastaan.
Suomalaiset juniorijoukkueet ovat pelanneet vuosikausia kansainvälisiä turnauksia, ja samalla härmäläisluotsit ovat verkostoituneet sikäläisten valmentajien kanssa.
On tehty sekä virallista että ei-virallista yhteistyötä muun muassa pohjoismaisten seurojen kanssa.
On käyty tutustumassa ulkomaisiin ympäristöihin esimerkiksi pelaajien testivierailujen yhteydessä.
On ollut Ekkonoa, Coerveria, Ajax-drillejä ja ties mitä.
Osa on lukenutHorst Weininoppaita hiirenkorville.
Ulkomailta, etenkin Etelä-Euroopasta, on tullut kymmeniä valmentajia suomalaisiin junioriseuroihin. Joissakin organisaatioissa on tehty ulkomaisen valmentajan ohjauksessa ja sparrauksessa erilaisia metodeja ja valmennuslinjoja.
Uskallan väittää, että jos ulkomaisten vaikutteiden hakeminen ja hyödyntäminen olisi avain onneen, kuten Pirinen antaa ymmärtää, ongelmamme olisi jo ratkaistu.
Paljon isompi haaste on, että olemme pyörineet kuin tuliviiri eri suuntiin ja innostuneet milloin mistäkin virtauksesta paneutumatta niihin kuitenkaan kunnolla saati riittävän pitkäjänteisesti.
”Esimerkiksi vanhempia, suomalaisen pelaajakehityksen suurinta hyödyntämätöntä resurssia, Pirinen ei mainitse käytännössä sanallakaan.”
Harri Pirinen nostaa tekstissään esiin oikeita ongelmia, mutta tarjoaa niiden ratkaisemiseksi vääränlaisia lääkkeitä.
Esimerkiksi vanhempia, suomalaisen pelaajakehityksen suurinta hyödyntämätöntä resurssia, Pirinen ei mainitse käytännössä sanallakaan.
Monet Pirisen esittämistä ongelmista eivät joko vastaa todellisuutta tai ne piirtyvät suurempina kuin mitä ne arjen todellisuudessa ovat.
Riskinä on, että Pirisen ulostulon kaltaiset tekstit ohjaavat suomalaista jalkapalloa vielä pahemmin eksyksiin.
Aina on tietysti mahdollista kysyä, voiko tästä tilanteesta upota vielä syvemmälle suohon. Todennäköisesti voi.
Lisäksi olen loputtoman kyllästynyt siihen, että aina säännöllisin väliajoin toivotaan milloin parempia puolustajia, milloin nopeampia hyökkääjiä, milloin osaavampia havainnoitsijoita ja milloin ties mitä.
Suomessa pitää olla kaikessa parempi. Piste. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
Mutta kaikkein eniten näen punaista silloin, kun joku nostaa suomalaisen jalkapallon ongelmaksi edes epäsuorasti liiallisen harjoittelun tai ”toistot, toistot ja toistot”.
Suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista ei edes tiedä, mitä on harjoitella paljon tai tehdä valtavasti toistoja.
