Image

Timo Soini – Suuri johtaja

Timo Soini – Suuri johtaja

Vielä hetki sitten Timo Soinin rempseät puheenvuorot olivat puhdasta viihdettä. Nyt perussuomalaisia pidetään eduskuntavaalien varmanavoittajana, jota muut peesaavat. Kuinka tässä näin kävi? 
Teksti Kati Ala-Ilomäki
Kuvat Juuso Westerlund
Mainos

Keskikesän valo lankeaa Vermon raviradan katsomoon. Illan lähtölista toimii loistavasti aurinkolippana miehelle, joka beigeissä, silitystä kaipaavissa housuissaan seuraa silmä kovana, miten hevonen numero 9, tumma ravuri nimeltä Play My Game, pärjää kilpailussa.

Miehen harmaan pikkutakin kahdesta napista alempi repsottaa uhkaavasti muutaman langan varassa. Takin alta pilkottaa pikeepaita, jonka turkoosilla rinnuksiin kirjailtu Boss sointuu huonosti liepeessä olevaan sinivalkoiseen pinssiin.

”Näitä pinssejä jaetaan kaikille, mutta sillä velvoitteella, että sitä on pidettävä. Jos ei pidä, kantaa häpeää, ja sitä häpeää moni ei kestä”, mies sanoo.

Pinssissä lukee PerusS ja mies on perussuomalaisten puheenjohtaja, europarlamentaarikko Timo Soini, 48, ravien vakioasiakas jo 34 vuotta ja Vermon raviradan hallituksen jäsen.

Soini on ollut politiikassa mukana lähes parikymmentä vuotta, suuren osan ajasta ilman, että häneen on suhtauduttu kovin tosissaan. Nyt asenne on toinen. Soini on kesälomalla, mutta hänen kalenterinsa on täynnä yleisöesiintymisiä, radiohaastatteluja ja lehtijuttuja. Tänäänkin Soini on jo ehtinyt esiintyä aamutelkkarissa.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Soini vie mediatilan siitä huolimatta, että tarjolla olisi kuvauksellisempiakin puoluejohtajia. Kokoomuksen Jyrki Katainen, keskustan Mari Kiviniemi, Sdp:n Jutta Urpilainen, vihreiden Anni Sinnemäki. Heidät on valittu puolueittensa johtoon paitsi asiasyistä, myös imagovoittojen toivossa. He ovat kuin samasta muotista valettuja, nuoria ja hoikkia keulakuvia – sitä kaikkea, mitä Soini ei ole.

Kymmenen vuotta sitten Helsingin Sanomissa oli artikkeli Soinin vaara. Soini oli ilmaissut kaipuunsa saada Suomeen populistinen oikeistopuolue, ja artikkelissa kysyttiin, miksi Soini itse ei ryhtyisi sellaisen johtajaksi. Toimittaja Saska Snellman pohti asiaa näin: ”Ehkä se kiikastaa fysiikasta: pyöreäkasvoiset pyknikot sopivat maaseudun puolueeseen, mutta urbaanin protestipuolueen johtajan täytyy näyttää coolilta talk show’ssa.”

Tuolloin Soini jo oli perussuomalaisten puoluejohtaja. Harva kuitenkaan otti puoluetta vakavasti. Hän oli lähinnä viihdettä ja hänen rehvakkaat kommenttinsa olivat nannaa toimittajille.

Soinilla on edelleen pyöreät kasvot ja tarkkaan hiottuja retorisia irtiottoja satelee tarpeen vaatiessa. Hän ei vieläkään ole cool, ja juuri se on hänen valttinsa.

Perussuomalaisten kannatus on ollut nousussa yhtämittaisesti kohta kaksi vuotta. Heinäkuussa Yle julkaisi gallupin, jonka mukaan perussuomalaisten kannatus ylitti täpärästi kymmenen prosentin rajan nostaen sen Suomen neljänneksi suosituimmaksi puolueeksi, ohi vihreiden.

Ei Soini siis mikään ohimenevä vitsi ole, kuten joskus ehkä uumoiltiin. Mutta mitä hän sitten on?

Onko Soini rasisti vai ei?  Asiaa on kysytty ainakin kymmenen vuotta, siitä lähtien, kun Soini vuonna 2000 kirjoitti Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen Haiderin ja Hagenin menestys ei ole sattumaa.

Kirjoituksessa Soini uskoi nyt jo edesmenneen Jörg Haiderin johtaman Itävallan vapauspuoleen ja norjalaisen Carl. I Hagenin johtaman edistyspuolueen olevan eurooppalaisen politiikan tulevaisuutta – Soinin sanoin uutta oikeistoa, joka haastaa uuden vasemmiston eli vihreät. Tämä siis aikana, jolloin Haiderin ja Hagenin puolueet tuotiin lehdistössä esiin lähinnä muukalaisvihamielisinä.

Soini väitti että sekä Haider että Hagen ovat  puhdistaneet puolueistaan rasisteja ja että oli väärin ajatella heitä nykyajan hitlereinä. Oikeistopuolueiden suosio johtui siitä, että ne puhuivat kansan kieltä ja ottivat kansan ongelmat vakavasti, liittyivät ne sitten monikulttuurisuuteen tai johonkin muuhun teemaan.

Tietenkään omien sanojensa mukaan Soini ei ole rasisti. Viime vuoden huhtikuussa Maria!-showssa hän kielsi asian sillä perusteella, että kuuluu katoliseen kirkkoon. Aidosti uskova ihminen ei hänen mukaansa voi olla rasisti.

Perussuomalaisten suosima – ja taannoin myös Sdp:n Jutta Urpilaisen suusta kuultu – ”maassa maan tavalla” -fraasi ei ole Soinista rasistinen. Soinista kansa on itsenäinen ryhmä ihmisiä, joilla on yhteiset pelisäännöt sille, miten yhdessä ollaan, mutta joka voi muuttua ja johon voi tulla ulkopuolelta.

”Ei kaikkea tapakulttuuriin liittyvää tietenkään tarvitse hyväksyä, enhän minäkään hyväksy. Mutta tarkoitan sitä, että esimerkiksi on jonkinlainen yhteinen käsitys siitä miten Suomessa vietetään joulua tai juhannusta”, Soini sanoo.

Perussuomalaisten suosiota on kuitenkin pyritty selittämään maahanmuuttovastaisuudella. Sen on vihjailtu olevan jopa äärioikeistolainen.

Väite kummastuttaa Soinia.

”Ainut asia jonka ehkä jaan oikeiston kanssa, on tietyt moraalikysymykset”, hän sanoo ja vakuuttaa, että maahanmuuttokysymys ei ole puolueen ydinasia. ”Aina jos puolueella on kymmenen prosentin kannatus, ovat syyt siihen monimutkaiset. Olen yrittänyt kertoa tätä.”

Perussuomalaisten tapauksessa näitä syitä ovat esimerkiksi EU-vastaisuuden nousu, kuntatalouden rapautuminen, vaalirahaskandaalit ja ihmisten yleinen pettymys vanhoihin puolueisiin. Mahdollisia äänestäjiä se on saanut ainakin keskustalta ja demareilta, ja lisäksi se on onnistunut herättämään joukon perinteisille puolueille vaihtoehtoa kaipaavia nukkuvia.

Soini kuitenkin antaa puoluetovereidensa ratsastaa maahanmuuttokysymyksillä, ja hyötyy siitä itsekin. Esimerkiksi heinäkuussa 13 perussuomalaista poliitikkoa allekirjoitti manifestin, jossa vaaditaan maahanmuuttopolitiikan uudistamista ja irtisanoutumista monikulttuurisuus-ideologiasta. Käytännön ratkaisuina esitetään esimerkiksi vuoden takarajaa maahanmuuttajalle maksettavalle toimeentulotuelle ja kansalaisuuden ehdoksi muun muassa riittävää kielitaitoa ja taloudellista riippumattomuutta.

Manifestissa ei ole mitään, mistä perussuomalaisten keskuudessa ei jo aiemminkin olisi puhuttu, ja jo sen nimi, Nuiva Manifesti, kielii julkisuustempusta. Silti se uutisoitiin laajalti.

”Hah hah, taas nappasivat toimittajat madon ongenkoukusta”, Soini nauraa. ”Perussuomalaisille on aina valitettu, että kun ei ole ohjelmaa. Nyt kun joku teki sellaisen niin ollaan, että ’hyi kauheaa!’. Tämä oli Jussilta [Halla-aho] taitavasti tehty. Jos he halusivat saada viestinsä läpi, niin sen saivat kyllä.”

Tempauksesta puhuessaan Soini puhuu koko ajan heistä ja niistä, ei kertaakaan meistä.

Play My Game -ravuri jäi lähtönsä toiseksi viimeiseksi. Soini ei näytä harmistuneelta, väsyneeltä kylläkin. Lomapäivä on alkanut aamuneljältä.

Haastattelun tekeminen raveissa oli hänen ideansa, ja kyllähän se tukee hänen kansanmiehen rooliaan. Sillä on hintansa: aina kun joku lähestyy hymyssä suin ja odottavan näköisenä, on pakko hymyillä itsekin ja antautua kuuntelemaan tuiki tuntematonta.

”Hyvät kommentit oli teeveessä – nyt tuli yksi äänestäjä lisää”, huikkaa lippalakkipäinen, pitkä keski-ikäinen mies Soinille.

”Sun pitää tulla käymään Ypäjällä”, ehdottaa Ilkka Korpi, yksi Suomen menestyneimmistä raviohjastajista.

”Vennamo oli itse herra ja ylhäisyys”, sanoo tuntematon maalaisisäntä, joka tulee vierelle muistelemaan menneitä, ja ihmettelee heti perään ydinvoiman vastustajia. Kaupunkilaiset eivät ymmärrä, että ei energiaa tähän maahan muuten saada.

Soini kuuntelee kärsivällisesti ja nyökyttelee, välillä hän naureskelee hyväntahtoisesti.

”Totta kai kaikkein mieluiten seisoisin tässä yksin ja tuijottaisin hiljaa eteeni”, hän sanoo, kun ei ole ylimääräisiä korvia. Yksin Soini ei saa olla, mutta ulkopuolinen hän on silti. Raveissa Soini on kansan keskellä mutta liian tunnettu sulautuakseen massaan. Brysselissä hän kohtaa eliitin, johon ei kuitenkaan itse koe kuuluvansa.

Siinä ovat Soinin lempitermit: kansa ja eliitti.

Termit ovat jäänne Suomen maaseudun puolueesta, johon Soini liittyi 17-vuotiaana. Puolueen retoriikkaan kuului herraviha. ”Rötösherrat” ja ”kyllä kansa tietää” olivat tiukkaan viljeltyjä fraaseja. Sitten Smp:läisistä tuli herroja itsestään, Veikko Vennamon pojasta Pekasta liikenneministeri ja Urpo Leppäsestä työministeri, eivätkä ongelmat silti ratkenneet.

Soini itse on auttamattomasti eliittiä vaikutusvaltansa ja tulojensa puolesta. Hänelle eliitissä ei kuitenkaan ole kysymys palkkapussista.

”Ennen eliittiin kuuluttiin syntyperän perusteella. Nykyisin eliittiin kuuluakseen täytyy osata sen pöytätavat”, hän sanoo. ”Se on sellaista muka-suvaitsevaisuutta, pitää omaksua tietty diskurssi ja olla muka-kiinnostunut esimerkiksi korkeakulttuurista, vaikka oikeasti ei olisikaan.”

Soini ei tunne itseään herraksi, mutta ei hän ole tavallista kansaakaan. Hän on nimennyt itsensä maisterisjätkäksi, kuten hänen pari vuotta sitten ilmestyneen kirjansa nimi kuuluu.  Soinin mielestä eliitin etuoikeuksia on, että aina joku ottaa kopin. Hänellä tätä etuoikeutta ei ole. Hän voi tipahtaa perseelleen hetkenä minä hyvänsä – tai siltä hänestä tuntuu.

”Jossain kepussa tai Sdp:ssä sun ei anneta pudota. Mulla ei ole laskuvarjoja tai jotain AY-liikkeitä, jotka mut pelastaisivat. Jos putoan, jäljelle ei jää mitään.”

Ehkä Soini hieman liioittelee. Ei hän mepin ja puoluejohtajan pallilta kovin syvälle tipahda, vaikkei hän sen pelosta eroon pääsisikään.

Smp teki konkurssin toukokuussa 1995. Tuolloin Soini oli 33-vuotias, mahalaskun tehneen puolueen ex-puoluesihteeri. Hän mökötti yksikseen mökillään ilman selvää käsitystä tulevasta. 

”En minä niistä tunteista kirjoittanut, mutta ihan helvettiähän se oli”, Soini sanoo viitaten Maisterisjätkään.

Jotain hyvää noista ajoista kuitenkin jäi. Mökille ilmaantui kummilapsen toinen kummi, Tiina, joka ilmoitti: ”Mie saavuin nyt.” Seuraavana vuonna he olivat naimisissa.

”Minä olen yksinkertainen mies. Jos rakastun naiseen, menen hänen kanssaan naimisiin”, Soini sanoo ja hörähtää.

Lokakuussa oli perussuomalaiset jo pystyssä. Soinista tuli puolueen toinen varapuheenjohtaja yhdessä nyt pitkäaikaisen kansanedustajan, Raimo Vistbackan, kanssa. Vuosi 1995 oli siis sittenkin hyvä vuosi Soinille, mutta se merkitsi myös Veikko Vennamon ajan loppua.

Veikko Vennamon persoona veti minua Suomen maaseudun puolueeseen magneetin lailla, Soini on kirjoittanut. Hän pääsi Vennamon oppipojaksi vuonna 1986, kun Vennamo kutsui Soinin toimistoonsa ja ilmoitti tarvitsevansa tätä vahvistamaan ”puolueensa peruslinjan tulkintaa”. Siitä alkoivat Soinin politiikan oppivuodet, useimmiten Vennamon puhelinsoitolla kello 7.30 aamulla.

”Vioistaan ja henkilökohtaisista ominaisuuksistaan huolimatta Vennamo oli paras mahdollinen Smp:n johtaja, vaikka tietysti oli päiviä jolloin mietti, että ei tässä ole mitään järkeä”, Soini sanoo.

Vaikka johtajana Vennamo oli tyranni, Soinille hän oli mentori. Vennamon avulla Soinin kestävyys kasvoi, ja sitä kestävyyttä politiikan pelissä ja julkisuudessa on tarvittu.

”Minähän pääsen sentään helpolla. Ennen ihmisiltä katkottiin käsiä ja jalkoja. Mitä mulle voidaan tehdä? Kirjoittaa pari ilkeää riviä. Minä en siitä välitä, mutta omien lasten kannalta sitä tietysti välillä ajattelee, että se on kurjaa.”

Soinilla on 13-vuotias tyttö ja 11-vuotias poika.

Hyvin Soini onkin jaksanut. Hän on johtanut perussuomalaisia jo 13 vuotta, yli kaksi kertaa niin kauan kuin minkään muun nykyisen eduskuntapuolueen johtaja. Ohimennen Soini mainitsee, että puheenjohtajana hän voisi olla vielä viitisen vuotta. Toistaiseksi perussuomalaiset on pitkälti Soinin puolue, vaikka hän ei välttämättä tahtoisi olla Vennamon kaltainen yksinvaltias. Mutta jatkajan löytäminen ei ole helppoa. Kaikki kiinnostuneet eivät edes kehtaa liittyä perussuomalaisiin. Soinin mukaan he pelkäävät, mitä muut sanoisivat.

”Mietin seuraajaani lämminhenkisesti, mutta samalla olen kauhuissani hänen puolestaan. Siihen tehtävään valmistautuminen vaatii oikealtakin ihmiseltä vuosien työn. Hänen pitää hioutua, kasvaa ja elää sopiva elämä tehtävää varten”, Soini sanoo.

”Joko sulla on nälkä?” Soini kysyy.

Vermon ravintolassa Raviinissa voisi nauttia à la carte -aterian. Soini ei kuitenkaan katetusta katsomosta välitä ja suuntaa jonottamaan makkaraperunatiskille. Hän syö lihaa ilman liikaa syyllisyyttä eläinten kohtelusta tai lihantuotannon ilmastovaikutuksista.

”En minä sitä sano, etteikö ilmasto nyt muutaman asteen voisi lämmetä, mutta kyseenalaistan sen, kuinka paljon siitä on ihmisen aiheuttamaa”, Soini sanoo.

Soinia ällöttää se, että viheraate on lyönyt läpi kaiken politiikan. Hän kuitenkin halveksuu vihreitä aivan muista syistä. Soinista puolue edustaa ”dekadenssia rappiota”.

”Siis se on liike, joka alkoi Koijärveltä”, hän pudistelee päätään. ”Ja nyt se on suvaitsematonta kaupunkilaiseliittiä, jolla on perintökaksio Krunikassa ja jotka ovat asettuneet kaikkien yläpuolelle kertomaan miten toisten tulisi elää. Tavallinen kansa on heille jotain halveksuttavaa.”

Soini sanoo vihreiden myyneen aatteensa. Se on hänestä alhaisinta mitä ihminen voi tehdä.

”Vihreät ei ole vaihtoehto. Se on peluripuolue, joka menee joka suuntaan mikä milloinkin sopii.”

Soinin mukaan se, että vihreät pysyy ydinvoimapäätöksestä huolimatta hallituksessa kertoo periaatteettomuudesta. Se, että puolue nosti sukupuolineutraalin avioliiton julkiseen keskusteluun juuri nyt, on taas silmänkääntötemppu. Huomio yritetään viedä ydinvoimasta toisaalle.

Soinin kanta homoliittoihin on arvattava.

”Avioliitto on miehen ja naisen välinen asia. Ai miksi? Jos joku ei sitä ymmärrä, en minä sitä nyt edes ala selittämään. Hän ei sitten ymmärrä!”

Soini sanoo, että hän haluaisi poliittiseen keskusteluun enemmän todellisia aiheita. Sellaisia kuten se, miten työpaikat säilyvät Suomessa ja mistä löytyvät uudet viennin veturit, jotta hyvinvointivaltio pysyy pystyssä.

Olennaisia kysymyksiä. Harmi vain, että vastauksia niihin ei toistaiseksi tunnu olevan kenelläkään, ei edes perussuomalaisilla.

Vaikka perussuomalaisten voi ajatella edustavan uutta oikeistoa ja vihreiden uutta vasemmistoa, ääripäillä on paljon yhteistä. Ehkä perussuomalaiset ovat matkalla siihen, missä vihreät jo ovat: monenkirjavasta sakista varteenotettavaksi puolueeksi. Vuodet hallituksessa ovat tehneet vihreille tehtävänsä. Perussuomalaistenkin todellinen kestävyys ja periaatteet mitataankin vasta hallituksessa, jos puolue sinne joskus pääsee.

Aatteen myymisestä jotkut syyttävät Soiniakin. Onhan hän EU-vastaisuudestaan huolimatta ryhtynyt mepiksi ja pitänyt EU-kriittisyytensä viime vuosina varsin maltillisena.

Soini ei kannata unionista irtaantumista saman tien. Ei Suomen tarvitse, hän uskoo. EU tulee hajoamaan itsestään viimeistään sitten, kun rahat loppuvat. Euroopan unioni on kuin Neuvostoliitto, joka mureni omaan valheeseensa. Yksi esimerkki EU:n valheesta on Irlannin uusi kansanäänestys Lissabonin sopimuksesta viime vuonna, kun ensimmäisen äänestyksen tulos ei miellyttänyt poliittisia johtajia. Toinen esimerkki löytyy Kreikan kriisistä.

”Miten ihmeessä Espanja ottaa 10 miljardia euroa vastuuta Kreikasta? Persaukinen valtio?” Soini kysyy.

Soinin kanssa jutellessa tulee olo, että tässähän puhuu aito jätkä. Mielipiteet ovat suoria, mutta perusteltuja, hymy on herkässä ja silmiin katsoo rehti mies.

”Suomiareenan vaalikeskustelu näytti mitä tuleman pitää. Vanhoilla puolueilla on nuoret puheenjohtajat – mikään ei ole muuttunut. Ääni on Jaakobin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet. Ainoa uusi asia, jota ’nuoret radikaalit’ puheenjohtajat haikailevat on ’sukupuolineutraali’ avioliitto. Kansan syviä rivejä tämä kotkotus ei kiinnosta tipan vertaa. Homorummutusta pitää yllä pieni, mutta äänekäs joukko, joka saa vanhat puolueet tanssimaan pillinsä mukaan.” (Timo Soinin ploki, 22.7.2010.)

On hassua, kuinka erilaiselta Soini vaikuttaa, kun lukee hänen blogiaan, tai siis plokia. Asiasisältö on aivan samaa kuin mitä Soini puhuu Vermossa, ja kyllä, myös haastattelua antaessaan Soini käyttää välillä hieman hämäräksi jääviä raamatullisia vertauksia. Tekstissä on kuitenkin outoa höyrypäisyyttä ja analyysin puutetta, sellaista epämääräistä tunnelmaa, joka ei ollut läsnä kasvokkain.

Ehkä se on karismaa. Soini saa puhuttua helposti kuulijan kantansa taakse. Tai sitten se on juuri sitä populismia, josta Soini teki gradunsa 80-luvun lopulla. Soini on taitava. Netissä hän puhuu tietoisesti kielellä, jota hänen yleisönsä siellä arvostaa.

Soini ei lupaa katteettomia, pikaeroa EU:sta tai työttömyyden poistamista kolmessa kuukaudessa. Hän kuitenkin pukee sanoiksi kaipuun aikaan, jolloin globalisaatiosta ja eurosta ei oltu kuultukaan ja jolloin Suomea johtivat kasvottoman pääoman sijasta vahvat poliitikot. Aikana, jolloin muiden puolueiden puheenjohtajat lupaavat vain lisää epävarmuutta, sekin riittää pitkälle. Siksi perussuomalaiset ovat tulevan kevään eduskuntavaalien todennäköisin voittaja.

Oman äänimäärän kasvattaminen ei ole Soinille tärkeää, hän todisti suosionsa jo viime vaaleissa. Olennaista on se, kuinka monta uutta kansanedustajaa perussuomalaiset onnistuu nostamaan eduskuntaan.

Mutta politiikassa kampanjointi ei ikinä lopu. Soini on jo ilmoittautunut vuoden 2012 presidentinvaaleihin. Edellisissä Soini oli reilut satatuhatta ääntä kerännyt väriläiskä. Nyt peli on vakavampaa.

Koska presidentinvaalit ovat henkilövaalit, myös pienen puolueen edustajalla on mahdollisuus päästä niissä pitkälle. Vuonna 1994 Rkp:n Elisabeth Rehn haastoi Sdp:n Martti Ahtisaaren toisella kierroksella – ja hävisi täpärästi. Nyt vaaleissa on vain yksi ennakkosuosikki, kokoomuksen Sauli Niinistö, mikäli hän ehdokkaaksi suostuu. Muita valovoimaisia ehdokkaita ei ole näköpiirissä.

Mutta ne vaalit ovat vielä kaukana.

Kun ravit loppuvat, kello lähenee yhtätoista. Se ei Soinia haittaa. Hän kömpii punaiseen Volvoonsa ja lähtee ajamaan kesämökkiään kohti Heinooseen.

Vaimo on toivottavasti laittanut saunan lämpimäksi.

Image 8/2010

Imagen arkistojutut vuoden 2012 presidenttiehdokkaista löydät täältä.

Julkaistu: 29.3.2011