Kanveesiin lyöty Timo Soini seurasi ihaillen, kun vihreät ja Pekka Haavisto tekivät historiaa – ”Tajusin että heillä joku hormi vetää, joka meillä ei vedä”

Turhautumista, häpeää, epätoivoa. Toisaalta uuden alun tuomaa iloa, intohimoa, rakkauttakin. Vuosi 1995 oli Timo Soinille suurten mullistusten ja suurten tunteiden aikaa. Kevään eduskuntavaalien jälkeen Soinin pitkäaikainen poliittinen koti, Suomen Maaseudun Puolue kaatui konkurssiin. Veikko ja Pekka Vennamoon henkilöitynyt SMP oli suuruuden vuosiensa jälkeen ajautunut sekavaan tilaan, eikä lopulta selvinnyt veloistaan.

Loppu oli kova paikka kolmekymppiselle Soinille, joka oli antanut puolueelle koko nuoruutensa.

Mutta jo toukokuussa Soini ja ryhmä muita entisiä SMP:n johtohahmoja päättivät saunan lauteilla uuden puolueen perustamisesta työtä jatkamaan. Alkuun perussuomalaiset olikin aatteeltaan SMP:n perillinen.

Vuoden 1995 perussuomalaisia Soini nimittää ”alkuseurakunnaksi” tai poliittiseksi lahkoksi.

– Eihän meillä ollut mitään objektiivisia edellytyksiä menestyä. Meillä oli 350 jäsentä, yksi kansanedustaja eikä yhtään rahaa. Eihän se ollut perkele mitään.

Alku olikin tahmeaa. Lamasta toipuvat suomalaiset olivat juuri äänestäneet äänivyöryllä valtaan Paavo Lipposen johtaman Sdp:n. Kansa oli edellisenä vuonna myös näyttänyt vihreää valoa EU:lle, vennamolaisten tappioksi. Oma paikka piti löytää myös oikeiston ja vasemmiston välistä.

– Jouduttiin itsekin miettimään, että miksi kukaan äänestäisi meitä.

Eikä kovin moni äänestänytkään, varsinkaan Soinia. Kovasta yrityksestä huolimatta ääniä ei tullut riittävästi läpimenoon, vaikka Soinin tiedettiin olleen työteliäs kaveri, joka oli vahvasti mukana kirjoittamassa puolueen ohjelmaa ja keskeisiä ulostuloja.

Ratkaisuksi Soinista ryhdyttiin luomaan persoonaa, joka vetoaisi kansan syviin riveihin. Tästä alkoi vähitellen suomalaisten tunteman, soinismeja viljelevän Timo Soinin hahmon rakentaminen. Alkuun Soinia itseään kuitenkin hieman hirvitti, mitä julkisuus tuo tullessaan.

– Tuossa vaiheessa järkikin löi vastaan, kun tiesin, että sen myötä yksityisyys menisi, ja tästä tulisi osa identiteettiäni.

Tässä vaiheessa Soinilla oli nimittäin itsensä lisäksi muutakin mietittävää. Hän oli hiljattain tavannut tulevan puolisonsa Tiina Soinin. Vuonna 1995 pari meni kihloihin.

– Kyllä sitä joutui siinä vähän miettimään, kun olin satsannut SMP:hen kaiken siinä vaiheessa. Onneksi löytyi hyvä vaimo, jonka kanssa olen vieläkin.

Perussuomalaiset perustettiin vuonna 1995 SMP:n raunioille. Timo Soinin vaalimenestys parani, kun hänestä ryhdyttiin rakentamaan suomalaisten nykyisen tuntemaa, letkauttelevaa kansanmiestä.

Soinin mukaan Tiina kannusti häntä tekemään sitä, missä hän koki olevansa hyvä. Tämä tarkoitti politiikkaa. Kahdeksan vuotta myöhemmin Soini nousikin eduskuntaan Raimo Vistbackan ja Tony Halmeen rinnalle. Perussuomalaisten matka kohti vuoden 2011 suurta vaalivoittoa,”jytkyä”, oli jo hyvässä vauhdissa.

Soini on saapunut haastatteluun suoraan nykyisin JRT-säätiönä tunnetun, entisen perussuomaisten tukisäätiön hallituksen kokouksesta. Perussuomalaisten hajottua Jussi Halla-ahon puheenjohtajavalinnan jälkeen säätiö jäi Soinin ja muiden entisten vennamolaisten hallintaan.

Vistbackan, Jussi Niinistön ja muiden kavereiden kanssa tulee välillä puhuttua puolueen alkuajoista. Perussuomalaisten nykyinen meno ei Soinia miellytä, vaikka hän nostaakin hattua kovassa paikassa hallituksessa olevalle Riikka Purralle.

– Perussuomalaisten pitäisi olla kansaa puolustava, ei vihainen liike. En minä ollut koskaan vihainen. Jos kävin jonkun kimppuun niin aina isojen, esimerkiksi vanhojen puolueiden, EU:n tai suuren rahan, en jonkun kaduntallaajaan tai muukalaisen.

Onko vuonna 1995 perustetusta perussuomalaisesta kansanliikkeestä sitten enää mitään jäljellä?

– On ihmisiä ja tarina siitä, että kansa kykenee tekemään itsenäisiä valintoja vakiintuneiden puoluerajojen ulkopuolelta. Näitä puolueita on Suomessa vain kaksi: perussuomalaiset ja vihreät. Tämä nykyinen touhu ei enää ammenna siitä aateperinnöstä.

Soini uskoo, että jääkiekon MM-kullan tuomassa huumassa oli helppo uskoa, että muissakin asioissa pärjätään. Ehkä ei ole sattumaa, että perussuomalaistenkin alkuun toivottomalta tuntunut taival käynnistyi juuri tuona vuonna.

– Kyllä siinä kaikessa näkyi sellainen tulevaisuudenusko, ajateltiin että kyllä tästä nousee.

Se toinen kansanliike, vihreät, ei missään nimessä ollut jäänyt kansan tietoisuuteen pyrkivältä Soinilta huomaamatta. Osittain tämä johtui Soinin lapsuudenystävästä, joka vaikutti itse vihreissä. SMP:n vajotessa vihreät oli samaan aikaan kasvanut koko ajan suositummaksi.

– Tajusin että näillä joku hormi vetää, joka meillä ei vedä. Kyllä minä reagoin mielessäni siihen, että ovi kävi sinne suuntaan.

Pekka Haavisto nousi vuonna 1995 ensimmäiseksi vihreäksi ministeriksi Länsi-Euroopassa. Tämä teki Soiniin vaikutuksen. Hän ei ehkä jakanut vihreiden ideoita, mutta tunnisti selvän poliittisen markkinaraon.

– Yhteiskunnassa oli silloin paljon sellaista toivetta, että tänne tarvitaan jotain uutta. Yleensä vain yksi vaihtoehto nousee kerrallaan, mutta se auraa samalla tietä ihmisten mielessä muutokselle, joka on tärkeää.

Uutisfilmissä marssijoiden joukko etenee harmaata Mannerheimintietä pitkin. Kevättalvella 1986 Suomen viidettä ydinvoimalaa vastustava suurmielenosoitus on kuivunut parintuhannen hengen kulkueeksi. Puolueista ainoana mukana on Suomen maaseudun puolue, joka tosin marssii vain muutaman sadan metrin matkan eduskuntatalolle. Kunniapuheenjohtaja Veikko Vennamon rinnalla kävelee myös nuori Timo Soini.

Paikalla on luonnollisesti monia silloisen vihreän liikkeen aktiiveja, myös Koijärvi- ja muissa ympäristöliikkeissä mukana ollut Pekka Haavisto. Vasta myöhemmin selviää, että mielenosoitusaamuna Tšernobylin ydinvoimalan reaktori on räjähtänyt Ukrainassa. Vihreän liikkeen kannatus alkaa kasvaa, ja kevään 1987 vaaleissa Haavisto nousee kansanedustajaksi.

Vajaa vuosikymmen myöhemmin, keväällä 1995, vihreät on jo vakiinnuttanut paikkansa poliittisena puolueena. Maaliskuun eduskuntavaaleissa puolueen puheenjohtaja Haavisto on menettänyt edustajanpaikkansa, mutta vihreät valitsevat hänet silti tiukan äänestyksen jälkeen Euroopan ensimmäiseksi ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeriksi Paavo Lipposen ensimmäiseen hallitukseen.

Haavisto on tehnyt historiaa ja vihreille kaikki tuntuu olevan mahdollista. Niin kuin koko Suomelle.

Hallituksessa läheisimmäksi liittolaiseksi löytyi usein hieman yllättäen maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä, joka Haaviston mukaan edusti uudenlaista ajattelua maataloudessa ja ympäristöasioissa. EU-jäsenyydestä suuttuneet maanviljelijät järjestivät rajuja mielenosoituksia, joissa pettymys usein henkilöityi Hemilään. Eräässä mielenosoituksessa Senaatintorilla roikotettiin Hemilää esittävää nukkea hirsipuussa.

1990-luvun puolivälin optimismin hengessä ympäristöministeri käytti paljon aikaa Venäjän kanssa käynnistettyihin yhteistyöprojekteihin, joista monet liittyivät Itämeren suojeluun. Useat tuon ajan ympäristöteemat ovat edelleen ajankohtaisia, vaikka viides ydinvoimala on rakennettu ja vihreät loiventanut kantaansa ydinvoimaan.

– Esimerkiksi uusiutuvista energialähteistä puhutaan edelleen. Olen usein ajatellut sitä, kuinka hidas tällainen muutos voi olla, Haavisto sanoo.

Vihreiden kasvu villapaitaisesta ruohonjuuritason liikkeestä puolueeksi ei sujunut kitkatta. Matkalla osa kannattajista jättäytyi vastustuksena kyydistä. Tuohon aikaan merkittävä osa vihreistä vastusti myös EU-jäsenyyttä, koska unionin ympäristöpolitiikkaan ei luotettu.

– Myös hallitukseen osallistuminen oli osalle porukasta aivan kamalaa, Haavisto muistelee.

Haavisto kuului siihen osaan vihreitä, joka oli vahvasti sekä puolueen että EU-jäsenyyden kannalla.

Aika on näyttänyt, että EU on ollut monella tavalla tienraivaaja esimerkiksi ilmastopolitiikassa tai ihmisoikeuksissa, hän sanoo nyt.

Kun vihreiden ympäristötavoitteet alkoivat toteutua, ymmärsivät useimmat jäsenistä hallitukseen pääsyn merkityksen. Suuriin voittoihin lukeutui esimerkiksi Natura-suojelualueiden verkosto.

Ympäristöteemoista on sittemmin tullut valtavirtaa, ja ne kuuluvat myös muiden puolueen arvoihin. Välillä on kysytty, onko vihreät tehnyt itsensä tarpeettomaksi. Haaviston mielestä vaikeiden ympäristökysymysten ratkaisu vaatii aina yhtä puoluetta laajemman tuen.

Pekka Haavistosta tuli vuonna 1995 Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri. Vihreiden taival ympäristöliikkeestä poliittiseksi puolueeksi oli välillä kivikkoinen.

Yhteiskunnallinen keskustelu vuonna 1995 erosi nykypäivästä Haaviston mukaan siinä, ettei vahvoja puoluepoliittisia blokkeja vielä ollut. Lipposen sateenkaarihallituksessa istuivat vierekkäin Sauli Niinistön johtama kokoomus, Sdp, vihreät ja vasemmistoliitto. Yhteistyötä tehtiin ideologioista välittämättä puoluerajojen yli.

– Uskon että tällainen yhteistyö tulee vielä jollakin tavalla palaamaan, vaikka puolueiden värikartta ehkä menisi uusiksi, Haavisto ennustaa.

Haastattelupäivänä Haaviston oli ollut tarkoituksena kertoa aikeistaan lähteä ehdolle kuntavaaleihin ja samalla vihreiden pormestariehdokkaaksi Helsinkiin. Mutta edellisenä yönä hän on saanut soiton liittyen tärkeään tehtävään rauhanvälityksessä.

Haavisto vaikuttaa helpottuneelta. Hänen toimintatapoihinsa ovat aina sopineet kansainvälisyys ja vaikuttaminen yhdessä luotujen prosessien kautta.

Tällaiseen suuntaan meni myös pitkään sisäänpäin kääntyneenä ollut Suomi, joka eli vuonna 1995 ensimmäistä vuottaan EU:n jäsenenä. Vähitellen myös Suomessa huomattiin, että yhteisissä pöydissä onnistuessaan pieni maa voi nousta kokoaan merkittävämmäksi.

Myös Haavisto näkee alkuajan perussuomalaisissa ja vihreissä paljon yhteisiä piirteitä.

– Molemmissa on sellaista protestiliikettä ja vakiintuneen poliittisen valtarakenteen ravistelua. Molemmat ovat alkuvaiheessa olleet räväkämpiä, ja edustaneet myöhemmin hyvin erilaisia teemoja päästyään hallitusvastuuseen.

Timo Soini ja Haavisto ovat myöhemmin tehneet pitkään yhdessä töitä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa ja molemmat ovat toimineet ulkoministerinä. Haavisto sanoo arvostavansa tämän yhteyttä suomalaisiin.

– Kun junamatkalla muut lukivat kirjaa, niin Soini käveli pitkin vaunua puhumassa junassa matkustavien kansalaisten kanssa. Tätä on pakko arvostaa.