On neljä ominaisuutta, joilla poliittinen johtaja menestyy – Sanna Marin täytti nämä edellytykset hyvin
Petteri Orpon kohdalla näyttää siltä, että pääministerikausi on hänelle sekä ensimmäinen että viimeinen. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin useimmat poliitikot koskaan saavuttavat, Timo Soini kirjoittaa.
Politiikka on kulttuurisidonnaista. Erilaiset järjestelmät luovat puitteet vallankäytölle. Niin sanotuissa läntisissä demokratioissa, joihin Suomikin kuuluu, on poliittisella johtajalla oltava samaan aikaan oman puolueen ja kansan tuki. Se taas ei ole mikään jokamiehenoikeus ja kaikkien saavutettavissa.
Suomen politiikassa on sadan vuoden aikana syntynyt vain kaksi uutta poliittista voimaa, jotka ovat saaneet merkittävää ja pitkäaikaisempaa kannatusta: vihreät ja SMP/perussuomalaiset. Ne ovat monissa politiikan sisältökysymyksissä toistensa vastakohdat. Ainoa yhdistävä tekijä on olla vaihtoehto vanhoille puolueille.
Suurin ja silmiinpistävin ero vihreiden ja perussuomalaisten välillä on politiikan johtamisessa. Vihreissä johto on hajautettua, sen sijaan SMP:ssä ja perussuomalaisissa puheenjohtajan merkitys on ollut huomattava. Molempia tarvitaan, sekä pehmeyttä että kovuutta. Tilannetajua, ihmisten ja tilanteiden lukutaitoa.
”Mielestäni Suomen historian kovin johtajakisa käytiin aikanaan Maalaisliitossa.”
Menestyksekkäältä poliittiselta johtajalta edellytetään ja vaaditaan nähdäkseni: 1) Täyttä sitoutumista puolueen ohjelmaan ja asiaan. 2) Äärimmäistä kärsivällisyyttä. 3) Kykyä luoda poliittinen ideologia. 4) Kykyä innostaa ja koota ihmiset puolueen linjan ja puheenjohtajan taakse.
Politiikka on myös henkilökysymys. Pelkkä asioiden hallinta ei riitä, tarvitaan kykyä ottaa muita mukaan ja huomioon sekä viestiä selkeästi. Ennen kuin johtajalla on pääsyä kansakunnan kaapin päälle, pitää voittaa omien luottamus puolueessa.
Puheenjohtajana voi olla vain yksi ihminen kerrallaan, eikä jonotusnumeroita ole. Harva ihminen valitaan puheenjohtajaksi yksimielisesti. Uudelleenvalinta sen sijaan on helpompaa, jos on onnistunut tehtävässään.
Politiikassa valtaa ei saa helposti. Mielestäni Suomen historian kovin johtajakisa käytiin aikanaan Maalaisliitossa. Sotien jälkeen poliittinen lahjakkuus oli keskittynyt huomattavassa määrin Maalaisliittoon. Samoina vuosina ylöspäin ja eteenpäin pyrkivät Urho Kekkonen, Ahti Karjalainen, VJ Sukselainen, Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo.
Kekkonen, Virolainen ja Vennamo olivat loistavia puhujia ja kirjallisia kykyjä. Kekkosesta tuli presidentti, muista ministereitä ja Virolaisesta ja Vennamosta puheenjohtajia. Paikkoja huipulla on rajatusti, ja Kekkosen seuraajaa heistä kenestäkään ei tullut. Virolaisesta tuli pitkäaikainen Maalaisliiton/Keskustan puheenjohtaja ja Vennamo perusti SMP:n.
Sanna Marin oli lyhytaikainen SDP: n puheenjohtaja, joka ei voittanut pääministeriyttä vaaleissa vaan se lankesi hänelle, kun hän voitti puheenjohtajavaalissa Antti Lindtmanin kolmella äänellä. Sen sijaan hän täytti hyvin edellä hahmottelemani neljän kriteerin edellytykset. Kärsivällisyys korvautui määrätietoisuudella. Omien luottamus oli luja ja pääministerijatkon mahdollistava vaalivoitto jäi viittä vaille, pienestä kiinni.
Pääministeri Petteri Orpo on osoitus siitä, että voi olla hyvä poliittinen johtaja ilman isoa egoa ja tunnekuohuja. Hän on saanut kymmenvuotisen puheenjohtajakautensa aikana tuloksia nimenomaan kokoomuslaisesta näkökulmasta katsoen. Näyttää kuitenkin siltä, että pääministerikausi on hänelle sekä ensimmäinen että viimeinen. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin useimmat poliitikot koskaan saavuttavat.
