Iso-Britannia ja Timo Soini: Kun kuulin brexitistä, pieni britti sisälläni huusi: ”siitäs saitte”

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.

Elämä Espoon Iivisniemessä 1970-luvun alussa oli hyvää mutta pientä ja suppeaa. Oli kuitenkin myös ikkuna maailmaan, jokalauantainen Englannin liigan ottelu. Lähetys alkoi klo 16.55. Ottelut selosti legendaarinen Aulis Virtanen, kuulen vieläkin hänen tupakan marinoiman äänensä. Katsoin pelit aina isän kanssa, saunapuhtaina vierekkäisissä nojatuoleissa.

Marraskuun 13. päivä vuonna 1976 Millwall pelasi olohuoneessani ja paluuta ei ollut. Vieläkin ”pilaan” lauantaipäiväni Millwallin pelillä ja auta armias jos joku pääkkö koittaa soittaa minulle kesken pelin. Osoittaa täydellistä arvostelukyvyn puutetta.

Syntyi kova motivaatio oppia englantia ja myöhemmin tein kymmeniä matkoja Britteinsaarille. Kaunein aamutervehdys oli ”luv”, joka kaikui aina kun aamiaista tilasi. Mitä sinulle saisi olla…rakas. Tehokas kohteliaisuus tuntui joka kerta hyvältä.

Aika nopeasti ymmärsin brittien hierarkkisen yhteiskunnan, luokkajaon, joka oli outoa hyvinvointivaltion kasvatille.

Pieni epämukavuus virkistää kummasti, kuten yksinkertaiset ikkunat, erilliset hanat kuumalle ja kylmälle vedelle ja jonottaminen joka paikkaan.

Politiikka koitui kohtalokseni. Yliopistolla sain oppia eri maiden järjestelmistä, mutta tiedosta on varsin vähän hyötyä ennen kuin sen voi jalostaa taidoksi. Suomi ja Iso-Britannia ovat molemmat demokratioita, mutta politiikan dynamiikka on täysin erilainen. Niin ovat maatkin. Pinta-alaltaan samankokoiset, mutta toinen entinen imperiumi, toinen osa milloin Ruotsia ja milloin Venäjää. Elämä on nyt, ja sen olen aina ymmärtänyt.

Keväällä 2009 minut valittiin Suomen suurimmalla äänimäärällä Euroopan parlamenttiin. Matkustin Brysseliin tietämättä, mihin ryhmään olin menossa. Sain kutsun Nigel Faragen juttusille, ja se oli kohtalokasta. Kemiat kohtasivat. Minä olin uskonut, että perussuomalaisista tulee johdollani suuri puolue ja Farage sanoi ensi tapaamisella, että hän oli mies, joka irrottaa britit EU:sta. Täytyy varoa mitä toivoo, se voi toteutua.

Juhannuksena 2016 makasin ulkoministerinä kesämökkini peräkammarissa Heinoossa kuunnellen brittien kansanäänestyksen tuloksia EU:sta irtautumisesta. Kuulin Faragen äänen BBC:ltä. Mahdoton oli tapahtunut ja valmistauduin kommentoimaan asiaa Suomen kannalta heti aamusta. Virallisesti piti olla kieli keskellä suuta, mutta pieni britti sisälläni huusi: ”siitäs saitte”.

Farage on nyt parlamentin jäsen. Osallistuin viime kesänä hänen vaalipiirissään kahteen viimeiseen kampanjapäivään. Niin hauskaa kahta peräkkäistä päivää minulla ei ole ollut vuosiin. Syksyllä puhuin heidän puoluekokouksessaan 4000 ihmiselle. Sen jälkeen ei tarvinnut illalla omaa olutta ostaa.

Kyty syttyi. Ei kai tämä hulluus nimeltä politiikka enää minua koske? Eikö olisi parempi poimia rusinat pullasta? Kirjoittaa, tehdä tv- ja radio-ohjelmia, matkustella ja luennoida. Turvottaa egoa käymällä puhumassa satunnaisesti suurissa kokouksissa.

Palataan lauantai-iltoihin 1970- luvulle. Oli turvallista katsoa peliä isän kanssa ja haaveilla, että jos joskus, edes kerran, pääsisi paikan päälle. Iso-Britannia oli kaukana. Suuri ja tavoittamaton, kunnes pääsin ensimmäistä kertaa Lontooseen. Antakaa minulle vartti etumatkaa, ettekä enää löydä minua. God save The King!