103-vuotias Orvokki-äiti on Tiina Nopolan ainoa side lapsuuteen – Nyt jälkikasvu jatkaa Sinikka Nopolan elämäntyötä

Tiina Nopolasta on vaikea puhua ilman hänen rakasta, kuollutta Sinikka-siskoaan. Tuottelias työpari uudisti suomalaista lastenkulttuuria suosituilla teoksillaan, jotka ovat muuntuneet aikojen saatossa eri muotoihin.

Nykyään Heinähatun ja Vilttitossun saaga jatkuu jo toisessa sukupolvessa.

Ensimmäisestä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjasta on tänä vuonna kulunut 35 vuotta. Mitä ajatuksia se herättää?

Aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Muistan kuin eilisen, kun ajattelimme alkaa kirjoittaa lastenkirjoja yhdessä siskoni Sinikan kanssa. Sinikka houkutteli minua sitkeästi yhteistyöhön, mihin lopulta suostuin.

Tarkoitus oli vain tehdä yksi kirja. Ei tullut mieleenkään, että tästä tulisi kokonainen ura.

Kun kustantaja pyysi Sinikkaa tekemään lastenkirjan, hän totesi, ettei tunne yhtään lasta. Millaisia kirjoja heille kirjoitetaan, hän ihmetteli.

Minä olin siihen aikaan erityislastentarhanopettaja ja tunsin työni kautta tietysti lapsia. Siitä se alkoi sujua ihmeen hyvin.

Meillä oli samantyyppinen kielen- ja huumorintaju.

Kirjoititte yhdessä Risto Räppääjä- sekä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja, joita kertyi noin kolmen vuosikymmenen aikana lukuisia. Kaipaatko paljon yhteistyötä, joka on kasvanut vuosien aikana merkittäväksi osaksi lastenkulttuuria?

Ikävä on kova, ja on surullista, että Sinikan elämäntyö jäi kesken. Kaipaan valtavasti Sinikkaa ja hänen huumoriaan.

Kirjojen tarinat jatkuvat näytelminä sekä elokuvina.

On haikeaa, ettei minulla ole enää työparia, mutta samalla olen onnellinen siitä, että jälkikasvu on tullut mukaan.

Sinikan poika on tehnyt Risto Räppääjä -elokuviin laulujen sanoja ja minun tyttäreni on auttanut käsikirjoituksissa. Työn jatkuminen seuraavissa sukupolvissa tuntuu hienolta.

Siihen en usko, että suru koskaan katoaa. Se on läsnä, se vaan muuttaa muotoaan.

Uudessa Heinähattu, Vilttitossu ja kana -elokuvassa ja sen pohjalla olevassa kirjassa paneudutaan kanojen sielunelämään. Mistä idea siihen kumpusi?

Vuonna 2019 saimme siskoni kanssa idean kirjasta, jossa Alibullenin neideille tulee kylään kana.

Nykyään yllättävän monet pitävät kanoja, ainakin kesän ajan. Kirjaa tehdessä pääsimme Iittalassa tutustumaan pieneen kanalaan, jossa oli viisi kanaa. Se oli ensimmäinen kontaktimme kanoihin.

Kanat ovat todella oppivaisia, joten tyhmä kuin kana -sanonta on täysin väärä. Kanat oppivat laskemaan, tekevät temppuja ja tunnistavat värejä.

Siirryit kokopäiväiseksi kirjailijaksi 30 vuotta sitten ja olet hyvin tuottelias. Mistä luovuutesi kumpuaa?

Kun kirjoitimme yhdessä, meillä oli valtavan hauskaa, nauroimme monta tuntia päivässä. Jos toinen oli väsynyt eikä erityisen luovalla tuulella, toinen tuli apuun ja alkoi ideoida. Tilanne muuttui kolme vuotta sitten, kun Sinikka menehtyi. Olin ajatellut, että pitäisin taukoa kirjoittamisesta, mutta uudet ideat tulivat uniinkin.

Orvokki-äitisi on jo 103-vuotias. Mitä elämän katsominen siitä näkökulmasta on opettanut?

Äidin ikääntyminen tuntuu haikealta, sillä hän on viimeinen side lapsuuteeni. Olen iloinen, että voin vielä jutella hänen kanssaan menneistä.

Äidin ikäisten tarinoita pitäisi kirjoittaa muistiin, koska kohta heitä ei enää ole.

Olen viime aikoina tutustunut vanhustenhoitoon, joutunut pohtimaan vanhusten asemaa ja ympärivuorokautisia hoivakoteja, joita ollaan vähentämässä ja lakkauttamassa. Se on ihan järkyttävää.

Me kaikki vanhenemme – minne meidät siirretään, kun kotona ei pysty enää asumaan? Hoivakoteihin joutuu jonottamaan ja kriteerit sisäänpääsyyn vain kasvavat.

Luulen, että tämä on muutaman vuoden päästä vielä isompi ongelma kuin nyt. Ajatus on, että ihmiset pärjäävät yhä pidempään kotona.

Julkisuudessa on juuri keskusteltu palvelu- ja hoivakotien hoidon laadusta. Hyvinvointialueita voisi toisinaan kutsua myös pahoinvointialueiksi.

Äitini on nyt ollut hetken aikaa hoivakodissa. Onneksi hän on hyvässä, kodinomaisessa paikassa, missä on ihana ilmapiiri. Toivon, että sellaisia olisi lisää.

Täytät ensi vuonna pyöreitä. Millainen etappi se on?

En täytä! Minähän pidän itseäni kolmekymppisenä.

Ajattelen koko ajan, että elämäni on alkutaipaleella. Minulla on tällainen harha, että lähes kaikki muut ovat minua vanhempia.

Olen kyllä miettinyt, missä haluaisin joskus asua, kun en enää kotona pärjää. Unelmani on hankkia iso talo ystävien kanssa. Sinne voisi sitten ostaa hoivapalveluja. Se olisi ihanteellista.

Yksinäisyys on yksi vanhusten suurimmista ongelmista.

Kerro jokin salaisuutesi.

Vatkasin lapsena kakkutaikinaa itselleni välipalaksi aivan niin kuin Vilttitossu kirjoissamme.