Image

Tiikeri



Tiikeri

Yleisradion käytävillä kulkee mies, joka askeltaa pehmeästi mutta jonka kynnet ovat terävät. Mikael Jungner nostettiin politiikasta ja it-maailmasta johtamaan Suomen tärkeintä kulttuurintuottajaa. Jungner piiskaa Yleä kuin yritystä - vaikka se ei ole yritys.Sitä hetkeä tuli todistamaan moni naapurikin. Se oli ensimmäinen televisio koko kerrostalossa, ja se tuli Jungnereille. Paikka oli Pitkäkatu Vaasassa, aika oli 70-luvun alku, mutta Mikael Jungner ei ole varma vuosiluvusta. Hän oli vielä pieni poika, tulossa kouluikään. Mitä ihmelaatikosta katsottiin? Uutisia tietysti, ja urheilukisoja.
Teksti Pekka Hiltunen
Kuvat Aki Roukala

Yleisradion käytävillä kulkee mies, joka askeltaa pehmeästi mutta jonka kynnet ovat terävät. Mikael Jungner nostettiin politiikasta ja it-maailmasta johtamaan Suomen tärkeintä kulttuurintuottajaa. Jungner piiskaa Yleä kuin yritystä - vaikka se ei ole yritys.

Sitä hetkeä tuli todistamaan moni naapurikin. Se oli ensimmäinen televisio koko kerrostalossa, ja se tuli Jungnereille. Paikka oli Pitkäkatu Vaasassa, aika oli 70-luvun alku, mutta Mikael Jungner ei ole varma vuosiluvusta. Hän oli vielä pieni poika, tulossa kouluikään. Mitä ihmelaatikosta katsottiin? Uutisia tietysti, ja urheilukisoja. Aikuiset nauroivat Ilkamat-sarjan vitseille ja päivittelivät Peyton ­Placen suhdekiemuroita. Lapsille mustavalkoiset Tarzan-leffat olivat suuria, odotettuja tapauksia. Mutta silloin televisiosta näkyi vain kaksi Yleisradion kanavaa, joilta tuli noin yhdeksän tuntia ohjelmaa päivässä. Eikä tv:tä katsottu edes joka päivä, muistaa Mikael Jungner. Radio oli monille perheille silloin paljon tärkeämpi. 70-luvun alussa oli vielä olemassa radiolupa, joita suomalaisilla oli 1,8 miljoonaa - tv-lupia oli vasta miljoona.

Nyt Vaasan Pitkäkadullakin kaikilla asukkailla on kohta oltava digiboksit. Tv- ja radiokanavia on kymmeniä, ja niitä voi seurata ympäri vuorokauden.

Ja se pieni Mikael on Yleisradion suurin johtaja.

Yleisradiosta on viime vuosina puhuttu paljon ja enimmäkseen vakavia. Yhtiössä on sopeuduttu tulojen vähenemiseen, ja entinen noin 4 000 työntekijän vahvuus on eläköitymisten ja irtisanomisten kautta supistettu noin 3 400:aan. On siirrytty digiaikaan, karsittu monia ohjelmia ja kasvatettu nettipalveluita.

Kun Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner on näkynyt ­julkisuudessa, sävy on ollut toinen. Toki hän on puhunut paljon asiaa, pelkästään digikysymyksiin hän on ottanut kantaa kymmenissä haastatteluissa, mutta hänen liepeillään liikkuu myös hömppää. Toimitusjohtaja on esiintynyt viihdegaaloissa humoristisissa rooleissa. Kun Jungner alkoi tapailla tv-kuuluttajaa, hän pääsi iltapäivälehtien kohulööppeihin, mitä nyt vaimostaan asumuserossa elävä ­johtaja pahoitteli yleläisille yhtiön sisäisellä verkkokeskustelupalstalla.

Yleisradio on Suomen suurin yksittäinen kulttuuritoimija. Sillä on ollut ainutlaatuinen vapaus kaupallisista paineista. Sen toimitusjohtajana Mikael Jungnerilla on joidenkin arvioiden mukaan enemmän vaikutusvaltaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin kuin kourallisella riviministereitä.

Aloitetaan haastattelu siis tästä: mitä hän on mielestään tullut Yleen tekemään?

"Se oli aika selkeä se tehtäväksianto Ylen hallintoneuvostolta kaksi vuotta sitten. Ylen talous piti saada kuntoon. Digisiirtymässä piti päästä eteenpäin niin, että yhtiön markkinaosuus säilyy. Kolmas asia oli vahva läsnäolo uusissa medioissa, netissä. Neljännen olen asettanut itse itselleni, ja kyllä siitä puhuttiin myös minua valittaessa: se oli uuden, modernimman työkulttuurin tuominen."

Otatko kantaa sisältöön, ohjelmiin? Viestitkö alaisille, mikä sinusta toimii ja mikä ei?

"Yleisellä tasolla joo, mutta yksittäisiä ohjelmia en ole lähtenyt tuomitsemaan. Se ei kuulu toimitusjohtajan rooliin. Mutta olen puhunut esimerkiksi riskinottamisesta, ja sitä on otettukin. Se tarkoittaa kärjistäen sellaista ohjelmaa, josta kolmasosa kansasta ei pidä ja kaksi kolmasosaa pitää. Esimerkiksi Ähläm Sähläm -sarja on jakanut kansaa, tai vaalitentit, etenkin presidentinvaaleissa. Riskinotto vastaan tasapaksuus."

Sinulla ei ole kokemusta ohjelmien tekemisestä. Millä lailla olet mielestäsi sopiva Ylen johtajaksi?

"Minulla on eri tehtävien kautta hyvä tuntuma politiikan ja julkishallinnon maailmoihin ja sitten it-maailmaan, joka on kovimman mahdollisen kapitalismin maailma. Näiden kanssa Yle on koko ajan tekemisissä. Olen myös saanut perusteellisen johtamiskoulutuksen. Käytännön johtamiskokemusta minulla on vähemmän kuin yritysjohtajilla keskimäärin.

Mitä tulee ohjelmien tekoon, näen, että tietty riippumattomuus on vahvuus. Median ongelma laajemminkin on, että sisältöä tehdään aika pitkälle itselle, omista lähtökohdista. Toimittajat tekevät ohjelmia kaltaisilleen ihmisille. Minun on ulkopuolelta tulevana helpompi hakea tutkittuun tietoon ja analyysiin perustuvia rationaalisia päätöksiä."

Harvoin ihmisestä kuulee yhtä monta hupaisaa tarinaa kuin 41-vuotiaasta Juhani Mikael Jungnerista.

Miehen toistaiseksi tunnetuin teko on sekin värikäs tempaus. Syksyllä 1991, kun Neuvostoliitto hajosi, iskivät Helsingissä "höyhensoturit": kahden muun opiskelijan kanssa nuori demari Jungner tervasi ja koristeli höyhenillä Maailman rauha -patsaan Hakaniemessä. Moskovan kaupungin lahjoittama pronssipatsas edustaa mahtipontista, sosialistista muotokieltä.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Mikael Jungner harrasti ulkopoliittisesti kantaaottavaa anarkismia.

80-luvun alussa teini-ikäinen Mikael muokkasi veljensä kanssa karttaa, joka oli heidän huoneensa seinällä kotona Vaasassa. He liimasivat dollarin setelin peittämään kohdan, jossa oli kommunistien hallitsema Kuuba. Jungnerien perheen äiti oli lääninhallituksen osastopäällikkö, ja hän oli kutsunut virkamatkalla olleen Neuvostoliiton sosiaali- ja terveysministeriön varaministerin apulaisineen illalliselle. Vieras näki poikien kartan, ja tieto provokaatiosta kantautui Suomen ulkoministeriöön. Vierailun emäntä sai nuhteita.

"Meillä kotona politiikka on ollut aina vahvasti mukana elämässä. Äiti toimi aktiivisesti keskustapuolueessa, äidinisä oli Maalaisliiton kansanedustaja ja ministeri, ja isoisänisä myös eduskunnassa - perheessä oli kymmeniä vuosia kansanedustajuutta putkeen. Toisin kuin luokkakaverini, arvostin jo nuorena politiikkaa", Jungner sanoo.

Puolueisiin hän ei silti kertomansa mukaan kuulunut.

"Minun väitetään olleen lukioikäisenä nuorten kokoomuslaisten jäsen, mutta se oli sellaista nimienkeruuta koulun pihalla, en käynyt kokouksissa. Mutta jos minun olisi siinä iässä joku puolue pitänyt valita, se olisi varmaan ollut kokoomus."

Muistaako Jungner nuoruusvuosiltaan mitään erityisempää Yleisradiosta? Eipä paljon. Ei hän spontaanisti muistele vaikka tv-komiikan klassikoita kuten Velipuolikuu tai Tankki täyteen, joita Yle silloin teki. Toki hän monien nuorten tapaan istui joskus sormi nauhurin painikkeella, odottamassa tulisiko radion Nuorten sävellahjasta hyvä biisi, vaikka Eppuja, Hurriganesia tai Duran Durania.

"Mutta jos mietin, mitä oli 70-80-lukujen televisio, tulee mieleen lähinnä vaihtoehdottomuus. Uutiset tulivat pitkään tv-kanavilta samaan aikaan, niitä ei päässyt pakoon. Hyvä esimerkki oli Kekkosen hautajaiset (syksyllä 1986). Olin ollut edellisenä iltana ulkona, ja etsin tv:stä sinä sunnuntaiaamuna jotain kevyttä katsottavaa. Mutta joka kanavalla oli vain ne hautajaiset. Kun siirryin musiikkivideokanava MTV:lle, tyrmistyin: sielläkin oli vain testikuva, jossa luki, että Kekkosen hautajaisten vuoksi lähetys on keskeytetty. Kun suuri valtionpäämies kuoli, koko tv-maailma meni seis."

Olet puhunut yleläisille siitä, että jokainen heistä markkinoi tahollaan "Yle-brändiä". Millainen edustaja sinä sille olet?

"Uskon, että tämä on ollut vähemmän muodollista, ja keskustelevampaa ja avoimempaa, mitä olen osaltani brändiin tuonut.

Mutta aina kun olen aloittanut jotakin uutta, siinä on tapahtunut jotakin sekoilua. Olen ollut missä vain, on syntynyt jokin puoli­kaoottinen tilanne ennen pitkää. Ja kyllä tässä tehtävässä osa omista julkisista esiintymisistä on mennyt selkeästi pieleen. En kuitenkaan usko aiheuttaneeni mitään erityistä negatiivista työlle, ne ovat olleet kertamokia."

Olet kertonut haastatteluissa myös sairastumisestasi eturauhassyöpään ja isän onnesta, kun laitat pikku tytärtäsi nukkuma-an. Tavoitteletko perinteistä inhimillisempää johtajan roolia?

"Se on ollut monen asian summa. On ollut sattumaa: sattui olemaan nuorempi, sattui sairastumaan syöpään, siitä on tullut enemmän mielenkiintoa kuin johtajille yleensä. Minulla on ollut selkeä näkemys, että tällä tyylillä, tällä luonteella ja vielä tällä naamalla on mahdotonta ruveta rakentamaan perinteistä auktoriteettitoimitusjohtajan kuvaa. Siksi olen tehnyt asioita avoimin kortein, ilman suunnitelmia. Suhteellisen auliisti olen kaikkeen suostunut. Olen urani aikana kieltäytynyt ehkä 20 tempauksesta, ja se on aika vähän, kun vertaa kuinka paljon pyyntöjä tulee."

Mihin et ole suostunut?

"Ne ovat olleet kahta genreä. Toinen on yltiöavautuminen jossain henkilökohtaisissa asioissa. En näe siinä mitään pointtia. Ja on jännää, miten voimakas kaavoittaminen niissä jutuissa tapahtuu, niihin ei pysty vaikuttamaan itse. Jos miettii vaikka syöpää, naistenlehtien ja juorulehtien linjahan on, että tässä on tällainen surumielinen, sankarillisesti syöpää vastaan taisteleva. Haastattelija kysyy, että mites tää syöpä on mietityttänyt, ja vastaan ettei se ole tullut mieleenkään pariin viikkoon. Sitten se kirjoitetaan, että urheasti Jungner kertoo pyrkivänsä olemaan miettimättä sairautta, mutta silmäkulmassa vilahtaa haikeus. Sitä vääristyy joksikin ihmekuvaksi.

Toinen genre, missä ei viitsi olla mukana, on tietyt julkkisjutut, esimerkiksi keräys, jossa hyväntekeväisyyden puolesta olisi pitänyt viuhahtaa jonkin talon ympäri. Luulen, että ihmiset pikemminkin pettyisivät kuin innostuisivat, jos juoksentelisin alasti pusikoissa.

Kun tuli se sairausdiagnoosi, oli jonkin aikaa vaihe, jolloin jäljellä oleva elinaikani määriteltiin suhteellisen lyhyeksi. Aloin kerätä lehtileikkeitä tytärtäni ajatellen. Eikä julkisuus ole suinkaan vain negatiivinen asia, se on myös mielenkiintoista ja hauskaa. On erityisen kiinnostavaa lukea negatiivisia arvioita itsestäni, koska silloin joku on yleensä löytänyt minusta tai julkisesta imagostani jotain, jota en ole tullut edes ajatelleeksi."

On yksi asia, joka Mikael Jungnerissa ei sovi kuvaan. ­Demarius.

Kaikki muu hänessä on loogista, kaikki muu puhuu samaa kieltä. Analyyttistä, nopeaa ja kehitysuskovaista. Jungner on Mensan jäsen, jonka älykkyysosamääräksi on mitattu 163 ja jolle ­vanhoissa rutiineissa pysyminen on henkistä taantumusta.

Harrastukset ovat luonteen mukaisia. Jungnerilla on sukelluksenopettajan pätevyys, ja hän harrastaa muun muassa luolasukellusta.

"Se vaatii rautaisia hermoja. Jos tekee sukeltaessa virheen, se johtaa helposti paniikkiin. Luolasukelluksessa ei ole sijaa paniikille."

Hänellä on ollut myös tapana pelata tuntikausien roolipelisessioita tietokoneella, viimeksi World of Warcraftiä. "Siinä minulla oli useita pitkälle edenneitä hahmoja. Parhaat olivat sellaisia cleric-tyyppisiä, jotka voivat parantaa muita ja samalla taistella muita vastaan."

Jungnerin huumori tiedetään vinoksi. Kerran nuorena miehenä hän yritti iskeä naisia ravintoloissa italialaiseksi tekeytyneenä. Opiskeluaikojensa lopulla hän työskenteli Kelassa, jossa hän ajankulukseen kirjoitteli työkaveriensa kanssa Batmanin innoittamia "Kelamiehen" seikkailuja. Viraston pysähtyneelle ilmapiirille irvailevat jutut pääsivät leviämään muiden tietoon, ja talon johto suutahti.

Mutta se demarius - rakenteita rakastava, hyväätarkoittava demarius. Haalean lämmin kuin vanhainkodin kaikille tasapuoliseksi säädetty patteri. Ei Jungnerin kuuluisi olla demari, hänenkaltaisensa ovat aina viihtyneet kokoomuksessa.

Miten siinä niin kävi?

"Menin politiikkaan mukaan joskus 25-vuotiaana opiskelijana. Tapasin demareita, innostuin niistä ihmisistä. Keskustelu oli briljantisti argumentoivaa - sitä oli jotenkin lumoutunut, että voiko maailmaa pohtia näin", Mikael Jungner kertoo.

Demarius oli hänelle myös tietoinen valinta yrittää kehittää itsessään joitakin puolia. Jungner on sanonut, ettei pitänyt kaikesta siinä tulevaisuudenkuvassa, jonka nuorena edessään näki. Hän halusi ruveta demariksi, ettei olisi kasvanut sietämättömäksi ihmiseksi.

Pyrkimys jalostaa itseään näkyi siinäkin, että opiskellessaan juristiksi Jungner meni kesätöihin vankilaan, vartijaksi. Hän sanoo halunneensa nähdä, millaista niiden toisen puolen edustajien elämä on. Samaan aikaan hän kyllä opetti kauneudenhoidon ammattioppi­laitoksessa tuleville parturikampaajille, miten perustetaan yritys.­

"Luonteessani on vahvaa itsekkyyttä ja laiskuutta. Jos en olisi pitänyt varaani, minusta olisi voinut tulla pahempi öykkäri kuin mitä olen. Luulen, että kaikkia ihmisiä koskee se, että on tärkeää vaalia pyyteettömämpiä puoliaan. Joskus teininä harrastin tosi syvällistä itsetutkistelua. Lopetin sen siksi, etten löytänyt mitään kummallista. Siksi olen yrittänyt tehdä joitakin asioita pyyteettömästi siinä toivossa, että se pitäisi omaa persoonaa hyvän puolella."

Jungnerin kaltaisia demareita kutsutaan oikeistodemareiksi. Se näkyi myös 90-luvun alussa Helsingin yliopiston opiskelijapolitiikassa, jossa hän hengaili paljon kokoomuslaisten kanssa. Tarina kertoo, että kerran pitkäksi venähtäneen bailuillan jälkeen Jungner nukahti kokoomusopiskelijoiden tiloihin. Kun hän aamulla heräsi siellä yksin, hän muutti ­lähtiessään viestin puhelinvastaajaan: Soitit kokoomusopiskelijoille, mutta ikävä kyllä emme ole paikalla. Olemme kannatuksen puutteessa lopettaneet toimintamme.

Mutta Jungnerin todellisista poliittisista kannanotoista tai teoista ei tarinoita kerrota. Esimerkiksi muissa opiskelijapolitiikan ryhmissä häntä pidettiin nokkelana mutta melko aatteettomana broilerina.

Hän on demari, josta puuttuu idealismi.

"Kyllä minä pidän itseäni idealistina mitä suurimmassa määrin", Jungner sanoo. "Olen tosin pragmaatikko, en anna oman idealismin sokaista. Tekemissäni työtehtävissä on usein ollut se yhteinen nimittäjä, että ne eivät ole jättäneet tilaa idealismille. Mutta uskon vahvasti hyvään ihmisissä. Minun luottamukseni voi pettää viisi kertaa, ennen kuin suutun. Ja ehkä tässä on kyse siitä samasta, miksi liityin Sdp:hen: minulla on voimakas halu olla idealistinen ihminen. Ehkä se halu olla idealisti peittää alleen sen, ettei ole kovin idealistinen."

Jungnerin ajatuksille löytyi sijaa sosialidemokraateissa. Hän eteni opiskelijapolitiikasta demariministereiden erityisavustajaksi.

Silloin 90-luvun aikana Suomen mediamaailmassa tapahtui paljon. Vaikka Mikael Jungner ei itse niitä päätöksiä ollut allekirjoittamassa, ministerien avustajana hän seurasi aitiopaikalta sitäkin, miten mediamarkkinoita jaettiin yhä kovemmalle kaupalliselle kilpailulle. Alan suuret yritykset saivat lupia tv- ja radiotoimintaan, ja kaikki tahot rynnistivät isoin odotuksin nettimarkkinoille. Luotiin monella askeleella pohja nykytilanteelle: viiden miljoonan kansalaisen yleisöä tavoittelee aikamoinen määrä kaupallisia sähköisiä medioita, ja ne parahtavat heti, jos kokevat Ylen kilpailevan suoraan kanssaan.

Mitä Jungner katsoi tv:stä noina vuosina? "Huvittavaa tunnustaa, mutta amerikkalaisia nuortensarjoja. Ja tietysti kaikkea, millä oli jotain tekemistä politiikan kanssa."

On vapunpäivä 2000-luvun alussa, ja helsinkiläisessä kodissa on meneillään iloiset bileet. Vieraiden joukossa on useita politiikan vaikuttajia.

Juhliin tulee myös Mikael Jungner vaimoineen. Jungner on silloisen pääministerin Paavo Lipposen erityisavustaja, ja se näkyy päältä. Hän ei hakeudu keskustelemaan muiden kanssa, vaan enimmäkseen räplää kännykkäänsä kyllästyneen näköisenä.

Jossain vaiheessa hän kailottaa siihen kovaa: "Joo ei täällä tapahdu yhtään mitään. Voit soittaa milloin vaan, tai mä voin lähteä täältä milloin vaan, ei täällä oo mitään tärkeää."

Osa vieraista kuulee sen ja menee hämilleen häpeästä. Juhlien emäntä seisoo metrin päässä Jungnerista. Emännän kasvoilla on hyvin väsynyt ilme.

Ehkä Jungnerilla todella oli meneillään tärkeitä asioita, tai sitten tilanne kuvaa sitä, miksi häntä on toisinaan sanottu ylimieliseksi.

Samantapaisesta äksyilystä on arvosteltu Paavo Lipposta. Mutta Jungner kuvailee Lipposta syvästi arvostaen.

"Lipponen on hyvin moraalinen ihminen, hän asettaa itselleen korkeita moraalisia vaatimuksia, ja muillekin. Olin vuosia hänen mukanaan eri tilaisuuksissa, eikä hän koskaan vaihtanut roolia yleisöjen mukaan. Se on harvinaista - että ihminen on niin vahva. Minulla oli nuorempana tapa pyrkiä miellyttämään muita. Kun aloitin Ylen johtajana, huomasin että se on tuhoisaa, se johtaa ristiriitaisiin viesteihin. Olen yrittänyt tsempata, etten olisi niin miellyttämishaluinen."

Mediapiireissä Jungneria väitetään liukasliikkeiseksi taktikoksi. On epäilty, että vain pelurin taidot selittävät, miksi hän on edennyt nuorena merkittäviin asemiin, tai että taustalla joku iso vaikuttaja pelailee hänen puolestaan. Väitteet saavat Jungnerin pyörittämään päätään.

"Jotkut näkevät elämäni huomattavasti systemaattisempana kuin mitä se on. Että suunnilleen jo 20-vuotiaana olisin suunnitellut kaikki nämä askeleet. Todellisuudessa on enemmän ollut kyse sattumista ja siitä, että olen ollut onnekas, kuin omista valinnoista. Millaisiin hommiin olen päässyt, eihän sellaisia pysty itse päättämään, ne ovat vain tapahtuneet. Enkä koskaan ole pyytänyt Lipposelta mitään ura-apua."

Olet ollut Ylen toimitusjohtajana kohta kaksi vuotta. Mihin suuntaan yhtiötä on viety?

"Aikaisemmin Ylessä puhuttiin vain yleisöistä, nyt puhutaan myös asiakkaista - mikä on ollut täällä monelle aikamoinen järkytys. Merkittävin syy on se, että netissä liikkuva ihminen on asiakas, joka valitsee itse, mille sivuille menee. Ja kun tv- ja radio­kanavia alkaa olla kymmeniä, asiakasnäkökulma yleistyy sielläkin.

Toinen on keskittyminen sisältöön. Ylen noin 3 400 ihmistä ovat valtaosa maailman kaikista suomenkielellä sähköistä sisältöä tekevistä ihmisistä. Se on vahvuus, jota muilla ei ole ja jota muut eivät halua. Sen sijaan, että Yle investoisi tekniikkaan ja sen kehittämiseen, keskitytään sisältöön, sen luomiseen. Tämä johti uuteen organisaatioon: kun ennen oli tv, radio, ja ruotsinkieliset yksiköt erikseen, nyt on kulttuuri- ja ajankohtaisohjelmien yksikkö, Yle uutiset/urheilu, ja niin edelleen.

Kolmas on se, että Yle on mukana sekä perinteisissä lähetyksissä että verkossa. Vielä pitkälle yli vuoden 2010 televisio ja radio tulevat olemaan merkittävimmät mediat sähköisessä viestinnässä. Samalla kun kehitetään niitä, mennään vahvasti verkkoon: olemme avanneet arkiston, ja loppukeväästä netistä voi seurata monia Ylen ohjelmia.

Neljäs asia on työkulttuurissa: tavoite, että Yle olisi yksi Suomen kolmesta parhaasta työpaikasta Paras työpaikka -kilpailussa. Se on aika hurja tavoite, sillä se on ollut jotain kahdeksaskymmenes."

Mikä Ylen johtamisessa on ollut vaikeinta?

"Ehkä vaikeinta on se, että toimittajuuteen kuuluu laaja tietämys maailman menosta, suhteellisen vakaa näkemys siitä miten asioiden olisi oltava, ja näistä kumpuava tietynlainen kyynisyys. Se tarkoittaa, että aika usein kun Ylessä tavoittelee jotain uutta - tämä pätee varmaan muissakin mediataloissa - ensisuhtautuminen on aika kyynistä.

Toinen, tälle läheinen ongelma on tietty tarve löytää ongelmiin syyllisiä muista kuin itsestä. Tähän menee paljon aikaa, jonka voisi käyttää ongelman ratkaisemiseen.

Klassinen esimerkki tästä on Yhdysvaltain autoteollisuus 70-luvulla, joka oli pulassa, ja kun niiltä kysyttiin miksi, ne vastasivat, että koska ay-liike ei suostu pienentämään palkkoja, ja markkinoille tulee japanilaisia autoja ja epäisänmaalliset amerikkalaiset eivät enää osta amerikkalaisia autoja. Heidän ahdinkoonsa oli hirveästi erilaisia syyllisiä, mutta missään vaiheessa he eivät tulleet ajatelleeksi, että ehkä me teemme itse jotain väärin."

Jungner nostettiin Yleisradion toimitusjohtajaksi jonkinlaisena kompromissina yhtiön hallintoneuvoston pitkällisten poliittisten vääntöjen jälkeen. Yleläisten parissa hirviteltiin, kun johtajaksi otettiin mies, joka ei tunne lainkaan ohjelmien tekoa. Edellinen toimitusjohtaja oli Ylen sisällä pitkän uran tehnyt Arne Wessberg. Häntä ei tosin ole haikailtu takaisin, koska hänen loppukaudellaan yhtiön talousvaje pääsi kasvamaan pahaksi.

Mutta aikamoinen kuilu edellisen ja nykyisen johtajan välillä on. Kun Wessberg kirjoitti esipuheensa Ylen vuosikatsauksiin, hän kävi niissä ylpeänä läpi ohjelmasaavutuksia, joita väki oli tehnyt.  Jungner kirjoittaa taloudesta, "palvelutoimeksiannosta", "yhtiöyhtenäisyydestä" ja "osaamistarpeista".

Jungner tuli Yleen Microsoftin tietoyhteiskunnasta vastaavan johtajan paikalta. Hänen aikanaan Yle on ottanut ison harppauksen kohti markkina­taloutta. Se näkyy monissa asioissa, jotka eivät useimmat ole hänen aloitteitaan, mutta joita hän vie vauhdilla eteenpäin.

Journalistisesta vapaudesta ei Ylessä enää paljon puhuta, tulosvastuusta sen sijaan jatkuvasti, ja sille on määrätty hyvinkin tarkkoja numerotavoitteita kaupallisten yritysten tapaan. Ohjelmasuunnit­telun apuna käytetään firmojen työkalua, Risc-asennetutkimusta, jonka mukaan pyritään miellyttämään erilaisia yleisöjä. Ohjelmia tilataan tilaaja-tuottaja-periaatteella, jossa niin vakituiset kuin free lancerit tarjoavat kilvan ideoitaan ja saavat ehkä vasta kuukausien päästä kuulla, mitkä niistä toteutetaan. Nämä tavat eivät joidenkin työntekijöiden mielestä sovellu hyvin ohjelmatuotantoon, mutta kriittinen keskustelu asiasta on hankalaa. Vaikka Ylessä johto puhuu haluavansa "avointa keskustelua ja läpinäkyvyyttä", eri mieltä oleva työntekijä leimautuu helposti muutosvastaiseksi.

Koska Yle ei ole enää tilannut esimerkiksi tv-dokumentteja omilta työntekijöiltään entiseen tapaan, yhtiö saattoi irtisanoa joukon vanhoja dokumentintekijöitä. Irtisanomiset on riitautettu oikeuteen, ja niitä on arvosteltu ankarasti. Jungnerin mukaan irtisanomiset eivät johtuneet tilaaja-tuottaja-järjestelmästä vaan "pidemmän aikavälin strategiasta, jossa todettiin ettei tietyntyyppisille dokumenteille ole enää kysyntää".

Missä aihepiireissä, ohjelmatyypeissä, Ylen pitää sinun mielestäsi olla erityisen vahva?

"Laissa on määritelty, että meillä on velvollisuus olla vahva oikeastaan kaikissa genreissä. Mutta miten se painottuu, sen määrittelevät ammattilaiset, osaamiskeskus- ja kanavapäälliköt. Viime vuosina on näkynyt, että on panostettu uutisiin ja kotimaiseen draamaan."

Eikö draaman osuus ole päinvastoin vähentynyt?

"Draamassa on se piirre, että siinä kannattaa satsata laatuun, ei määrään."

Viimeisimmät tiedot Ylestä kertovat, että fiktio-ohjelmien päällikkö on tilaamassa ensi kaudeksi tarvittavista kymmenistä tv-draamoista kokonaiset kolme talon omalta väeltä. Määrä voi kasvaa, mutta tilanne kertoo, että laadun ajatellaan tulevan ulkopuolisilta tekijöiltä ja edessä voi olla lisää henkilöstön potkuja.

Vaikka yhtiö on enimmäkseen leikannut ja säästänyt, viime vuonna suomalaisten tyytyväisyys siihen, mitä he lupamaksurahoillaan saavat, nousi hurjat 12 prosenttia. Tyytyväisyyttä saattavat selittää Euroviisujen tuoma huuma ja se, että kun kansa huomaa Ylen palvelun supistuvan, se arvostaa jäljellä olevaa entistä enemmän.

Helmikuussa Pasilan Ison Pajan työpaikkaravintolan seinälle kiinnitettiin valtava juliste. Siinä lukee kannustavia sloganeita: Porukalla paremmin ja Kunnioita asiakasta yksilönä. Reippain iskulause on YLEstä, perkele! - sillä halutaan viestiä tekemisen meininkiä ja ylpeyttä omasta yhteisöstä.

Mikael Jungner toi Yleen edellisestä työpaikastaan Microsoftista pyrkimyksen työkulttuuriin, jossa ollaan yhtiöön sitoutuneita. Joukko työntekijöitä on esimerkiksi värvätty muutosoppaiksi. Heidät tunnistaa iloisista paidoista, ja heiltä kaikki yleläiset voivat kysyä neuvoja muutoksissa. Houkutukseksi voi saada muutosoppaalta kahvilipukkeen ja jotkut sitoutuneet vuoden päästä Yle-mukin.

Kun muutosoppaat äskettäin lanseerattiin, Ylen sisäiselle keskustelupalstalle virtasi työntekijöiden happamia kommentteja, joissa he ihmettelivät kuinka lapsellisin ja markkinahenkisin keinoin heitä yritettiin ohjata. Ylessä on monia työntekijöitä, joiden mielestä yhtiöstä on häviämässä jotakin merkittävää. Sama kulttuuri, joka jyllää pörssiyrityksissä, etenee nyt siihen ainoaan paikkaan Suomessa, missä on ollut mahdollisuus tehdä ohjelmia miettimättä, mitä mainostajat niistä pitävät tai saako omistaja niistä voittoja.

Mikael Jungnerin johtamisen ulkoista tyyliä arvostetaan Yleisradiossa laajalti, häntä kehutaan keskustelevaiseksi ja kuuntelevaiseksi. Samalla häntä pidetään kokemattomana ja arvaamattomana, "möläyttelijänä". Eikä se, että hän keskustelee ja kuuntelee, tarkoita että hän muuttaisi tavoitteitaan.

Kun Ylestä on irtisanottu väkeä, se on henkilöstön mukaan tehty kovilla ehdoilla ja aikataululla. Mahdollisuuksia kouluttaa tai sijoittaa ihmisiä uudelleen ei ole usein todella selvitetty.

Jungner ei ole kuitenkaan piileskellyt sivussa, kun irtisanomisista on ilmoitettu, hän on tullut usein itse paikalle keskustelemaan työntekijöiden kanssa. Hän kuuntelee vihaisetkin purkaukset tarkasti. Mutta kun ihmiset kertovat hänelle ongelmista, joita talossa on, Jungnerille tyypillistä on kääntää asia taitavasti työntekijän omaksi syyksi. Kun sä valitat tuosta, et näe kuinka sun käytös ei sovi tähän laajempaan kokonaisuuteen, joka meidän on täytynyt nyt ratkaista...

Ei ihme, että työntekijät hämmästelevät, kuinka he ovat olleet niin yksinkertaisia, etteivät ole tajunneet vikojen olevan vain heissä, ­heidän suhtautumisessaan. Se on johtajakoulutuksen peruskikkoja.

Mikael Jungner, näyttää siltä, että Yleä johdetaan nyt yrityksenä ja kovin markkinahenkisesti. Miksi, eihän se ole yritys?

"Yleisradion on järjestettävä toimintaansa mahdollisimman tehokkaasti, koska tässä pelataan veronmaksajien rahoilla. Siitä seuraa, että täällä käytetään yrityselämässä tehokkaiksi havaittuja toimintatapoja. Se tarkoittaa kilpailua, kilpailuttamista, priorisointia, kaikkea sellaista. Totta kai se voi olla kauhistus niille, jotka ovat eläneet eri tyyppisessä kulttuurissa.

Ylen toimiala on äärimmäisen mielenkiintoinen, ihmiset ovat kiinnostuneita tulemaan tänne töihin, he ovat kiinnostuneet sisällöistä. Ylen jalo julkispalvelun tehtävä on samantapainen kuin poliisin tai sairaanhoidon, joissa ihmisillä on tunne, että he edistävät työssään jaloa asiaa ja saavat siitä myös palkkaa. Ylen työntekijöiden ylpeys ja sitoutuneisuus yleläisyyteen on omaa luokkaansa. Ne ovat positiivisia asioita, jotka tekevät Ylestä hyvinkin yritysmäisen."

Mutta eihän se, että on uusia tehokkuusvaatimuksia, tarkoita että pitäisi yrityksistä ottaa itse toiminnalle mallit ja mitata saavutuksia markkinatalouden malleilla. Eikä sitoutuneisuus ole tyypillistä yritysten väelle vaan juuri julkisen palvelun työpaikoille. Yrityksissä henkilöstö kyllä mukautuu talon henkeen, mutta heitä pitää kannustaa siihen keinotekoisilla lisäjutuilla, kuten Ylessä nyt tehdään.

"Siitä olen eri mieltä. Microsoftissa väki oli äärimmäisen ylpeä työpaikastaan. Varsinkin amerikkalaiset, se oli heille kuin puoliuskonto - he olivat microsoftilaisia henkeen ja vereen. Nokia on toinen esimerkki, siellä ollaan ylpeitä nokialaisuudesta. Jännää on myös se, että sitoutuneisuus ja ylpeys ovat tyypillisiä yrityksille jotka menestyvät, ja ne ovat huonommalla tolalla yrityksissä jotka eivät menesty.

Kyllä, Yleä johdetaan kuin yritystä. Tässä on myös ei-yritysmäisiä piirteitä, mutta tätä johdetaan kuin mitä tahansa yritystä."

Siihen yrityskulttuuriin taitaa kuulua se, että viikko sitten Ylen ruotsinkielisen yksikön päällikkö antoi kirjallisen varoituksen alaiselleen, toimittaja ja eduskuntavaaliehdokas Kenneth Stambejlle? Stambej on arvostellut julkisesti digilähetyksiin siirtymisen aikataulua ja teknisiä linjavalintoja. Varoitus on uutisoitu monissa välineissä ja samalla kummasteltu, pyrkiikö Ylen johto sensuroimaan työntekijöidensä tavanomaisia keskusteluja. Mitä se kertoo Ylestä, ettei työntekijä saa edes olla eri mieltä?

Jungner miettii hetken.

"Tuo on kysymys, johon en halua nyt vastata. Olen kuullut tapauksesta, mutten tunne sen yksityiskohtia, että voisin ottaa kantaa. Jos sopii, perehdyn asiaan ja kommentoin sitten."

Seuraavana aamuna haastattelun jälkeen puhelin soi.

"Jungner tässä. Kun kysyit eilen siitä Stambejn asiasta, niin asia on nyt poissa päiväjärjestyksestä. Se varoitus on peruttu."

Miksi?

"Keskustelimme ruotsinkielisen yksikön päällikön kanssa ja tulimme siihen tulokseen, ettei varoitukselle ole juridisia perusteita. Ylen toimittajalla on oikeus olla eri mieltä asioista, ja kansanedustajaehdokkaalla se oikeus on vielä korostetun suuri."

Voiko Ylellä olla ylipäätään mitään naputtamista siihen, että sen työntekijä kritisoi yhtiön ratkaisuja?

"Digiprojekti on Ylelle niin äärimmäisen tärkeä ja taloudellisesti iso asia, että on ihan luonnollista, että työntekijöiden kanssa voidaan keskustella näistä tavoitteista. Minä olen Stambejn kanssa asiasta ihan eri mieltä, mutta varoitukseen hänen kommenteissaan ei selvästi ollut mitään aihetta." 

Mitä tässä tapahtui? Toimitusjohtaja huomasi alemman johtajan tehneen selvän virheen, joka vielä näytti ulospäin huonolta. Se oikaistiin, niin kuin pitikin.

Me kaikki suomalaiset, joiden rahoilla Yleisradio toimii, voimme siis luottaa ainakin siihen, että Ylen suurin johtaja ei epäröi puuttua asioihin ja korjata vääryyksiä, jos kokee asian tarpeelliseksi.

Ja niille, jotka ovat hänen linjauksistaan eri mieltä, on annettu lohduksi kaksi sanaa. Ylestä, perkel

Image 3/2007

Julkaistu: 15.4.2007