Image

Testi paljastaa: Miehenä olisit mukavampi – Mittaavatko vanhat rekrytointitestit oikeita asioita?

Testi paljastaa: Miehenä olisit mukavampi – Mittaavatko vanhat rekrytointitestit oikeita asioita?
Kun mies ja nainen täyttävät persoonallisuustestin tismalleen samoin, tulosraportti voi silti maalata heistä hiukan eri kuvan. Testiväitteisiinkin kätkeytyy oletuksia sukupuolesta ja luokasta. Miksi vanhoja testejä yhä käytetään?
Julkaistu: 20.4.2022

Sanotaanko niin, että jos naisena vastaisin tähän, että totta, määrittyisin todennäköisemmin suurempana paskapäänä.

Näin eräs koevastaaja kuvasi ajatuksiaan täyttäessään Personality Research Form -testilomaketta. Hän joutui ottamaan kantaa väitteeseen johtamistyylistä, jonka koki hyvin vanhanaikaiseksi ja armeijahenkiseksi.

Kommentti on peräisin Tampereen yliopiston Testaamisen sosiologia -hankkeessa kerätyistä päiväkirjoista. Akatemiatutkija Virve Peteri ja väitöskirjatutkija Sara Liinamo analysoivat niiden avulla testin sisältämiä oletuksia ja merkityksiä. Samalla he tutkivat, millaista kuvaa ihannetyöntekijästä testi rakentaa.

Tutkimus on ensimmäinen laatuaan, sillä suojattuihin testisisältöihin ja niiden tausta-aineistoihin on ollut vaikea päästä käsiksi. Ne ovat psykologien ammattisalaisuuksia.

Niin myös nyt kohteena oleva psykometrinen persoonallisuustesti PRF, yksi käytetyimmistä Suomessa. Ryhmä on saanut luvan sen tutkimiseen sillä ehdolla, että testisalaisuus säilyy. Yksittäisiä väitteitä ei saa sellaisenaan paljastaa.

Sisällön kuvaaminen testivastaajien kokemusten kautta on yksi tapa kiertää ongelma. Siten Peteri ja Liinamo saavat näkyviin väitteisiin sisältyviä, esimerkiksi sukupuoleen, luokkaan ja ikään liittyviä oletuksia.

Pilottivastaajat kokivat, että moni kysymys puhuttelee joko miestä tai naista, ikään kuin kutsuu vastaamaan normien mukaisella tavalla. Esimerkiksi pomon ominaisuuksia mittaavissa väitteissä on viittauksia sodassa tarvittaviin taitoihin, tai johtajuus kytkeytyy muuten tyypillisesti miehisinä pidettyihin ympäristöihin.

Kun kysyttiin, olisiko vastaaja hyvä tietyssä ammatissa, testin täyttäjä turhautui: Totta puhuen, mistä voisin tietää? En tunne yhtään tätä alaa, koska siellä harvemmin on naisia.

Kysymykset saattoivat nostaa mielikuvia ”pikkupoikien supersankarihaaveista” tai tärkeitä bisneksiä hoitavista pukumiehistä.

Tällaisista näennäisen ”rohkeista” asioista nauttimiseen sosiaalistetaan erityisesti pieniä poikia. Miehen kuuluisi nauttia tällaisesta, vastaaja kommentoi riskinottoon liittyvää väitettä.

Sukupuoli ja persoonallisuus

Yksittäiset väitteet heijastavat omalla tavallaan normeja, mutta myös koko testi perustuu kahtiajakoon.

”Sukupuoli nähdään testissä keskeisenä persoonallisuutta selittävänä tekijänä”, Virve Peteri sanoo.

PRF:n kehittämisessä on käytetty normiaineistoa, jossa miehille ja naisille on omat luokkansa. Pisteytysstandardeja on kaksi. Vastaukset tulkitaan siis eri tavoin riippuen siitä, onko vastaaja mies vai nainen. (Muita vaihtoehtoja ei olekaan.)

Sara Liinamo on itse kokeillut vaikutusta. Hän tarkasteli omia testituloksiaan sekä miehen että naisen tulkintakehikolla.

”Joissakin kohdissa se, mikä naisvastaajana näyttäytyi normaalina, olikin miehenä keskiarvosta poikkeavaa”, Liinamo kertoo.

Pisteytyseroja voi näkyä esimerkiksi kysymyksissä, jotka mittaavat muihin tukeutumista, yhtä testin tarkastelemista ”perustarpeista”. Naisnormiin riippuvuus sopii paremmin.

Sukupuolijako ei ole ollut persoonallisuuden arvioinnissa mitenkään tavatonta. On pidetty perusteltuna verrata ihmisen tuloksia hänen sukupuolensa mukaisen viiteryhmän keski­jakaumaan.

Tein samanlaisen kokeilun, mutta englanninkielisen NEO-IPIP-testin lyhyellä versiolla, joka löytyy netistä. Testi perustuu Big Five -malliin, joka on laajimmin hyväksytty ja vankimmin tutkittu piirreteoria. Siinä on viisi pääulottuvuutta: avoimuus, tunnollisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, sovinnollisuus ja neuroottisuus.

Lomaketta ei voinut täyttää ilmoittamatta sukupuolta.

Vastasin jokaiseen 120 kysymykseen kahdesti peräkkäin samalla tavalla, mutta ensin lomakkeen täytti ”Alina” ja sitten ”Jon”.

Tulos oli osalla alueista yllättävänkin erilainen.

Jon sai korkeammat pisteet ulospäinsuuntautuneisuuden alle lukeutuvista piirteistä, kuten ystävällisyydestä ja iloisuudesta. Samoilla vastauksilla Alinan taipumus hakea jännitystä rankattiin keskitasolle, Jonin matalaksi. Jon taas tulkittiin hiukan ahdistuneemmaksi ja herkemmäksi kuin Alina.

Alina sai vähemmän tunnollisuuspisteitä kuin miesoletettu kaksoisolentonsa, vaikka molemmat tunnustivat luistavansa joskus suunnitelmistaan.

Sovinnollisuuden piirrekimpusta Jon sai kauttaaltaan paremmat pisteet: niin altruismista, moraalisuudesta, yhteistyökyvystä kuin sympatiasta muita kohtaan. Palautteen mukaan Alinan hellämielisyys oli keskivertoa, Jonin korkea.

Mies siis saa ekstrapisteitä siitä, jos noudattaa sääntöjä ja välittää toisten tunteista. Naiselle tämä on tilastollinen lähtöoletus.

Ilmiö on Virve Peterille tuttu. Tunneälyn merkityksestä työelämässä on tällä vuosituhannella puhuttu paljon, mutta käytännössä perinteisesti naisellisiksi mielletyt ominaisuudet ovat etu miehille.

”Naisia ei palkita siitä, että he ovat tunnetaitoisia.”

Testien luotettavuus

Urasuunnittelussa tai työpaikkaa täytettäessä sukupuolinormit siis vaikuttavat siihen, miten miellyttäväksi, tunnolliseksi tai itseriittoiseksi ihminen tulkitaan. Kutakin verrataan ”omaan” viiteryhmäänsä.

Jos tuntuu, ettei ajattelutapa ole tätä päivää, niin ei se olekaan.

Esimerkiksi PRF-testi on kehitetty jo 55 vuotta sitten, suomeksi se julkaistiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Se kantaa mukanaan historian jäänteitä liki sadan vuoden takaa, persoonallisuustutkimuksen syntyvaiheista.

Ihminen on kautta aikain yrittänyt ymmärtää omaa mieltään. Jo länsimaisen lääketieteen esi-isä Hippokrates jakoi ihmiset neljään luonnetyyppiin heissä hallitsevien ruumiinnesteiden mukaan. Moderni persoonallisuuspsykologia on nuorempi ala. Sen perustajana pidetään yhdysvaltalaispsykologi Gordon W. Allportia. Hän loi 1920-luvulla teorian persoonallisuuden piirteistä ja kirjoitti vuonna 1937 oppikirjan, jota pidetään alan kivijalkana.

Allport piti piirteitä muuttuvina, ristiriitaisina ja tilanteesta riippuvina. Persoona tuli esiin vuorovaikutuksen kautta. Sitä tuli ennemmin ymmärtää ja kuvailla kuin tutkia kvantitatiivisesti. Kokonaisvaltainen ote jäi kuitenkin kakkoseksi, kun idea pysyvästä, mitattavasta persoonallisuudesta jyräsi. Sota-aika kaipasi moderneja psykometrisiä arviointimenetelmiä, joilla voisi osoittaa, ketkä parhaiten selviytyisivät kovissa paikoissa.

Sellaisten kehittämiselle omistautui muun muassa tutkija nimeltä Henry Murray, Harvardin yliopiston psykologian klinikan johtaja. Hän oli myös psykoanalyytikko Carl Jungin ystävä ja entinen potilas.

Psykoanalyysillä on yhä kannattajansa, mutta sitä on alusta asti myös arvosteltu epätieteellisyydestä. Psykoanalyysin isä Sigmund Freud ja sitä omaan suuntaansa kehittänyt Jung nojasivat lähinnä päätelmiinsä itsestään ja potilaistaan. He eivät oikeastaan yrittäneet todistaa niitä tieteen metodein. Jung oli ennemminkin mystikko kuin tutkija.

Murray oli tieteellisesti suuntautunut ja ylenkatsoi esimerkiksi unien tulkintaa mutta innostui 1930-luvulla joistain Jungin ajatuksista. Hän päätyi luomaan osin niiden pohjalta oman psyykkisten perustarpeiden luokituksensa, joka on toiminut pohjana PRF-testille.

Murray epäili, että ihmiset voisivat tiedostamattaan tai tahallaan antaa väärän kuvan, jos heidän tarpeistaan kysyttäisiin suoraan. Heidät piti saada paljastumaan mutkan kautta. Hän keksi keinon: näytti ihmisille monitulkintaisia kuvia ja pyysi kertomaan niistä tarinoita, joista saattoi sitten tehdä päätelmänsä.

Menetelmä oli sukua jungilaiselle ”aktiiviselle kuvittelulle”, jonka on määrä nostaa piilotajuisia mielteitä tietoisuuteen.

Pinnan alta ammensi myös toinen varhaisen 1900-luvun tuote: Rorschach-testi eli tuttavallisemmin musteläiskätesti.

Sveitsiläinen psykiatri Hermann Rorschach kehitti testin alun perin skitsofrenian diagnosointiin mutta päätyi uskomaan, että ihmisten tapa hahmottaa abstrakteja kuvioita kertoisi muutenkin heidän persoonastaan.

Vain osalle musteläiskien vakiintuneista tulkinnoista on tieteellisiä perusteita. Moni psykologi toisaalta luottaa siihen ihan vain kokemuksensa perusteella. Se on vielä 2000-luvullakin ollut Suomessa neljänneksi yleisin psykologien käyttämä testi.

Oikeastaan tietty psykoanalyyttinen lataus sisältyy kaikkiin rajattuun aikaan perustuviin testikäytäntöihin, Virve Peteri huomauttaa. Taustaoletus on, että ihminen paljastaa itseltäänkin kätkemänsä ”totuudet”, kun aikaa vastata on vain sekunteja.

”Tämä ylläpitää ajatusta, että ihmisessä on olennaisempi se nopea, reagoiva puoli kuin hidas ja harkitseva.”

Murrayn yhdessä Christiana Morganin kanssa luomasta TAT-kuvatestistä (Thematic Apperception Test) tuli yksi kaikkien aikojen käytetyimmästä ”projektiivisista” eli tiedostamatonta heijastavista menetelmistä.

Myöhemmin 1960-luvulla kanadalaispsykologi Douglas Jackson tarttui Murrayn tarveluokitukseen ja rakensi sen pohjalta sanallisen kysymyslomakkeen. Syntyi PRF, joka sitten 1990-luvulla pääsi myös suomalaispsykologien testisalkkuihin.

Naisten ja miesten erot

Soitetaan seuraavaksi sylttytehtaalle. Sieltä vastaa psykologi Petteri Niitamo.

Niitamo on mielen mittaamisen konkari Suomessa. Hän osallistui Kalifornian yliopiston Berkeleyn persoonallisuuspsykologian tohtoriohjelmaan 1980-luvun lopulla, työskenteli pitkään Työterveyslaitoksen psykologisen arviointiyksikön päällikkönä ja sen jälkeen Aalto-yliopistossa osaamisen ja psykometriikan dosenttina.

Sittemmin Niitamo on kehittänyt oman WOPI-konseptinsa, jota myy yrityksille. Työkalu mittaa erilaisia osaamisia. Ideana ei ole arvioida vain yksittäisiä ihmisiä vaan rakentaa myös toimivia tiimejä ja osaamista tukevaa työkulttuuria.

Niitamo keskustelee mielellään henkilöarvioinnin luotettavuudesta.

”Se on meikäläisen kädenjälkeä”, hän sanoo kuullessaan, että PRF-testi on tutkijoiden syynissä.

Testin Suomeen tulo osui Niitamon alkuvuosiin Työterveyslaitoksessa. Hän suomensi ja lyhensi lomakkeen. Asteikkoa myös rukattiin suomalaisen normiaineiston perusteella.

Hänen tietääkseen testiä ei tuon jälkeen ole aktiivisesti kehitetty.

Niitamo pitää PRF-testiä ”ihan laadukkaana”, mutta jotkin sen elementit olivat ilmeisen vanhentuneita jo 1990-luvulla. Johtajuuskysymysten miehisyys ja sotaisuus on vanhoissa testeissä ollut peruskauraa. Samoin varsin länsimainen, paikoin jopa kolonialistinen henki.

”Ja tiesin kyllä jo silloin, että lauseesta ’pidän kynäni aina teroitettuina’, tulee vielä nauru. Mutta testi oli Jacksonin tekele, sitä ei ollut lupaa muuttaa.”

Entä naisten ja miesten arviointiasteikot?

Mennyttä maailmaa, Niitamo sanoo.

Mutta: persoonallisuudessa on hänen mukaansa johdonmukaisia tilastollisia sukupuolieroja, parilla alueella.

Naiset ovat keskimäärin intuitiivisempia, miehet analyyttisempiä. Toiseksi miehet uskaltavat naisia harvemmin tunnustaa riippuvuutensa muista. Sen sijaan vaikkapa kilpailunhalu tai tarve johtaa ovat miehillä ja naisilla samat, eikä empatiassakaan ole eroja.

Oli miten oli, tänä päivänä henkilöarviointia ei ole Niitamon mielestä ”poliittisesti ja sosiologisesti mitään järkeä” sukupuolittaa.

Kenttä on muutenkin riittävän hähmäinen.

Mitä psykologiset testit kertovat?

Hähmäisyyksistä suurin koskee testaamisen todistusvoimaa, niin testien käyttäjien kuin suuren yleisön mielissä.

”Osa ajattelee, että testaus on täyttä huuhaata. Osalla taas on aivan liian suuret odotukset”, Niitamo sanoo.

Totuus on siellä välissä.

”Jos avaat kädet levälleen, selitysvoimaa on sylimitasta ehkä vaaksan verran.”

Psykologinen testaus on kasvanut paljon enemmän kuin Niitamo osasi vielä kymmenen vuottakaan sitten odottaa.

Mikä ennen oli pölyttynyttä psykologien pohdiskelua, on nyt jättibisnes. Isot kustannustalot ja konsulttiyhtiöt ovat ostaneet lähes kaikki markkinoilta löytyvät psykometriset testit.

Alasta iso siivu on kohtalaisen järkevää ja tieteeseen perustuvaa, Niitamo arvioi.

”Mutta on myös överiksi meneviä lupauksia, ’avautuu loputon luovuus’ -höpöhöpöä. Tai pelotellaan härskisti ihmisten pimeästä puolesta, jonka testi paljastaa. Ikään kuin puolet ihmisistä olisi rikollisia.”

Niitamo on tottunut toppuuttelemaan ylisuuria odotuksia. Se ei ole ihan ongelmatonta. Ovathan hänenkin asiakkaansa suuria yrityksiä ja konsulttifirmoja, joille pitäisi luvata parasta mahdollista. On kuitenkin selvää, että laadukkaimpienkin testien ennustuskyky on verrattaen vaatimaton. Työmenestyksestä parhaimmillaan enintään 20 prosenttia selittyy yksilötekijöillä.

”Mitään ihmetestejä ei ole olemassa, eikä tule.”

Toisaalta vähäinenkin ennustuskyky nousee Niitamon mielestä merkittäväksi, kun ajatellaan, miten tärkeitä oikein valittu urapolku ja työssä kehittyminen ovat. Jos testit antavat edes suuntaa, niitä kannattaa käyttää arvioinnin tukena. Erityisesti osaamisen kehittämisessä testeistä on hyötyä.

Työhönotossa pitäisi ymmärtää testien rajoitukset ja tietää tarkkaan, millaiseen tehtävään ihmistä haetaan.

”On vielä paljon tekemistä, että irtaudutaan yleisistä ’hyvä tyyppi, ekstrovertti, empaattinen’ -toiveista. Joissain tilanteissa ne ominaisuudet ovat hyviä, toisissa eivät.”

Välttämätöntä testaus ei Niitamon mielestä ole kuin harvoissa erikois­ammateissa, kuten lentäjillä. Usein hyvin rakennetulla haastattelulla päästään yhtä hyviin tuloksiin.

Testitilanteessa ihminen toimii – tai sanoo toimivansa – tietyllä tavalla. Mutta hän ei välttämättä käyttäydykään samoin muualla, vaikkapa asiakaskohtaamisessa. Tulosten pitäisi yleistyä myös ajan yli: vastaisiko ihminen samoin ensi viikolla tai vuoden päästä?

Persoonallisuuden mittaamisen haasteet

On todistusaineistoa siitä, että mittari on parempi kuin mutu. Mutta toisaalta mittari ja mutu eivät ole ainoat vaihtoehdot”, sanoo tutkija, tietokirjailija Elina Vessonen.

Haastattelijan omat vinoumat saattavat vaikuttaa arvioon. Mittari on siksi reilumpi ja tasapuolisempi. Tosin myös Vessosen mukaan tiukka rakenne työhaastattelulle – vapaamuotoisen jutustelun sijaan – voi toimia yhtä hyvin.

Vessonen on väitellyt Cambridgen yliopistosta aiheenaan psykometriikan tieteenfilosofiset ongelmat. Hän on myös kirjoittanut aiheesta kirjan Mielen mittarit. Se käy yleistajuisesti läpi mittausmenetelmiä ja niihin liittyviä epävarmuuksia.

Persoonallisuuden mittaamisessa on samat haasteet kuin älykkyystesteissä, masennusmittareissa tai vaikkapa eri kansojen onnellisuusvertailuissa.

Ensinnäkin on yleistettävyys.

Testitilanteessa ihminen toimii – tai sanoo toimivansa – tietyllä tavalla. Mutta hän ei välttämättä käyttäydykään samoin muualla, vaikkapa asiakaskohtaamisessa. Tulosten pitäisi yleistyä myös ajan yli: vastaisiko ihminen samoin ensi viikolla tai vuoden päästä?

”Persoonallisuustestien kysymykset ovat usein aika avoimia. Siksi erilaiset vinoumat korostuvat. Jää tilaa sille, että ihminen joko tietoisesti tai tiedostamattaan antaa eri kuvan kuin millainen on todellisuudessa.”

Sitten on ennustettavuus.

Ei rekrytoinnin kannalta ole lopulta olennaista saada selville ihmisen syvintä minää vaan se, miten todennäköisesti hän soveltuu tai sitoutuu työhön. Testin paljastamien piirteiden pitäisi siksi oikeasti olla yhteydessä työssä suoriutumiseen. Lisäksi testin tulisi arvioida eri ihmisryhmiä tasapuolisesti.

On siis varmistettava, että testi mittaa sitä, mitä sen pitäisi mitata. Tätä kutsutaan validoimiseksi.

Testien kauppaajat antavat tietenkin mielellään ymmärtää, että taustalla on vankkaa tiedettä, vaikka niin ei aina olisikaan.

”Lausahdus, että jokin on ’validoitu mittari’, ei kuitenkaan vielä tarkoita mitään, koska se voi tarkoittaa oikeastaan mitä vain”, Vessonen sanoo.

Jotta testiin voisi luottaa, sen toimivuudesta pitäisi löytyä tietoa myös julkisesti – vaikkei itse testi olisi julkinen. Jos kaikki taustatutkimuskin on salattua, mittaria on vaikea kritisoida eivätkä heikkoudet paljastu.

Eri mittareilla on erilaisia hyviä ominaisuuksia, ja kaikkia ei voi saada kerralla. Olennaista on konteksti: mitä kulloinkin mitataan. Siksi Vessonen näkee musteläiskätestissäkin hyötyjä. Testin todistusvoima on monelta osin vailla näyttöä, mutta esimerkiksi psykoottisten piirteiden ja kognitiivisten kykyjen arvioimisessa siitä näyttäisi ihan kunnon meta-analyysien perusteella olevan hyötyä.

Jos menetelmä toimii siinä, mihin sitä käytetään, keksijöiden mahdollisesti höttöiset taustaideat ovat sivuseikka. Kun testin toimivuutta arvioidaan, eniten painavat tilastoista paljastuvat vastaustaipumukset ja todennäköisyydet.

Tilastojen näkökulmasta Vessonen näkee myös sukupuolittamiselle joskus perusteita. Jos tutkimus esimerkiksi osoittaa, että yhtä vakavasti masentuneet miehet ja naiset vastaavat johdonmukaisesti eri tavoin masennusseulan kysymyksiin, se kannattaa tietysti huomioida tulkinnassa.

Testit myös luovat todellisuutta

Tilastonikkari ei siis kysy, mitä yksittäinen ihminen ajattelee lomaketta täyttäessään.

Miksi sitten yhteiskuntatieteilijä kysyy?

Testit eivät vain esitä todellisuutta vaan myös luovat sitä, sanoo Virve Peteri – joka itse on alkuperäiseltä koulutukseltaan psykologi. Testilomake tuottaa merkityksiä tähän maailmaan. Se rakentaa ihmisten mielissä käsityksiä siitä, millainen pitäisi olla ja miten itse sopii testin oletuksiin.

Testit eivät vain mittaa meitä vaan vaikuttavat meihin.

Seuraavaksi tamperelaistutkijat keräävätkin ihmisten kokemuksia testatuksi tulemisesta ja siitä, miten testit ovat vaikuttaneet heidän itseymmärrykseensä ja valintoihinsa.

Kun Virve Peteri oli nuori, oppilaanohjauksessa tehty ammatinvalintatesti kertoi, että hänellä ei ole mielikuvitusta.

Tuomio tarttui takaraivoon. Sieltä se pulpahteli vielä vuosia työelämässäkin. Kun kehittämispäivillä vetäjä hehkutti, että nyt saa heittäytyä innovoimaan, Peteri lamaantui.

Vasta paljon myöhemmin joku tuli sanoneeksi, että miten ihmeessä hän voisi edes pärjätä nykyisessä työssään, jos hänellä ei muka olisi mielikuvitusta.

Myös Petteri Niitamolla on omakohtainen tarina.

Nuorena opiskelijana hän ryhtyi alkuun lukemaan valtio-oppia, koska ajatteli tähtäävänsä virkamiesuralle. Opinnot eivät maistuneet. Vähitellen hän ymmärsi, että psykologia veti enemmän puoleensa ja sopi paremmin hänen osaamisiinsa.

Sanotaan, ettei mikään mene hukkaan, mutta Niitamo olisi kyllä mieluusti välttänyt harharetken. Jokin hyvä testi olisi ehkä voinut jo alun perin auttaa.

Persoonallisuustestit voivat siis lyödä turhia leimoja, lukkiuttaa valintoja ja rajoittaa käsityksiä omista mahdollisuuksista. Toisaalta ne voivat lisätä itseymmärrystä ja johdatella oikeaan suuntaan elämässä.

Joillekin ne tuovat syviä oivalluksia, tunnetta todellisen minän löytymisestä.

Myers-Briggs-testi on yksi maailman suosituimpia

Kertooko Tinder-matchisi profiilissaan olevansa INFJ tai ESTP? Harva on voinut välttyä törmäämästä nelikirjaimisiin nimilappuihin.

Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI) on maailman suosituimpia persoonallisuustestejä. Kysymyspatteriston täyttää vuosittain yli kaksi miljoonaa ihmistä. Moni heistä ei ehkä tiedä, etteivät ”Myers” ja ”Briggs” viittaa nimekkäisiin psykometrikoihin. Tyypittelyn takana on kaksi innokasta amatööriä, Katharine Cook Briggs ja Isabel Briggs Myers. Äiti ja tytär, jotka tykkäsivät tarkkailla ja luokitella tuttaviaan.

MBTI:n tarina on niin outo, että sen voisi tiivistää kahdella ihan erilaisella tavalla.

Toinen olisi feministinen sankarikertomus. Tarkkanäköiset, itseoppineet naiset kehittivät vuosikymmenien pitkäjänteisellä työllään tyypittelyn, joka oli niin uskottava, että 1960-luvulta alkaen se kelpasi amerikkalaisille suurtyönantajille vakuutuslaitoksista öljy-yhtiöihin. Meidän aikaamme sen myönteinen viesti istuu paremmin kuin koskaan: ei ole hyviä tai huonoja tyyppejä, vaan kaikilla on vahvuutensa.

Toinen versio olisi kyynisempi: Jungia kotijumalanaan pitänyt agronomi-kotirouva ja hänen tiukassa kurissa kasvanut dekkarikirjailijatyttärensä ammensivat luonteenlaatujen törmäyksistä perhepiirissään ja keksivät mallin, jota voisi sekä pätevyytensä että suosionsa perusteella verrata lähinnä horoskooppeihin.

MBTI on ollut kriitikoille helppo maali, koska sen perusväittämät eivät läpäisseet alkeellisintakaan tarkastelua. Sen piti paljastaa ihmisen sisäsyntyinen, pysyvä tyyppi, mutta useimmat saavat eri tuloksen täyttäessään lomakkeen toistamiseen.

Se myös perustuu kahtiajakoihin: jokainen on joko introvertti tai ekstrovertti, ajatteleva tai tunteva. Todellisuudessa ihmiset asettuvat useimmissa ominaisuuksissa jatkumolle. Emme ole joko–tai.

Kritiikin edessä mallin perustelut ovat muuttuneet lennossa. Toisaalta mikään ei tunnu hidastavan sen suosiota.

Indikaattorin taustoihin perehtynyt Merve Emre kirjoittaa kirjassaan The Personality Brokers, että oman tyypin selvittämisessä on jotakin vastustamattoman puoleensavetävää, ”narsistista kauneutta”. Neljä kirjainta tiivistää koko sekavan olemisen kirkkaaksi vastaukseksi siihen, kuka minä olen.

Sellainen tuntuu monista hyvältä.

”Vaikka testi ei olisi hirveän tarkka tai totuudenmukainen, ihminen kokee, että minut on nyt jotenkin nähty”, Elina Vessonen kuvaa.

Monet ihmiset tykkäävät täyttää testejä ja asettua löytämiinsä lokeroihin.

Toisaalta testilukutaitoa on aika vähän, Vessonen sanoo. Ihmiset eivät keskimäärin osaa kyseenalaistaa testaamista silloinkaan, kun eivät ole varmoja sen hyödyistä. Hänestä testattavan kannattaisi aina vaatia palautetta sekä perusteluja tulkinnoille.

Onko persoonallisuus pysyvä?

Olemme tottuneet siihen, että mittaaminen on tiettyjen ammattilaisten hommaa.

Terveystarkastuksissa meidät punnitaan, mitataan verenpaine ja kolesteriarvot. Lääkärit ja hoitajat tekevät tulosten perusteella päätelmiään voinnistamme.

Vastaavasti psykologit mittaavat ajatteluamme ja henkisiä kykyjämme ja arvioivat, millaisia olemme, miten meillä menee tai miten sovellumme tiettyihin tehtäviin.

Testaaminen on ollut itsestään selvä osa psykologien työkalupakkia siitä lähtien, kun mielen arviointi sotien jälkeen vakiintui ammattikunnan erityisalaksi.

Mielen mittaamiseen liittyviä oletuksia kyllä kyseenalaistettiin jo 1940–1950-luvulla. Kriittiset tutkimukset nostivat esiin esimerkiksi yhteiskuntaluokan kytköksen tuloksiin, Sara Liinamo kertoo. Keskiluokkaiset lapset pärjäsivät testeissä paremmin kuin työväenluokkaiset.

Se keskustelu kuitenkin hiipui. Olosuhteet, valtasuhteet ja sosiaaliset rakenteet jäivät pitkälti sivuun. Katse keskittyi yksilöön.

1970-luvulla käytiin vielä ammattikuntien sota. Sosiologit hyökkäsivät testejä vastaan: ihmisiähän ohjasivat ennen kaikkea tilanteet!

Mutta psykologit onnistuivat osoittamaan laajalla datalla, että yksilön ominaisuudet todella ennustivat käyttäytymistä, vaikkakin melko vaatimattomasti. Se riitti erävoittoon. Ammattikunnat vetäytyivät siiloihinsa.

Petteri Niitamon mukaan uusin tutkimus on kuitenkin osoittamassa, että sosiologit olivat osin oikeassa.

”Persoonallisuuspsykologitkin ovat tulleet järkiinsä. Nyt palataan tilanteen merkitykseen”, Niitamo arvioi.

Sisäsyntyisiä ovat piirteet, jotka ilmenevät aina samoin ihmisen käytöksessä. Mutta lisäksi vaikuttaa moni muu asia: ympäristö ja vuorovaikutus, motiivit ja tavoitteet, joita kohti ihminen pyrkii. Uusia käyttäytymistapoja voi oppia.

Tuore tutkimustieto haastaa myös koko pysyvän persoonallisuuden idean. Merkittävät elämäntapahtumat voivat oikeasti muovata ihmistä, samoin psykoterapia.

Työntekijän tärkein ominaisuus

Testikysymysten äärellä tilannesidonnaisuus tuntuu ilmiselvältä. Usein vastaus riippuu kontekstista: olen kotona tietynlainen, töissä toimin toisin. Joskus kysymykset tuntuvat mittaavan asiaa, joka liittyy enemmän tehtävän kuin ihmisen luonteeseen.

Monesti vastaaja epäröi, ärsyyntyy, vastusteleekin.

”Melkein kaikkien kokemus on se, että minun pitäisi päästä selittämään, miksi vastaan näin”, Sara Liinamo sanoo.

Rekrytointikonsultit eivät yleensä käsittele palautekeskusteluissa yksittäisiä vastauksia. Tämä käy ilmi 2010-luvulla kerätyistä haastatteluista, joita tamperelaistutkijat myös käyttävät aineistonaan. Konsultit kertoivat kysyvänsä testi­vastauksista lähinnä, jos testi tuo esiin jotain hälyttävää tai antaa aivan eri kuvan kuin haastattelu.

Usein testi tehdään varmuuden vuoksi, kokeneen konsultin näppituntumaa vahvistamaan. Kiireessä se auttaa järjestämään hakijat janalle.

Konsulttien haastattelut tuovat tutkimukseen myös kiinnostavan jännitteen: vanhat testit ja nykypäivän rekrytoijien odotukset eivät aivan kohtaa.

Peteri ja Liinamo puhuvat ”ideaalisubjektista”, ihanne­vastaajasta, joka PRF-testistä piirtyy. Kysymykset tuntuvat puhuttelevan keski-ikäistä, keskiluokkaista ja vakiintunutta ihmistä.

Konsulttien puheista taas nousee esiin erilainen tyyppi.

Aikamme ihannetyöntekijän ykköskriteeri on joustavuus. Kokemus, vakaus ja erityisasiantuntijuus eivät olekaan enää niin hyviä juttuja. Jopa päinvastoin. Asiantuntija osaa olla kriittinen, eikä siis ehkä aina jousta.

Ja muutoksiin sopeutumisen ja joustavuuden ihanne näkyy uraohjauksessakin, aihetta aiemmin ohjausalan gradussaan tutkinut Liinamo havaitsi. Rakenteet ovat vääjäämättömiä, yksilö mukautuu.

Juuri joustavuuden korostuminen jos mikä on havahduttanut Virve Peterin pohtimaan tilanteiden merkitystä.

Kyky joustaa ei jakaudu väestössä tasaisesti. Se liittyy vahvasti ikään, luokkaan, sukupuoleen ja elämäntilanteeseen. On helpompi joustaa työelämässä, jos ei ole huollettavia tai vaikka omaishoidettavia.

Voi kysyä, onko se silloin edes yksilön ominaisuus.

Artikkelin kirjoittaja on vapaa toimittaja ja mukana Koneen säätiön rahoittamassa Testaamisen sosiologia -hankkeessa journalistina. Hän ei osallistu itse tutkimustyöhön.

Lähteet:

Merve Emre: The Personality Brokers. The Strange history of Myers-Briggs and the birth of personality testing. Doubleday 2018.

Sara Liinamo & Virve Peteri: Persoonallisuustestauksen ristiriitaiset ideaalisubjektit. Kulttuurintutkimus 38 (2021).

Annie Murphy Paul: The Cult of Personality Testing. How Personality Tests Are Leading Us to Miseducate Our Children, Mismanage Our Companies, and Misunderstand Ourselves. Free Press 2005.

Elina Vessonen: Mielen mittarit. Vastapaino 2021.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »