Tervetuloa helvettiin - tämän takia St.Pauli on jalkapallon pelottavin kulttiseura

Sain pääsiäisenä mahdollisuuden, josta moni jalkapalloturisti haaveilee. Pääsin Millerntor-stadionille katsomaan legendaarisen St. Paulin kotiottelua. Millerntorin 29 546 paikkaa on lähes aina myyty loppuun, nytkin hallitsevaa mestaria Leverkusenia vastaan pelatussa ottelussa yleisömääräksi ilmoitettiin tuo samainen 29 546, eikä tyhjiä paikkoja löytynyt katseella pyyhkien kourallista enempää.

Tankatessani tunnelmaa kaikin aistein, en voinut olla entisenä YLE Puheen – tohtisinko sanoa vihkiytyneenä – kuulijana ajattelematta kysymystä: kuuluuko politiikka urheiluun? Tästä väittelivät Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassaan lähes viikoittain Aition Petteri Sihvonen ja mm. ihmisoikeusliiton ”Älä riko urheilua” -kampanjassa kampanja-asiantuntijana toimiva Tommy Lindgren. Varsinkin Sihvoselle kysymys on jonkinlainen lempilapsi, ja viimeisin merkintä aiheesta lienee kesäkuun 2024 Aitioon kirjoitettu kolumni ”Politiikka ei kuulu urheiluun”.

Hampurissa pyöriessä tuo sihvoslainen väite tuntui olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä ympärillään näkee ja kokee. FC St. Pauli ponnistaa Sankt Paulin kaupunginosasta, ja on 1980-luvulta eteenpäin tullut tunnetuksi juuri politisoitumisestaan. 80-luvulla jalkapallokatsomoissa alkoi esiintyä mm. väkivaltaista huliganismia, Saksassa uusnatseja ja äärioikeistoa. 1910 perustetun St. Paulin juuret olivat jo valmiiksi Etelä-Hampurin satamakaupunginosan työläisväestössä, ja vastareaktiona 80-luvun ilmiöille seuran vasemmistolaisuus voimistui entisestään.

Lupaus erilaisesta jalkapallosta ja erilaisesta stadionkokemuksesta imi vain muutaman korttelin päässä Reeperbanhnilta sijaitsevalle Millerntorille talonvaltaajia, kokonaisia kommuuneja ja erilaisia taiteilijoita. Kun 40 ihmisen kanssa vallatussa talossa asunut punklaulaja Doc Mabuse toi stadikalle merirosvolipun, joka lähti leviämään St. Paulin symbolina, kulttiseuran status oli selviö.

Kun nyt saa käsiinsä FC St. Paulin ottelulipun, lukee siinä punamustalla, erottuvalla fontilla ”Immer Gegen Rechts”, aina oikeistoa vastaan. Katsomonosia erottaviin seinämiin on lyöty plakaatit ”Kein Mensch ist illegal” ja ”Kein fussball den faschisten”. Päätykatsomossa olevassa koreossa seisoo valtavin kirjaimin ”KLASSEN KAMPF”, ”luokkataistelu”. Fanikamojen pesulapussa on tuttujen symbolien sijaan yliviivattu natsimerkki ja teksti: ”Alles auf Links Bügeln”, ”käänny aina vasemmalle”.

Seuran virallinen fanikauppa sijaitsee osoitteessa Reeperbahn 5. Sitä ympäröi useampi juottola, muutama tissibaari, neuvostoliittolaisen kerrostalon näköinen KLUBHAUS ST.PAULI, jonka parvekkeilla vilkkuvat strobo-valot päivälläkin, sekä pieni Hesburger. KLUBHAUS näyttää jonkin videopelin kentältä, sellaisen, jonka keskellä majailee mielettömän vaikea loppuvastus, ja saa kiittämään onnea siitä, että tämä reissu tapahtuu nyt, eikä parikymppisenä. Luukkukioskin kokoinen Hesburger näyttää sen suomalaisen imagon tuntien olevan niin väärässä paikassa kuin mikään voi tässä maailmassa olla, eikä se ainakaan ohi kulkiessamme auki olekaan.

Itse kaupassa kassatiski jakaa liikkeen kahteen osaan. Ovesta katsottuna vasemmalla puolella on virallisen varustetoimittajan, Puman, rekit. Treenipaidat, tuulitakit ja verkkapaidat voisivat olla FC Hongan, TPS:n tai FF Jaron varusteita. Puman turvallisen tyylikkäät varusteet tuntuvat sopivan äärimmäisen huonosti FC St. Paulille. Toisaalta HSV:n varustesponsorina on Adidas, joten mikä muukaan se voisi St. Paulilla olla?

Kaupan toinen puoli on pyhitetty pääkallobrändille, jota ei Puman varusteissa näy. Sateenkaarilippua, pääkalloa ja poliittista tekstiä on niin kahvikuppien, t-paitojen, huivien kuin hupparienkin kyljessä. ”Anti Faschist Football Club” ja ”No sexism, no homophobia, no racism” -paidat ja huivit tekevät kauppansa. ”Pääkallopuoli” kaupasta on täynnä ihmisiä, Puman puolella saa rauhassa käydä toteamassa viralliset pelipaidat törkeän kalliiksi täälläkin. Myös nettikaupan alennusvälilehden takaa löytyy lähinnä Puman kamaa.

Seuran politisoituminen ei ollut suoraviivaista, eikä täysin orgaanista. Sen ensimmäiset 70 vuotta sujuivat hiljaiselossa isoveli-HSV:n varjossa. Kun omalaatuinen kannattajakunta 80-luvulla löysi FC St. Paulin, ei seura suinkaan ottanut heitä avosylin vastaan. Lopulta kymmenisen vuotta aikaisemmin lähes konkurssiin mennyt ”Kiezkickers” ymmärsi uuden yleisönsä tuoman imagon kaupallisen potentiaalin, ja hyväksyi uuden kannattajakunnan. Merirosvolipullakin tahkosi rahaa pitkään kannattajien perustama epävirallinen fanikauppa, ennen kuin seura osti oikeudet symboliin.

Seuran ottelupäivän organisaatiosta ja kannattajateemoista vastaavana johtajana työskentelevä Sven Brux kertoo Johanna Nordlingin ”Jalkapallon muotoinen Saksa” -kirjassa, että vaihtoehtoihmiset ujuttautuivat pikkuhiljaa seuran sisälle ja muuttivat sitä demokraattisesti sisäpuolelta.

Saksassa aika harvan 1900-luvun alkupuolella olemassa olleen instanssin omatunto on puhdas ja menneisyys tahraton. Ei se ole sellainen St. Paulillakaan. Seuran 30-luvun tähtipelaaja Otto Wolff eteni natsipuolueessa korkeaan asemaan, ja johti lopulta SS-osastoa, joka osallistui juutalaisten omaisuuden pakkolunastukseen. St. Paulille Wolff oli ensin keskushyökkääjä, 50-luvulla varapresidentti ja vuoteen 2010 asti seuran elinikäisjäsen. Eikä Wolff ole mikään yksittäinen häpeätahra. Ennen kuin Millerntor oli Millerntor, se oli Wilhelm Koch -stadion. Myös Koch oli natsipuolueen jäsen. Vielä 1990-luvulla Millerntorin kotikannattajien joukosta kuului apinaääniä suunnattuna tummaihoiselle Souleymane Sanelle.

Viime aikoina kritiikkiä on herättänyt myös seuran irtoaminen juuriltaan. Mitä enemmän St. Pauli on pyhiinvaelluskohde kaltaisilleni futishipstereille, sitä vähemmän se edustaa Hampurin satamatyöläisiä ja työväenluokkaa. Kriittisimmät äänet ovat olleet huolissaan siitä, että katsomon valtaavat epäpoliittiset jalkapalloturistit. Aina löytyy myös niitä, joiden mielestä bändin eka levy oli paras ja kaikki sen jälkeen ilmestynyt kaupallista paskaa, mainstreamia. Doc Mabusekin poltti merirosvolippunsa ja siirtyi kannattamaan Altona 93 -nimistä seuraa, koska kyllästyi St. Paulin kaupallistumiseen. Ehkä pääkallopaidasta ja FCSP:n katsomossa näyttäytymisestä on myös tulossa eräänlainen performanssi, on tärkeämpää tulla nähdyksi tekemässä oikeaa asiaa, kuin tehdä sitä todellisuudessa.

Hampurissa selailen Reddit-keskustelua kaupungin jalkapallokannattajien jakautumisesta ja HSV ja St. Pauli -kannattajien sosioekonomisista ja poliittisista taustoista. Erään käyttäjän mukaan HSV:n kannattajakatsomossa on paikallisotteluissa nähty mm. lakanat ”You’re here? And who’s drinking Latte Macchiatto in the Schanze then?” ja ”HSV – The true working class club in the city.” Saman keskustelun mukaan kaupungin työläiskaupunginosissa kannatetaankin enemmän HSV:tä, ja St. Pauli on niin sanotun paremman väen seura, joka on suositumpi lähinnä boheemeissa juppikortteleissa.

Näitä skeptisiä ajatuksia ottelupäivänä päässäni pyöritellessä mietin lopulta, onko sillä mitään merkitystä, kuinka luonnonmukaisesti vasemmistolaisuus on St. Paulin kylkeen liimautunut? Ja mikä on orgaanisesti Sankt Paulin maaperästä kummunnutta, ja mikä brändityöryhmän kädenjälkeä? Brux kertoo Nordlingille, että on väärin väittää St. Paulin olevan vasemmistolainen seura:

”Olemme jalkapalloseura kapitalistisessa systeemissä. Vastustamme totta kai natseja ja fasismia, mutta se ei ole minusta erityisen vasemmistolaista vaan ennen kaikkea humanistinen arvo, se on itsestään selvää. Tietty poliittinen etiketti on toki silti liimattu seuran päälle.”

Tarvitaanko tähänkin joku aitouspoliisi? Loppujen lopuksi St. Paulilla arvot eivät ole pelkästään kivoja koristeita nettisivun yläbännerissä tai kenttää kiertävissä lakanoissa, vaan monia konkreettisia tekoja.

Seura on pelannut harjoitusotteluita Kuubassa, ja luovuttanut otteluiden tulot paikallisten hyväksi. Syyrian pakolaiskriisin aikana se avasi stadioninsa ovet siirtolaisille, jotka pääsivät nukkumaan Millerntorin kentälle. Se tarjoaa ilmaisia futistreenejä lapsille, järjestää musiikkikoulua vähävaraisille ja vetää urheiluharjoituksia vangeille. Vuonna 2009 St. Pauli julkaisi ensimmäisenä saksalaisseurana listan toimintaa ohjaavista arvoista ja periaatteista, jotka muodostettiin yli 200 ihmisen voimin viikonlopun mittaisessa kongressissa. Ohjaavat periaatteet ovat luettavissa seuran nettisivuilta, ja ne sisältävät reunaehtoja niin ottelupäivän kokemukselle, fanituotemyyntiin kuin filosofiseen jalkapallokannattajien määrittelyynkin.

Saavumme St. Paulin stadionille kannattajien kanssa samasta sisäänkäynnistä. Muutaman kymmenen metrin päässä rouhean näköinen Jolly Roger -baari on niin täynnä, että se on purkautunut jalkakäytävän yli ajotielle asti. Stadionin läheisin naapuri tällä sivustalla on ammattikoulu, jonka pihan metallipöydiltä voisi heittää luumunkiven stadionin seinään. Tältä sivulta rakennus ei tosin näytä 17 kertaa kaudessa loppuunmyydyltä jalkapallostadionilta, vaan turkulaiselta virastorakennukselta. Ainoastaan kulman pääkallomosaiikki paljastaa, mitä sisään kätkeytyy.

Stadionilla on keltaliivisten järkkäreiden lisäksi myös punaliivisiä järjestyshenkilöitä, joiden liivissä lukee ”awareness”. Sisällä myyntitiskien ja vessojen välissä on työtilat katutaidetta tekevälle naiskollektiiville, Altona Female Crew:lle. Periaatteidensa mukaisesti hampurilaisseura haluaa olla hyvä isäntä, ja Lukas Hradeckyn johdolla lämmittelemään saapuva Leverkusen toivotetaan tervetulleeksi soittamalla hallitsevan mestarin seurahymni.

Myöhemmin, kun St. Paulin romuluiset keskikenttäpelaajat taklaavat muutaman kerran kovempaa Leverkusenin tähtipelaajia, vieraskannattajat chänttäävät ”Scheiss St. Pauli Scheiss St. Pauli”. Tähän kotikatsomo vastaa vilkuttamalla vieraspäätyyn sympaattisesti, kuin nenänsä poisajavan auton takaikkunaan liimanneelle lapselle. Vain kourallinen kaikkein äkkipikaisimpia päättää vilkutuksensa keskisormen vilautukseen.

Oli St. Paulin vasemmalle kallistuminen alun perin laskelmoitu peliliike tai ei, nämä teot ovat todellisia. Kaikki tosiaan ovat tervetulleita Millerntorille, tunnelma on erilainen kuin muilla kokemillani stadioneilla, ja awareness-ihmiset ja taidekollektiivin työtilat ovat oikeasti olemassa. On tämä ainakin parempi vaihtoehto kuin se perinteinen, jossa arvoja on kirjoitettu mopoauton kokoisin kirjaimin nettisivuille ja laitamainoksiin, mutta teot ovat heti päinvastaisia, jos arvojen mukaan toimimisesta koituisi euronkin lisäkustannus. Parempaa kuin arvopohjainen realismi, siis.

Politiikka ei kuulu urheiluun, kuuluu Sihvosen kuuluisa väite. Olen toistaiseksi kirjoittanut kannattajista, stadionista, ottelukokemuksesta, periaatteista, baareista ja fanikaupoista. Sana ”urheilu”, on kielitoimiston sanakirjassa määritetty fyysisen kunnon ylläpitämiseksi, virkistykseksi tai sääntöjen mukaiseksi kilpailuksi harjoitettavaksi liikuntamuodoksi. Joten ei, urheilusta emme ehkä ole toistaiseksi puhuneet.

Yksi St. Paulin periaatteista on, että urheilun tärkein osa on peli, jota joukkueet pelaavat, joten sen pitäisi olla keskipisteenä. Toinen toteaa, että vaikka seura koostuu nykyään monesta eri osa-alueesta, sitä on alusta asti, sisäisesti ja ulkoisesti, määrittänyt jalkapallo. Sitä voisi ajatella, että näin ollen myös yksi Euroopan politisoituneimmista urheiluseuroista linjaisi, että peli, jalkapallo, on ympäröivästä poliittisesta ideologiasta vapaa, puhdas ja koskematon entiteetti.

Itse ajattelen toisin. Vaikka peli on urheilun keskiössä, peli itsessään ei tyhjennä urheilun käsitettä. Urheilun olemassaolo ei rajaudu sivu- ja päätyrajoihin, vaan tapahtuu aina tietyssä tilanteessa ja kontekstissa. Urheilun kontekstiin voi kuulua fyysisiä olosuhteita, kuten häikäisevä aurinko tai lämpötila, ja henkisiä olosuhteita: menneet tai tulevat tapahtumat. Yksi merkittävä olosuhde on pelaajien ja kannattajien vuorovaikutus. Tämä mainitaan myös St. Paulin periaatteissa.

Ottelu kotijoukkueen ja tässä vaiheessa vielä teoreettisesti mestaruudesta pelanneen Leverkusenin välillä on erinomainen tapaustutkimus aiheesta. Mittelö alkaa tunnustellen. St. Paulin tiukka ja työteliäs, pelaajaorientoituneeseen prässiin varsinkin keskialueella nojaava puolikorkea prässi tekee ensiminuuteista taistelutantereen. Kotiyleisö syttyy, kun ruskeapaitaisten ruotsalaiskapteeni Eric Smith taklaa pallon pois vierailijan sadan miljoonan nuorelta talentilta, Florian Wirtziltä. Smithin energia ja taistelu välittyy kotiyleisöön ja palaa joukon voimistamana takaisin pelaajille kannustuksen ja pelitapahtumiin reagoimisen muodossa.

Pikkuhiljaa tilan tulkki Wirtz alkaa yhdessä Granit Xhakan kanssa löytää vasemmalta välikaistalta ja laitakaistoilta pieniä tiloja, joihin kotijoukkueen keskialueen tiivis taistelumuodostelma ei yllä. Smith saapuu kolhimaan Wirtziä, mutta tämä luopuu pallosta juuri ennen, ja pyrähtää pelaamiselleen ominaiseen välittömään pystyliikkeeseen prässääjän taakse houkuteltuaan vastustajan ensin mahdollisimman lähelle itseään. Sarjapaikastaan pelaava kotijoukkue alkaa olla myöhässä. Vieraat murtautuvat boksiin ja saavat kasan erikoistilanteita. Pelaajaviidakon keskellä koko pelin kärvistellyt keskushyökkääjä Patrik Schick irtoaa kerran vastustajastaan, ja peli on 0-1.

Toisen jakson alussa mikään pelissä ei muutu. Kumpikaan ei tee pelaajavaihtoja, eikä taktisia muutoksia. Kotijoukkue vaan vääntää pelin itselleen. Kotiyleisö huutaa ja kannustaa, reagoi pelitapahtumiin ja tuomarin puhalluksiin, viheltää ja vaatii. St. Pauli saa vapaapotkuja, Leverkusen kolme varoitusta minuutin sisään. Pelitapahtumat painuvat väkisin Hradeckyn nenän alle. Vieraiden valmentaja Xabi Alonso vaihtaa Schickin pois, tilalle vastaiskukiitäjä Amine Adli. Kotijoukkue tekee tasoitusmaalin, joka hylätään käsivirheen takia. Lisää varoituksia Leverkusenille. Ja sitten, Carlo Boukhalfa iskee pelin tasoihin. Maalilaulu, Blurin Song 2, pärähtää soimaan. 29 000 ihmistä huutaa ”woo hoo”.

Edelleen, St. Paulin periaatteiden mukaan, seura on osa paikallisyhteisöä. Se on identiteettinsä velkaa kaupunginosalle, ja sillä on sosiaalinen ja poliittinen velvollisuus kaupunginosaa ja siellä asuvia ihmistä kohtaan edustaa ja ilmentää juuri niitä arvoja, ja sitä elämäntapaa josta ”Pauli” on tullut tunnetuksi. Tämä koskee seuraa kokonaisuudessaan, alkaen jäsenistä, päättyen työntekijöiden ja kannattajien kautta ottelutapahtuman mahdollistaviin vapaaehtoisiin. Kentällä hikoilevat pelaajat ovat seuran jäseniä, nettisivun pelaajaesittelyissä yksi kohta on ”Member since”, joka kertoo koska pelaaja on seuraan liittynyt.

Puoluekirjoja St. Paulin pelaajilta tuskin tarkistetaan, mutta vaikeaa olisi nähdä, että esimerkiksi Dortmundissa läpi mennyt Felix Nmechan hankinta olisi St. Paulissa onnistunut. Homofobisia lausuntoja sosiaalisessa mediassa laukoneen Nmechan hankinta sai Dortmundin "aitoa rakkauta" tarkoittavan Echte Liebe -sloganin dynaamisen käännöksen muuttumaan Aidoksi Avioliitoksi.

Hampurilaisseura taas on osoittanut, että se on valmis tekemään urheilullisia kompromisseja arvojensa eteen. Se ei juurikaan käytä rahaa pelaajahankintoihin. Sen siirtoennätys on itävaltalaistoppari David Nemethistä maksettu 1,3 miljoonaa euroa. Bundesliigaan täksi kaudeksi noustuaan se revitteli pelaajamarkkinoilla yhteensä peräti 2,25 miljoonalla eurolla. 2. Bundesliigasta se nousi vahvistettuaan joukkuettaan 1,1 miljoonalla. Junioripuolella se on linjannut esimerkiksi, ettei tee yhteistyötä juniori-ikäisten pelaajien pelaaja-agenttien kanssa, vaan haluaa muodostaa suhteen nuoren pelaajan ja tämän perheen kanssa, ilman välikäsiä. Jos se sattuisi joskus selviytymään europeleihin, putoaisi sen kotistadionin kapasiteetti UEFA:n alaisissa otteluissa radikaalisti, sillä silmämääräisesti melkein puolet Millerntorin katsomoista on seisomakatsomoja.

Tärkeintä lienee, että joukkue ja jokainen sen pelaaja edustaa kentällä sitä, mitä FC St. Pauli sen ulkopuolellakin edustaa. Seuran slogan, Another Football is Possible, on kenttätapahtumien perusteella sikäli ilmaa täynnä, että seura pelaa aika perinteistä altavastaajafutista tiiviine puolustamisine ja isoine hyökkääjineen.

Joukkueen kapteeni, aussi-keskikenttä Jackson Irvine tosin on erilainen. Australian pelaajayhdistyksen presidentti on puhunut jalkapallon käyttämisestä hyvän edistämiseen. ”Hyväksi” Irvine ei määrittele mitään poliittista ideologiaa, vaan perusihmisoikeudet. Julkisesti Irvine on puhunut Qatarin siirtotyöläisten oikeuksista ja oloista sekä LGBTQ+ yhteisön syrjinnästä Qatarissa, monen muun jalkapalloon liittyvän epäkohdan lisäksi. Twitterissä kulttimaineeseen noussut Huuhkajat-kannattaja Akseli Vainio kuvaili yhdeksi futiksen tyyli-ikoniesta noussutta Irvinea näin: ”Jokaisessa reppureissaajahostellissa on tämän näköinen jäbä, joka juhlii aamuviiteen, mutta herää ensimmäisenä surffatakseen parhailla aalloilla. Kysyttäessä reissun pituutta hän vastaa: "we'll see how it goes, mate", ja avaa uuden oluen kulmahampaillaan.”

St. Paulissa urheilu ja politiikka ovat kietoutuneet erottamattomaksi osaksi toisiaan. Yhtä ei olisi ilman toista. Se, mitä katsomossa ja kentällä ilmaistaan joka toinen viikko, on sen sähköisen varauksen purkaus, joka kaupunginosassa varautuneena on. Ilman sitä varausta ei olisi St. Paulin jalkapallojoukkuetta. Ilman jalkapalloa ei olisi ilmaisukanavaa, jolla kaupunginosa ajatuksiaan ja arvojaan yhtä tehokkaasti toisi ilmi. Salamaa ei voi olla ilman ukkospilveä, mutta ei ukkospilvikään ole ukkospilvi ilman jyrähdyksiä ja leimahduksia.

Huippu-urheilu on osa urheilua. Ei yleisin urheilun muoto, mutta näkyvin. Koska politiikka on eittämättä osa huippu-urheilua, on se siis myös osa urheilua kokonaisuudessaan. Sihvosen viimeisin argumentti Aitiossa olisi, että näin on, mutta ei pitäisi olla. Politiikka on kuin onkin osa urheilua juuri nyt, mutta se on vääryys.

Kirjassaan ”Another Football is Possible” Carles Vinas ja Natxo Parra ottavat kantaa väitteeseen, ettei politiikan paikka olisi urheilussa. Vinas ja Parra vetoavat Antonio Gramscin kulttuurisen hegemonian käsitteeseen. Kulttuurisella hegemonialla tarkoitetaan tilannetta, jossa valtaapitävien maailmankatsomus näyttäytyy virheellisesti luonnollisena ja väistämättömänä, kaikki muut maailmankatsomukset taas ideologisina tai vinoutuneina. Jalkapallossa tämä tarkoittaa Vinasin ja Parran mukaan sitä, että ”politiikan pitäminen poissa jalkapallosta” peittää allensa urheilun ja sen fanien riistämisen, sekä oikeistodiktaattorien historiallisen tavan hyödyntää jalkapalloa manipulaation välineenä.

Ehkä jossain syvällä sisimmässäni olenkin samaa mieltä Sihvosen kanssa. Ainakin ymmärrän väitettä. Olen tänä vuonna käynyt uudessa säbäporukassa pelaamassa sunnuntaisin. Nyt, yhdeksän kuukautta pelattuani, tiedän suurin piirtein kaikilta jonkun nimen, oikean tai lempinimen. Politiikka ei sunnuntaisäbään kuulu, ei siitä tulisi mieleenkään puhua. Emme kuitenkaan edusta huippu-urheilua. Ernest Hemingwayn yksi amatööriurheilun kriteeri, se että osallistujat nauttivat siitä enemmän kuin katsojat, täyttyy meillä kirkkaasti. Ei meillä tosin katsojia ole koskaan ollutkaan.

Ajatus siitä, että huippu-urheilun voisi jättää jotenkin koskemattomaksi kuin vastakynnetyn pellon ja ajatella, että se pysyy rikkaruohoista puhtaana urheiluna, kuuluu jonnekin rinnakkaiseen vaihtoehtotodellisuuteen. Huippu-urheilun kehitys on mennyt niin, henkeä ei saa enää takaisin pulloon.

Myös St. Paulin yhteisö on joutunut kitkemään. 1989 Millerntoria oltiin muuttamassa urheiluhalliksi, jonka yhteydessä olisi hotelli ja kauppakeskus. 2000-luvulla ärähtää on pitänyt, kun seuran fanikamaa on myyty McDonaldseissa ja automarketeissa ja kun rahankeruukampanjaa on mainostettu tuhmissa puhelinpalveluissa ja konservatiivipormestarin nimellä ja naamalla. Markus Pantsar kertoo saksalaista jalkapalloa käsittelevässä kirjassaan, että FC St. Pauli oli yksi niistä seuroista, joita Red Bull harkitsi ostettavaksi, ennen kuin päätyi Leipzigiin.

Tänä vuonna yli 21 000 ihmistä osti 850 euron arvoisen osakkeen Millerntor-stadionista. Kerätyillä 27 miljoonalla eurolla St. Paulin kannattajat ovat nyt stadionin suurin omistaja. He tiesivät, ettei huippu-urheilun säilyttämisestä neitseellisenä ja koskemattomana kannata haaveilla, viimeistään raha ja sitä jahtaavat aatteet kontaminoivat muuten sen.

Urheiluseura ei voi vuonna 2025 olla edustamatta mitään. Urheilua harrastavat ihmiset, ja ihmisillä on erilaisia mielipiteitä ja arvoja. Esimerkiksi junioriurheilussa seuran eteen tulee, halusi se tai ei, monia arvokysymyksiä, joita sen pitää ratkaista. Tekemillään ratkaisuilla se ottaa aina jonkun kannan. Lisäksi jokaisen seuran pitäisi edustaa jotain. Yksinkertaisimmillaan kaupunkia tai kaupunginosaa, toisinaan yhteiskuntaluokkaa, elämäntapaa tai tietyn kielen puhujia. Kun edustaa jotakin, kuten St. Paul, on sosiaalinen ja poliittinen vastuu ilmentää edustamaansa tahoa sitä aidosti kuvaavalla tavalla.

Kauden 2025 päätteeksi sarjanousija St. Pauli onnistuu säilymään Bundesliigassa. Se ei voita yhtään kauden viidestä viimeisestä ottelustaan, mutta repii itselleen tasapelit kahdesta vaikeimmasta ottelusta: Mestarien liigaan selviäviä Leverkusenia ja Eintracht Frankfurtia vastaan. Sen urheilullinen katto saattaa hyvin olla tässä, säilyminen Bundesliigassa on tällä toimintamallilla sille mestaruus. Pisimmillään se on pysynyt korkeimmalla sarjatasolla kolme vuotta putkeen. Ensi kaudelle tavoitteisiin voi lisätä Hampurin herruuden, sillä Hampurin pidättyväisempi esikoinen HSV nousi takaisin pääsarjatasolle.

Lopulta St. Pauli on kuitenkin urheiluseura, jolle urheilullinen menestys ei ole elämän ja kuoleman asia. Sillä, kuten periaate numero 4 sanoo:

”FC St. Pauli conveys a way of life and is a symbol of sporting authenticity. This allows people to identify with the club independently of any success it may achieve on the pitch. Salient features of this identification opportunity are to be nurtured and protected.”

Esseen pohjana on käytetty seuraavia lähteitä:

St. Pauli: Another Football Is Possible, Carles Viñas & Natxo Parra. Pluto Press, 2020.

Jalkapallon muotoinen Saksa. Johanna Nordling. Bazar, 2024.

Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon. Markus Pantsar. Vastapaino, 2024.

Yes, Politics Do Belong in Sports

The guiding principles of FC St. Pauli

Socceroo Jackson Irvine: ‘We want to use the game as a driving force for good’

St. Pauli fans chip in $29 million, buy majority stake in stadium

St. Pauli: German football's cult club explained

St. Pauli to avoid youth football agents