Silloin kun ei enää kehtaa kirjoittaa Karl Ove Knausgårdista, voi onneksi kirjoittaa Linda Boström Knausgårdista, hänen suuresta rakkaudestaan, neljän lapsensa äidistä ja ilmeisesti pian entisestä aviovaimostaan.
Määreet ovat tarkoituksellisesti sovinistisilta kuulostavia, sillä miehensä määrittämäksi Linda on joutunut. Taisteluni-sarjassa tärkeässä osassa oleva Linda esiintyy lukijoille tietenkin aina Karl Oven kuvaamana – etualalla on mies ja hänen taistelunsa. Siinä rinnalla Linda on käynyt koko ajan omaansa, ja myös se on ollut kirjailijan kamppailua oman luomiskykynsä säilyttämiseksi keskellä lapsiperheen arkea. Vuonna 1998 runoilijana debytoinut Linda julkaisi seuraavan teoksensa vasta 13 vuotta myöhemmin, jolloin hänen miehensä oli jo kirjallinen rock-tähti, osin vaimonsa ansiosta.
Pariskunnan avioero tuli esille Lindan marraskuussa Dagens Nyheterille antamassa haastattelussa. Hän sanoo siinä muun muassa näin: ”Uuvun aina täysin puhuessani Taisteluni-romaanista. Se on hänen projektinsa ja hänen vastuullaan. Olen kyllästynyt siihen, että minut yhdistetään aina Karl Oveen ja sitä kautta sairauteeni.”
Tervetuloa Amerikkaan on Linda Boström Knausgårdin kolmas proosateos ja toinen romaani, teemoiltaan ja tunnelmaltaan samanlainen kuin vuonna 2013 ilmestynyt Helioskatastrofi. Molemmissa päähenkilöinä on esiteini-ikäinen tyttö ja molemmat käsittelevät mielen järkkymistä. Tuoreessa romaanissa 11-vuotias Ellen on lakannut puhumasta. Hän asuu isossa asunnossa Tukholman Östermalmilla äitinsä ja veljensä kanssa. Heitä pitkään häiriköinyt, mieleltään sairas isä on äskettäin kuollut, ja Ellen kantaa syyllisyyttä siitä, että toivoi Jumalalta hänen kuolemaansa. Hiljaisuus on yritys sovittaa sovittamaton rikos.
Muutenkin pieni perhe horjuu kuilun partaalla. ”Me olemme valoisa perhe”, itse oikeastikin valoisa näyttelijä-äiti toistelee kuin parantavaa mantraa, vaikka kaikki asunnossa tapahtuva tuntuu todistavan päinvastaista. Mutta ainakin äiti yrittää, sitkeästi ja liikuttavasti. Kun puhumaton tyttö uhataan jättää luokalleen, äiti seisoo turvana lapsen ja viranomaisten välissä.
Romaani on tiivis, vain satakunta sivua. Lyhyistä lauseista syntyy tumma virta, johon astuu epäillen mutta joka pian alkaa kuljettaa mukanaan. Kirjailijalla on selvästi oma, vahva tyylinsä, ja se tyyli on aivan erilainen kuin toistaiseksi kuuluisammalla Knausgårdilla. Ei sivupolkuja, ei selityksiä; vain näennäisen yksinkertainen mutta taidokkaasti toteutettu kertojanääni, jonka varassa kaikki lepää. Lukiessani muistan ihmeellisen selvästi oman lapsuuteni: sen erikoisen voimattomuuden ja ajoittaisen kasvamisen kauhun, joka saa kirjan Ellenin kokoaan valtaansa. ”En voinut nähdä itseäni missään muussa iässä kuin siinä missä olin. Koko kasvaminen tuntui valtavalta urakalta. Niin ei saanut käydä. En voinut pysäyttää aikaa ja vaalia nykyhetkeä. Koko kasvaminen kauhistutti minua.” Hienoa tekstiä.
Niin vahva ja itsenäinen kuin teos onkin, sille ei mahda mitään, että Taisteluni-sarjan lukeneille se sijoittuu väistämättä osaksi jo olemassa olevaa, Karl Oven ensin ja laveammalla pensselillä maalaamaa Knausgård-universumia. Olemme tavanneet aiemminkin elämäniloisen näyttelijä-äidin, Karl Oven anopin. Olemme tavanneet myös Lindan isän Rolandin, joka kakkososassa käy tyttärensä luona kahvilla. Isä kuoli siis oikeasti vasta 2009, mutta muuten Tervetuloa Amerikkaan -kirjan vanhempien tausta ja heidän suhteensa täsmää Lindan vanhemmista Karl Oven kirjassa kerrottujen tietojen kanssa. Toisin sanoen myös Lindan lapsuudenperheen elämä on ollut ahneen ja kaikkiruokaisen aviomiehen materiaalia jo ennen kuin Linda ehti kirjoittaa siitä itse.
En tietenkään voi tietää, mutta luulen, että sen on täytynyt kiusata häntä. Luulen, että hän on tuntenut vahvistuvansa kirjoittamalla lapsuudestaan ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään omalla kielellään, omin osin selkeästi fiktiivisin keinoin. Sen hän tekee niin hyvin, että seisoo kirjailijana tukevasti omilla jaloillaan, tulevaisuudessa vaivatta myös ihan vain Linda Boströminä. ■
