Itseään voi pitää terveenä, vaikka sairastaisi yli kymmentä tautia – tärkeintä on oma kokemus
Maksamme tuttavapiirissä nykyään kympin sakkoa, jos ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen vielä eksymme puhumaan sairauksista, kirjoittaa psykologi Pirkko Lahti.
Jokaisella on kokemusta sairastamisesta. Kun hengitys pihisee, jalkaa särkee tai selkää jomottaa, fyysiset kokemukset täyttävät helposti koko päivän. Maailma supistuu, ja puhumme vain kivuista. Raihnaisena ei ole helppoa elää. On otettava aamu-, päivä- ja iltalääkkeet, ehkä jopa kellontarkasti.
Vielä 1980-luvulla lääkäri antoi lonkkaleikkausta odottaville lääkkeitä vain päiväksi kerrallaan. Potilaan piti könkätä päivittäin apteekkiin, koska hänen kykyään hallita lääkitystä epäiltiin. Onneksi toiminta on järkeistynyt. Lääkkeiden yliannostuksia ei tapahdu kovin usein, mutta kipuisena tai muistamattomana voi toki ottaa niitä liikaa. Käden tärinä voi pudottaa ylimääräisiä silmätippoja silmiin. Selitykset ovat inhimillisiä.
”Vanhempien ihmisten keskustelut usein alkavat sairausraporteilla, joissa luetellaan lääkkeet ja oireet.”
Kysyin kerran eräältä omaishoitajalta, miten hän jaksaa. Vastaus alkoi selostuksella hoidettavan voinnista. Kysyin uudelleen, miten sinä voit. Hän eli hoidettavansa arkea huomaamattaan. On hyvä kysyä itseltään, kenen elämää elää. Vanhempien ihmisten keskustelut usein alkavat sairausraporteilla, joissa luetellaan lääkkeet ja oireet. Olen oppinut rajoittamaan raportointia, koska muuten koko tapaaminen menee sairauksia vatvoessa. Maksamme tuttavapiirissä nykyään kympin sakkoa, jos ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen vielä eksymme puhumaan sairauksista.
Olen monesti sairaalassa tai palvelukodissa käydessäni miettinyt, miten aloittaa keskustelu. Päivän kuulumiset on nopeasti kerrottu. Onko oikein kertoa omista kulkemisista, jos toinen ei pääse liikkeelle? Vai onko viisainta puhua menneistä? Joku voisikin tutkia, mistä jutellaan, kun käydään sairaan ystävän tai tuttavan luona.
Muistan kaksivuotiaan pojan, jonka molemmat vanhemmat olivat vakavasti sairaita. Myös hän oppi valittamaan omista sairauksistaan: särki jalkaa ja päätä. Näin hän sai tilaa ja huomiota perheessä. Valitettavaa oli, että sairauden vankina oleminen jäi hänelle malliksi.
”Tärkeää on oivaltaa, että jos sairautta hoidetaan ja hoito auttaa, kannattaa nähdä itsensä terveenä.”
Sairasuralle joutuu itsekin silloin tällöin. Tuntuu hyvältä jakaa kokemuksiaan ja sopeutua siihen, ettei jaksa. Pitkäaikainen sairaus voi kuitenkin johtaa katkeruuteen. Miksi muut voivat elää vapaasti, mutta minulle kertyy sairauskuormaa? Jatkuvan kivun tai lukuisten sairauksien kierteessä ei jaksa iloita mistään tai kääntää ajatuksiaan terveyttä kohti. Voimat eivät riitä.
Tilanne paranee, kun sopeutuu sairauteen ja sen tuomiin rajoituksiin. Joissakin amerikkalaisissa sopeutumisteorioissa opetetaan, että pitkäaikaissairaudelle kannattaisi antaa nimi, kuten Kalle tai Hilma. Silloin rinnalla olisi ikään kuin kaveri: Minä ja Antero selviämme kohtuullisen hyvin. Antero ei kiusaa tänään.
Sairauden vangiksi voi jäädä helposti, sillä jokaisen voimavarat ovat rajalliset. Tärkeää on oivaltaa, että jos sairautta hoidetaan ja hoito auttaa, kannattaa nähdä itsensä terveenä. Silloin jää voimaa muiden asioiden kokemiseen. Terveys on tärkeä arvo, jonka ymmärtää sen menetettyään. Täysin tervettä ihmistä tuskin on. Oleellista on kokemus. ”Koen itseni terveeksi”, sanoi tapaamani yli 90-vuotias mies, vaikka hänellä oli yli kymmenen sairautta.
Kirjoittaja on psykologi ja eläkeläinen.
