Tekoäly matkii kaikua – Se sai Satu Rämön saksalaisen lukijan kysymään, puuttuiko kirjasta sivuja
Satu Rämö kirjoittaa kolumnissaan saksalaislukijasta, joka oli häneen yhteydessä Jakob-kirjan tiimoilta. Lukijaa askarrutti eräs asia rikostarinassa, ja hän oli kysynyt asiaa tekoälyltä. Vastaus hämmensi Rämöä.
Sain fanipostia Hildur-rikoskirjasarjani lukijalta Saksasta. Kirjeen kirjoittaja oli hyvin kohtelias ja asiallinen, kuten saksalaisilla tapana on. Hän kertoi juuri lukeneensa sarjan kolmannen osan loppuun. Suomessa kirja on ilmestynyt nimellä Jakob. Saksalaislukijaa oli jäänyt askarruttamaan eräs asia rikostarinassa. Jos et halua juonipaljastuksia, älä jatka tämän kolumnin lukemista.
Tarinan loppu oli jättänyt kirjeen lähettäjän epätietoisuuteen. Kuka tarinassa tapahtuvien murhien ja pahoinpitelyjen takana oikein oli? Mies kertoi kysyneensä asiaa tekoälyltä, joka oli vastannut, että syyllinen oli Jónas-niminen poliisi. Saksalaislukija oli hämmästynyt, koska hän ei muistanut lukeneensa Jónaksen osuudesta murhiin lainkaan. Hän kysyi minulta, olikohan saksankielisestä käännöksestä jäänyt pois Jónaksen syyllisyyttä käsittelevä osa.
”Aluksi väärinkäsitys viihdytti, mutta pian huvittuneisuus vaihtui maailmantuskanhikeen.”
Ymmärrän tekoälyn logiikan. Rikostarinan Jónas on hankala ihminen: öykkäröivä ja vallanhimoinen eläkeikää lähestyvä poliisipäällikkö. Kelpo esimerkki ihmisestä, joka haluaa valtaa ja juuri siksi sitä on hänelle vaarallista antaa. Vaikka Jónas on paukapää, ei hän kuitenkaan ole murhaaja. Poliisia kuvataan tekstissä kulmia pyöristelemättä. Luultavasti näihin negatiivisiin adjektiiveihin perustuen tekoälysovellus oli ehdottanut murhaajaksi Jónasta.
Yksi rikoskirjailijan pyrkimyksiä on harhauttaa lukijaa kylvämällä tekstiin niin sanottuja punaisia sillejä (red herring). Se on monessa dekkarissa ikään kuin pelin henki. Mutta eihän tekoäly tätä voi tietää.
Lähetin saksalaiselle ystävällisen sähköpostin, jossa kerroin, kuka murhien takana oli ja perustelin Jónaksen syyttömyyden. Kerroin, ettei kirjasta puuttunut sivuja.
Aluksi väärinkäsitys viihdytti, mutta pian huvittuneisuus vaihtui maailmantuskanhikeen. Minkälaiseen asentoon maailma on nyrjähtämässä, jos ihmiset uskovat tekoälyn ja algoritmien tarjoamaa ”totuutta” ja keksivät sitä tukevia selityksiä mieluummin kuin ponnistelevat ja oppivat ajattelemalla itse?
Välillä on vaikeaa olla ihminen, mutta vielä vaikeampaa olla ihminen yksin. Leijailemme omissa todellisuuksissamme ja aina silloin tällöin onnistumme törmäämään toisiimme. Joskus törmääminen tapahtuu kirjojen välityksellä. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat kurkottamista toisia ihmisiä kohti. Me haluamme ilahduttaa toisiamme, oppia toisiltamme, selittää surujamme, saada huomion mielenkiintoisella tarinalla, kertoa omasta kokemuksesta toivoen, että joku siellä jossain ymmärtää. Tekoälyillä ja algoritmeilla on paikkansa, mutta ne eivät voi ymmärtää, koska niillä ei ole sielua eikä empatiaa.
Kirjallisuutta ja kaikkea muutakin kulttuuria tarvitaan pitämään ihmisyys elossa. Muutoin päädymme kolisemaan yksinäisyydessä ja ainoa, joka meille vastaa, on kaiku – jota tekoäly osaa matkia.
Olen iloinen, että saksalainen lukija otti yhteyttä. Hän kiitti vuolaasti vastauksestani. Naurahdimme episodille ja jatkoimme kirjoittelua. Hän kertoi pyöräretkistään, minä hiihtämisestä. Tulimme molemmat nähdyiksi. Se tuntui hyvältä.
