Teemu Pukki studioasiantuntijaksi: Maksukorttien hinnat nousussa, supertähtien analyysin taso laskussa – "Löytääkö asiantuntemus tiensä suusta ulos?"
Teemu Pukki siirtyy Viaplayn studioon. Taas yksi tähtinimi lisää – mutta entä sisältö? Suomalainen urheilumedia fanittaa nimiä sen sijaan, että vaatisi laatua, kirjoittaa Anssi Mertaranta.
Kun Viaplay ilmoitti Teemu Pukin liittymisestä Valioliiga-studioon, myönnän, reaktioni oli latistunut: taas yksi tähtinimi lisää. Tämä kiteyttää suomalaisen urheilutuotannon perusongelman – arvostetaan nimiä, ei sisältöä. Pukilla on tietysti kaikki edellytykset onnistua asiantuntijana. Ongelma piilee muualla, tuottajissa, jotka nostavat entisiä pelaajia jalustalle pelkän urheilutaustan perusteella.
Studiot pursuavat jo ennen Pukkiakin entisistä ammattilaisista, joiden kommentit toistavat samoja väsyneitä kaavoja:
”Pitää vaan uskoa omaan peliin.” ”Tässä vaiheessa jokainen piste on tärkeä.” ”Toinen joukkue halusi voittoa enemmän.”
”Kotisohvalta osattaisiin sanoa sama, ellei jopa enemmän.”
Miksi maksaa kalliista tilauksesta itsestäänselvyyksien kuulemisesta? Kun urheilupakettien hinnat nousevat jyrkästi, kuluttaja vaatii vastinetta rahoilleen. Vai vaatiiko?
Maksukorteista veloitetaan ja niitä halutaan kyllä ostaa urheilun takia, mutta voisiko silti pitää huolta studioista? Tuotantoportaissa näyttää vallitsevan harha, että löysä höpinä lisäisi maksuhalukkuutta. Pelkkä nimi tiedotteessa ei kuitenkaan enää riitä.
On totta, että lähtökohtaisesti entisellä ammattipelaajalla on valtava tietotaito ja ymmärrys lajista, ja sitä myöden valtava potentiaali. Mutta liian usein asiantuntijoiden kommentit ovat vesivelliä. Jos asiantuntemus ei löydä tietään suusta ulos, se on katsojalle yhtä tyhjän kanssa.
Urheilussa vanhat ansiot eivät takaa pelipaikkaa kentälläkään, mutta studioissa tuntuvat takaavan. Eri tuotannoissa entiset tähdet saavat paikan kuin luonnonlakina. Päätökset syntyvät tuottajien pöydiltä, joissa fanittaminen voittaa ammattitaidon.
Hienompaahan se on vaikkapa Litmasen tai Selänteen kainalosta mukava selfie tai ryhmäkuva napata, jonka voi kavereille tai someen laittaa.
Monet asiantuntijat ovat liian lähellä lajia ja sen toimijoita. Kriittinen analyysi väistyy diplomatian tieltä. Kun maajoukkue häviää ja vetelee surutta vihkoon, kuulemme toisinaan sellaisia nerokkuuksia kuin: "Yrityksestä ei ainakaan jäänyt kiinni."
Liian usein tuntuu, että asiantuntijat eivät edes kerro todellista kantaansa – sitä, jonka he saattaisivat sanoa yksityisajatteluna, kun studion lamput ovat sammuneet. Väitän, että yhä useampi katsoja kuitenkin aistii tämän epäaitouden.
Studion juontajat yrittävät kyllä parhaansa, että saisivat asiantuntijoista irti sisältöä. Turhaan. Katsoja havaitsee senkin.
Suomi on täynnä taitavia kommentaattoreita, joilla riittää lajituntemusta vaikka pelaajatausta ei olisi kaikkein kimaltelevin. He voisivat tuoda tuoreita näkökulmia – jos uskallettaisiin kokeilla.
Kun kaikki studiot tekevät samaa, missä ovat innovaatiot? Milloin niitä on viimeksi nähty? Yksi sellainen voisi olla niin yksinkertainen konsti kuin ammattitaitoinen, rehellinen ja suora analyysi ilman kumartelua. Ei siinä tuotannon kustannukset räjähtäisi käsiin, kyse on ilmaisesta asiasta. Samalla rahalla saa hyvän kuin löysän asiantuntijan.
Ongelma korostuu erityisesti suomalaisten kohdalla tehdyissä analyyseissä. Ulkomaalaisten valmentajien, seurojen ja pelaajien analyysiin riittää toki kovuutta, mutta kun kyse on kotimaisista joukkueista, maajoukkueesta, valmentajasta tai pelaajasta, meneekin sormi suuhun. Se on väärin ja epärehellistä katsojaa kohtaan.
Tarvitsemme asiantuntijoita, jotka palvelevat katsojaa, eivät kavereita. Mutta jos ystävyys kärsii rehellisestä arvioinnista, kuinka syvää sellainen ystävyys edes on?
Pelko mielipiteiden vaikuttamisesta ja ovien sulkeutumisesta on todellinen. Mutta jos kaikki puhuisivat totta, sulkeutuisiko keneltäkään oikeasti ovia?
”Suomalainen katsoja ansaitsee parempaa kuin nimiorgioita. Sisältö ratkaisee, ei ansioluettelo.”
Suomessa pelätään, että kritiikki tuhoaa. Ajatuksen voi kuitenkin kääntää päälaelleen, entä jos kritiikki rakentaakin? Suomen ja maailman parhaat urheilijat eivät kaipaa kehuja keskinkertaisuudesta – väitän, että he haluavat tietää mitä pitää parantaa.
Miksi asiantuntijoiden pitäisi olla pelokkaampia kuin niiden urheilijoiden, joista he puhuvat? Tuskin pelaajat menevät ikuiseen solmuun, vaikka valmentajakin antaa harjoituskentällä toisinaan kipakan palautteen. Tuskin siis studiosta tulleesta kommentistakaan.
Ehkä suomalaisen urheilukulttuurin muutosta voisi käynnistää jo studiotyöskentelystä. Siinähän voisi syntyä peräti kulttuuri, jossa keskinkertaisuus ei riitä missään – ei kentällä eikä mikrofonin takana.
Kritiikkiä voi pelätä, mutta on kritiikissä myös se voima, että se voi pakottaa tekijän ylittämään itsensä, kun on tiedossa, että suoritus punnitaan.
Ei siinä kenellekään kuinkaan käy.
